Jari Mustonen

Dracula A.D. 1972 (Draculan kosto, 1972)

Ohjaaja:

• Alan Gibson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alan Gibson

Hammerin Dracula-sarjan kuudes osa valmistui viiden periodikauhun jälkeen. Sen idea oli tuoda roppakaupalla uusia aineksia loppuun palaneeseen konseptiin. Idea olisi saattanut toimia, jos elokuva olisi tehty alusta loppuun huolella. Tähän ei kuitenkaan enää Hammerin tuotantokoneisto antanut myöten.

Dracula A.D. 1972 kannattaa katsoa, jos ei keksi mitä sana Alucard tarkoittaa. Kyseisestä sanasta kun tehdään elokuvan juonen merkittävä käännekohta. Paljastetaan sen verran, että kaikki alkaa nätisti. Van Helsing ja Dracula – Peter Cushing ja Christopher Lee ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1958 – käyvät viimeistä taistelua 1800‑luvun loppupuolella. Dracula saa turpiinsa, mutta hänen onnekseen maailmassa riittää pahuuden palvelijoita, mistä johtuen hänen tuhkansa säästetään. Vihdoin vuonna 1972 tuhkille tulee käyttöä, kun nuorukainen nimeltä Johnny Alucard (Christopher Neame) päätyy puolivahingossa herättämään Draculan henkiin mustassa messussa seuranaan Van Helsingin jälkeläinen Jessica Van Helsing (Stephanie Beacham). Johnny ja Jessica saavat kuitenkin enemmän kuin tilasivat ja Dracula tilaisuutensa kostaa. Hän päättää tuhota kaikki Van Helsingin perilliset.

Dracula tulevaisuudessa. Kaksi sanaa, jotka muodostavat jokseenkin epätoivoisen lauseen. Ideoiden loputtua viiden aiemman osan myötä piti keksiä kokonaan jotakin uutta. Lisää epätoivoa löytyy elokuvan mainoslauseesta: "Past, present or future, never count out The Count!" Se on vähän kuin sanoisi, että missä ikinä ollaankaan, ei unohdeta vanhaa kunnon Draculaa, tai kuten ajatus alkuperäiselle kielelle kääntyy: "The good old fellow is here again!" Siinä missä ensimmäinen Dracula teki kauhusta puhdasta, riisuu Dracula A.D. hahmolta viimeisetkin arvokkuuden rippeet. Viidesti kuollut epäkuollut sinnittelee nyt tulevaisuuteen saakka, saa seurakseen raflaavia soundeja, typerää dialogia ja joukon hippejä. Positiivista on ainoastaan kahden Hammer-kaunottaren, Stephanie Beachamin ja Caroline Munron läsnäolo. Tarinan käännekohta on lainattu Robert Siodmakin Son of Draculasta (1943).

Traagisesti kyseessä on kaikesta huolimatta parivaljakon ohjaaja Alan Gibson – käsikirjoittaja Don Houghton se parempi Dracula-elokuva. Vielä ei puhuta saagan surullisimmasta kohtauksesta, jossa Stokerin kirjoittaman – yhden maailmanhistorian myydyimmän – kirjan synnyttämä paha kuolee, koska Kristus sattui kantamaan päässään piikikästä kruunua.

Dracula A.D.:ssa pysytään vielä klassisissa elementeissä pukuja ja rakennuksia myöten sekä yritetään välttää kaikista pahimmat ylilyönnit. Tämä ei auta, koska elokuva ei tarjoa mitään muistettavaa. Se on sitä samaa vanhaa uudessa entistä rumemmassa paketissa. Molemmat Gibsonin Draculat oirehtivat aikakautta, jona Hammer alkoi olla elokuvayhtiönä menneen talven lumia. Tuotantotiimissä nähdään Hammer-veteraanit Don Mingaye, puvustuksesta vastaava Rosemary Burrows sekä leikkaaja James Needs, mutta kaksi vuotta myöhemmässä jatko-osassa, The Satanic Rites of Dracula, on mukana enää toinen Hammerin leikkaajista, Chris Barnes. Kaikki muut olivat lähteneet.