Ilja Rautsi

Rites of Blood (2004)

Ohjaaja:

• Sami Haavisto

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sami Haavisto

Amatöörielokuvan arvosteleminen on hieman kiusallista. Sellaista on kuitenkin turha lähteä arvottamaan samoilla kriteereillä kuin ammattilaisten puuhia, mutta ei kehuja pelkästä yrittämisestäkään viitsi jaella. Projektit ovat vielä lisäksi ihan puhtaasta tekijöiden intohimosta syntyneet ja siksikin on masentavaa lytätä koko tekele suoralta kädeltä. Rites of Bloodiakin on tehty kaksi vuotta varmasti hyvin aikein ja tosissaan, mutta lopputulos on ikävä kyllä hajanainen ja ylipitkä goottisynkistelysekasotku.

Elokuva alkaa 1700‑luvulla, hakien vaikutteensa Witchfinder Generalin ja Blood On Satan's Clawn tyylisestä meiningistä maanisen kardinaalin (Mika Vattulainen) jahdatessa saatananpalvojia rosoisella englanninkielellä horisten. Sitten tulee hyppy nykypäivän Helsinkiin, jossa puhutaan suomea. Ensimmäinen puoliskon noitavainon sijaan keskitytään siihen kun kuolematon nainen nimeltä Marie (Mari Koivula) elelee synkän goottilaista ikuista epäelämäänsä ja kohtaa tosirakkauden ohella menneisyytensä haamut muun muassa Corner Barissa. Tähän käytetään 98 minuuttia.

Rites of Bloodin tekijät näyttävät olevan huomattavasti varmemmalla maaperällä 1700‑luvulle sijoittuvassa osuudessa, vaikkei sekään täsmälleen ottaen ole omaperäisyyden syntysijoilta lähtöisin. Parhaimmillaan elokuva on alkupuolen isossa ihmisuhrikohtauksessa, jossa musiikki on tehokkaan päällekäyvää ja paljasrintaiset naiset kaavuissaan hierovat maanisesti uhrin verta ympäri kehoaan. Sitten poppoo teurastetaan. Nykyaikaan hypätessä meno kuitenkin muuttuu ponnettomasti haparoivaksi "Levottomat 4: epäkuolleen bi‑dominatrixin pehmopornoseikkailut" ‑meiningiksi, jota töksähtelevästi esitetty kömpelö dialogi ei auta lainkaan. Näyttelijöistä ei saa ylistyslauluja aikaiseksi, mutta Mika Vattulainen ansaitsee erityismaininnan merkillisellä joka sanaa painottavalla suorituksellaan kardinaalina. Tällaisen kulmakarvanytkytysperformanssin antavalle miehelle kun ei kannattaisi kirjoittaa pitkiä runollisuuteen pyrkiviä puheita ellei kaipaa naururemakkaa.

Rahaa ei varmaankaan ole ollut käytössä loputtomasti, mutta Rites of Bloodissa on tarpeettoman paljon helposti korjattavissa olevia ongelmia. Pompahteleva kamera menee vielä pari kertaa, mutta useinkaan kohtaukset eivät seuraa toisiaan erityisen luonnollisesti vaan jatkuvasti joudutaan turvautumaan ristikuvaan tai fade to black ‑ratkaisuun. Kuvakulmatkin jäävät melko aneemisiksi. Hirvittävän vakavissaan itsensä ottavassa elokuvassa on myös hetkiä, joista jää miettimään onko kyseessä tahallinen vai tahaton komiikka. Kaapunsa lattialle olkaliikkeellä valauttavasta nunnasta tulee jo mieleen Frank Drebinin pikariisuutuminen Naked Gunissa. Ja loppupuolella Marieta tämän yksinäisyyden hetkellä lohduttavan kissan olisi voinut laittaa vaikka juoksemaan huoneen poikki jossain aiemmassa kohtauksessa niin vaikutelma ei jäisi "se on surullinen, sillä pitää olla symppis elukka sylissä" ‑asteelle.

Kunnianhimo on ihailtavaa, mutta Rites of Blood olisi voinut toimia puolet lyhyempänä jos tekijät olisivat malttaneet keskittyä pelkästään 1700‑luvun osuuteen ja luoneet tiukemman paketin. Jari Mustosen ja ohjaaja Sami Haaviston käsikirjoitus jää koko elokuvan keston ajan puolitiehen. Nyt lähes kaikki dialogi tuntuu olevan olemassa ainoastaan tehdäkseen tietyn asian selväksi mahdollisimman nopeasti, ei siksi että jollain hahmoista olisi jotain sellaista sanottavaa. Kauhukaan ei ole kauheaa eikä draama dramaattista. Mutta jos avainsanoiksi otetaan tissit, verta ja kömpelöä näyttelemistä niin elokuvaa voi suositella. Bonusta tappaja-Jeesuksesta.