Markus Sorsa

Le secret (Salaisuus, 1974)

Ohjaaja:

• Robert Enrico

elokuva arvostelu

Ohjaus: Robert Enrico

On helppo todeta miksi Le secret on niin hyvä elokuva kuin se on: siinä on toimiva idea, joka saa aikaan niin selkeän draaman kaaren, että se yksistään pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Elokuvan alussa mies, David, pakenee laitoksesta, jossa häntä on julmasti kidutettu. Harhaillessaan ympäriinsä näennäisen päämäärättömänä hän osuu erään avioparin maatilalle. Mies on kirjailija, vaimo vaan on. He elävät tietoisesti eristyksissä muusta maailmasta. He tuntuvat suhtautuvan aika skeptisesti muutenkin maailmanmenoon ja vallanpitäjiin yleensä. David jää heidän vieraakseen.

Pian lehdissä alkaa ilmestyä artikkeleita vaarallisesta miehestä, joka on karannut mielisairaalasta surmaten vartijan. Davidin oma kertomus on toisenlainen: hän tietää synkän salaisuuden, joka on niin vaarallinen vallanpitäjille, että ainoa mahdollisuus on tappaa hänet. Hän myöntää itsekin lakonisesti, että jos hän olisi viranomaisten asemassa, niin hänkin yrittäisi tappaa itsensä. Kirjailija mieltyy Davidiin ja päättää auttaa tämän turvaan Espanjan puolelle. Tosin David tunnustaa, että häntä vastassa on niin mahtava koneisto, että parhaimmillaankin hän pystyy pakoilemaan vain muutamia päiviä. Joka tapauksessa auto pakataan ja matka alkaa.

Onko David hullu vai ei? Kas siinä pulma. Miten lopussa käy? Sitä en tietenkään tässä yhteydessä paljasta, sen saa jokainen itse halutessaan tarkastaa. Sen sijaan on ehkä valaisevaa käsitellä Le secretin asetelmaa muutamalla lauseella.

Perimmäinen teema Le secretissä on yhteiskuntaan kuuluminen tai sen ulkopuolelle jättäytyminen. David on hahmona täysin ulkopuolinen, oli kyseessä kumpi vaihtoehto tahansa – hulluus tai salaliitto. Hänellä ei missään tapauksessa ole mitään "lokeroa" yhteiskunnassa mihin hänet voitaisiin laittaa. Toisaalta inhimillistä yhteiskuntaa Le secretissä edustaa ainoastaan virkavalta, joka näyttäytyy sangen kasvottomana koneistona. Yhtään merkittävää roolia ei esimerkiksi viranomaisille ole kirjoitettu, koneisto esitetään lähinnä maantiesulkujen ynseiden poliisien maailmana.

Aviopari taas on siltä väliltä. He eivät ole sodassa yhteiskuntaa vastaan, ainoastaan omasta tahdostaan eristäytyneet sen laidalle omaan tilaansa. Davidin tulo kärjistää heidän tilanteensa yksinkertaiseen valintaan: jos he uskovat Davidin olevan oikeassa, heidän tulee myös samalla hyväksyä ajatus yhteiskunnasta "mätänä" ja viranomaisista kasvottomana tappokoneistona. Jos taas David on psykopaattinen mielipuoli, on kysymys sairaasta yksilöstä jonka puolelle asettuminen merkitsee yhteiskunnan hylkäämistä väärin perustein ja valinnan rakentamista oman herkkäuskoisuuden varaan. Samaa valintaa tekee myös katsoja koko elokuvan ajan.

Tällainen elokuva ei toimisi, ellei pääosiin olisi saatu osaavia näyttelijöitä. Etenkin Davidin roolissa esiintyvä Jean-Louis Trintignant maalaa kyllä todella vakuuttavan kuvan miehestä, joka ehkä on päästään vialla – tai ehkä ei. Myös Philippe Noiret hahmottaa vakuuttavasti uskomisen ja epäuskon häilyvän rajan omassa tulkinnassaan erakkomaisena kirjailijana.

Le secret on todella dialogipainotteinen elokuva, mutta onneksi ohjaaja Robert Enrico on ymmärtänyt ympäristön merkityksen: elokuva on kuvattu Lounais-Ranskassa talviaikaan, jonka seurauksena elokuvan visuaalinen "harmaanruskeus" tukee hienolla tavalla tarinan melankolista tunnelmaa. Mitään muuta visuaalista loistokkuutta Enrico ei sitten tarjoakaan; kuvakerronta itsessään on melko televisiomaisen yllätyksetöntä. Yllättävän huomaamattomat ovat myös Ennio Morriconen musiikit.

Le secret edustaa ranska-crimeä parhaimmillaan: siinä on hyvä idea, pintaa syvempiä teemoja ja "sitä jotain" ranskalaista mystistä kulturellia tyylikkyyttä, jota on vaikea sanoiksi pukea.