Mikko Kojo

Iron Warrior (Rautasoturi, 1987)

Ohjaaja:

• Alfonso Brescia

elokuva arvostelu

"Hän oli kuolemaan tuomitun maailman viimeinen toivo..."

Ator-sarjan kolmas osa, Rautasoturi, alkaa arvokkaan oloisella tiedotuksella: "An Al Bradley Film". Arvokas tunnelma jatkuu, kun Carlo Maria Cordion mahtipontinen syntikkascore soi alkutekstien taustalla. Kaksi lasta leikkii pallolla raunioissa (miksi muuten vahvat kivirakennukset ovat aina raunioina, kun risumajat ovat priimakunnossa ennen kuin pahislauma polttaa ne maan tasalle?), kunnes jokin nappaa Trogar-nimisen mukaansa.

Seuraavaksi punatukkaista noitaa (Elisabeth Kaza) arvostellaan sininaamaisten siskojen ja Deeva-naisen toimesta. Dialogi on mielenkiintoista, koska kaksi peräkkäistä repliikkiä tuntuvat samaan aikaan täysin irrallisilta, mutta myös tietyllä tavalla ne vaikuttaisivat liittyvän toisiinsa. Ainakin "aikojen kultainen arkku" kuulostaa juhlavalta. Haahka ajetaan 18 vuodeksi alamaailmaan ja tältä viedään kyky tappaa, mutta muodonmuutoskyky jätetään. Ja tuleehan se kertojakin sieltä: "18 vuoden ajan oli noitavoimien aikana rauhaisaa kun Phaedra oli ajettu pois". Tässä vaiheessa herää kysymys miksei akkaa hätistelty pois kauemmaksi aikaa.

Anyway, nyt paha nainen on palannut apunaan alussa kaapattu Trogar, kromipäinen punaista kaulahuivia käyttävä "enemmän kone kuin ihminen" (mitataankohan nämä tilavuus‑ vai painoprosentteina kun RoboCopkin oli puoliksi kyttä, puoliksi ihminen?). Trogar hengittää kypäränsä alla kuin Darth Vader, mutta tämä ei ole suinkaan ainoa "lainaus" muista elokuvista. Seuraavaksi noita menee kuokkimaan prinsessa Jannan (Savina Gersak) synttäreille ja yrittää kaapata tämän, mutta Janna pakenee. Deeva herättelee ranskalaisen letin hommanneen Atorin, ja tämä päätyykin Jannan suojelusenkeliksi. Phaedra ilmestyy tyhjästä nuoren naisen muodossa vikittelemään Atoria siinä onnistuenkin. Nainen tosiaan pystyy muuttamaan muotoaan, mutta rinnat peittäviä vaatteita tämä ei pysty hommamaan nuoressa olomuodossaan. Which is good, näin roskaelokuvassa.

Loppuroskaelokuva kuluukin siinä, kun Phaedra koettaa napata Jannaa. Yleensä Phaedra laatii suoran tappamisen sijaan jonkin jamesbond-ansan, josta Janna ja Ator pelastuvat. Palavasta talosta Ator pelastautuu menemällä turkisten alla piiloon. Pakenemisen jälkeen noita pääsee retostelemaan kuinka hän voittaisi heidät millä hetkellä hyvänsä. Hieman avoimeksi jää, miksi Jannasta ollaan niin kovin kiinnostuneita. Ainoa selitys on, että prinsessan valtakunta kuuluisi Phaedralle tämän jälkeen. Tapahtumia vyörytetään katsojan eteen kovaa tahtia, mutta kun Phaedra itsekin myöntää, ettei voi tappaa, kun Deeva kerran kieltää, sitä alkaa ihmetellä koko mellastuksen syytä.

Touhun kohokohtina mainittakoon seuraavia: Deeva kuiskailee Atorille tuulessa ja O'Keeffe näyttelee tarkkaan kuuntelua (luoja armahtaa, Milesin näyttelytaidot eivät), Trogar onkin Atorin veli, räjähtävä miniatyyrisaari (jos fantasiaelokuvassa mennään saarelle, se räjähtää aina, miksi?), Ator vetää hevosta kuonoon, Indiana Joneseista ripattu romahtava riippusilta ja iso pyöreä vierivä kivi, repliikki "life is an illusion, death is real" ja lopun what the fuck is going on ‑läpänheitto kolmen siskon kesken. Muuten: jos tädillä olisi munat, se olisi setä. Miksi sitten jos O'Keeffellä on isommat rinnat kuin Savina Gersakilla, niin O'Keeffen ovat paljaat ja Gersakin suurimman osan aikaa sifonkiin verhotut?

Bradleyn versiointi Atorista eroaa jonkin verran D'Amaton näkemyksestä. Yllättäen kuvakulmissa on yritystä, ja jotkin laajakuvaobjektiivilla miekan vartta pitkin kuvatut O'Keeffe poseeraukset ovat varsin näyttäviä. Yllättäen siksi, että jos D'Amato oli oikeasti jossain hyvä, niin kuvaajana. Hidastuksia käytetään kanssa. Ator pullistelee makeasti hidastettuna ja hidastettuja ratsastajia on melkein yhtä paljon kuin Amando de Ossorion temppeliritarielokuvissa. Lisäksi Ator heittelee joitain huonoja one‑linereita Jannan kanssa. Mitään kovin pillastuttavaa ei elokuvassa kuitenkaan tapahdu, eli kyseessä on vain tasaisen huono kasarifantasia.