Ilja Rautsi

Deathstalker (Deathstalker – viimeinen suuri soturikuningas, 1983)

Ohjaaja:

• James Sbardellati

elokuva arvostelu

Ohjaus: James Sbardellati

Deathstalkerin suurin mysteeri, sen lisäksi, että sille tehtiin kolme jatko-osaa, on itse sankarin nimi. Hän on pelkästään Deathstalker, tai välillä tuttavallisesti vain Stalker. Joko rasvatulla lihasveijarilla oli siis tavallista humoristisemmat vanhemmat, tai sitten hänet on vain nimetty tekojensa mukaan. Jälkimmäinen teoria ei ikävä kyllä selvennä asioita yhtään, koska urhea antisankarimme ei kertaakaan elokuvan aikana väijy kuolemaa. Kuten Sorceresskin (1982), Deathstalker laahusti olemassaoloon Roger Cormanin New World Pictures ‑yhtiön helmojen alta. Sorceress oli vielä fantasiaa, mutta Deathstalker on puhdasta barbaaririemua alusta loppuun. Kyliä ei polteta, mutta miekat heiluvat, lihakset kiiltävät ja tissit vilahtelevat.

Deathstalker (Rick Hill) on itsekäs soturi, joka ei suostu auttamaan kuningas Tulakia (George Sorvic) tämän tyttären kidnapannutta ja valtaistuimeltaan syössyttä pahaa Munkar-velhoa (Bernard Erhard) vastaan. Vanha (ja ruma) velhotar Toralva (Lillian Kerr) kuitenkin kertoo kuolonväijyjälle, että Munkarilla on jo kaksi kolmesta legendaarisesta Luomisen Voimasta, Taian Malja ja Elämän Amuletti. Vain Oikeuden Miekka on kateissa, ja se joka saa kaikki kolme Voimaa muuttuu itse Voimaksi. Miekka löytyy onneksi lähellä olevasta luolasta, jossa sitä vartioi ruma lateksimaskeerattu mies toisen vielä rumemman lateksimaskeeratun miehen kanssa. Stalker saa miekan käteensä ja se hehkuu maagisesti sinistä valoa. Ohjaajan leikatessa muihin ihmisiin heitä kyllä kylvettää punainen valo, mutta mitä pienistä. Miekan avulla Stalker muuttuu pieneksi pojaksi ja johdattaa vähemmän ruman miehen pois luolastaan, jossa tämä on kuulemma ollut 30 vuotta vangittuna. Ulos tullessaan Stalker muuttuu takaisin mieheksi ja rumilus normaaliksi ihmiseksi. Yhdessä he lähtevät vaeltamaan.

Eipä aikaakaan kun uudet kumppanukset törmäävät Oghrisiin (Richard "Olin Jason Friday the 13th Part III:ssa" Brooker), jota joukkio sotilaita yrittää tappaa. Sotilaiden älykkyysosamäärä ilmenee hienosti kohtauksessa, jossa he hyökkäävät Stalkerin kimppuun ja yksi miehistä huutaa "Saartakaa hänet, hän ei voi tappaa meitä kerralla!" Sitten sotilaat menevät ympyrään Stalkerin ympärille ja hyökkäävät yksitellen. Sakin kuoltua Oghris ilmoittaa olevansa matkalla Munkarin järjestämiin turnajaisiin, joiden palkintona on päästä ilkimyksen perilliseksi. Stalker ja entinen rumilus liittyvät seuraan. Seuraavan yönä joukkioon liittyy vielä Kaira (Lana Clarkson), naissoturi joka ei usko rintaliivien ihmeeseen. Matka Munkaria kohti voi alkaa!

Deathstalker on ainoastaan 77 minuuttia pitkä, mikä on pakko laskea positiiviseksi puoleksi. Lyhyt kesto on nimittäin pakattu erittäin täyteen tapahtumia, eikä venytystä tai laahaavia hetkiä oikeastaan pääse livahtamaan joukkoon. Antaakseni jonkinlaisen kuvan kokonaisuudesta yllä olevan lyhyen juonikuvauksen lisäksi, tässä on lista merkillepantavista barbaarisista hetkistä elokuvan aikana, aikakoodeilla varustettuna: 2.44: tissit, 10.20: naista turpaan päin pläsiä, 12.04: irtopää, 22.01: irtopää, 25.26: tissit, 26.59: tissit, 27.41: irtirevitty silmämuna syötetään käsinukelle, 28.23: tissit, 29.58: tissit, 30.36: kääpiöitä, 31.00: alastonta mutapainia, 36.50: tissit, 37.59: tissit, 40.14: miehen piekseminen toisen miehen irtirepäistyllä käsivarrella, 41.11: tissit, 42.51: mies huutaa järkyttyneenä peniksensä kadonneen, 46.00: tissit, 51.52: Roberto Benignin näköinen ärsyttävä mies tapetaan jättimäisellä nuijalla, 67.44: irtopää, 70.29: mies pitelee kirkkaan punaisena hehkuvaa miekkaa peniksensä kohdalla, 74.21: mies revitään kappaleiksi hevosilla.

Saatoin unohtaa muutamat tissit.

Ohjauksen puolelta Deathstalker on aika kuivaa katsottavaa, eikä ole mikään ihme että se jäi John Watsonin ainoaksi elokuvaksi. Ei tarinankuljetus aivan toivotonta ole, mutta hankala siitä mitään hyvääkään on löytää. No, sen lisäksi että kamera on koko ajan asetettu juuri niin pätevästi että tietää mitä tapahtuu. Watson tuntuu myös tykkäävän kuvista, joissa verta suihkuaa lähikuvassa miekan terälle. Käsikirjoitus on, kuten sanottu, mukavan täynnä erilaisia tapahtumia ja älyttömyyksiä pitääkseen yllä mielenkiinnon. Kirjoittaja Howard R. Cohen yrittää salakuljettaa elokuvan alkuun jonkinlaista vastentahtoisen sankarin teemaa ja kehityskertomusta, mutta ohjaaja Watson ei suostu yhteistyöhön vaan jonkun mainitessa sanan "sankari", zoomaa hän Hillin naamaan ja musiikki revähtää täysille kierroksille. Cohen ohjasi myöhemmin itse neljännen osan Deathstalkerin seikkailuja.

Jatkuvasti raikaavan mahtipontisen sankarillisen musiikin lisäksi pätevintä kokonaisuudessa on oikeastaan lavastus ja muutamat hauskat lateksinaamaiset hyypiöt. Deathstalker on yllättävän täynnä toinen toistaan rumemmaksi maskeerattuja ihmisiä; eräässäkin kohtaa siannaamainen mies syö oikeaa sianpäätä. Kai tämän friikkisirkuksen on tarkoitus korostaa sitä kuinka komea itse Stalker onkaan.

Kasvoiltaan hieman kissaeläintä muistuttava Rick Hill on hiukkasen pätevämpi näyttelijä kuin kohtalotoverinsa Marc Singer (The Beastmaster) ja Miles O'Keeffe (Ator), mutta näillä asteilla kun liikutaan, ei "hieman" vie kovin pitkälle. Hillin voisi karismansa ja ilmaisukykynsä puolesta korvata vaikka aidonnäköisellä ihmispuvulla jonka sisällä on ankkoja. Pallinaama mikä pallinaama. Stalkerin hahmosta on sinänsä erittäin vaikea puhua, koska hän on vain perusbarbaarielokuvan perusbarbaari. Kiinnostava seikka on että vaikka mies ei tee mitään urotekoja, kaikki tietävät kuka hän on. Naiset rakastavat tätä körilästä. Kaikki naiset, kaikkialla, koko ajan. Ehkä se on se hyvin hoidettu tukka; ehkä rasvasta kiiltävät lihakset, mutta joka tapauksessa tämä mies on oikea seksin jumala. Elokuvan naiset tosin näyttävät muutenkin olevan b‑elokuvista erittäin tuttua "vastustelen sinua ensin kiihkeästi mutta oikeasti se on vain leikkiä" ‑tyyppiä, jotka alkavat hetken kuluttua kikattaa ja kaikilla on taas hauskaa. Bernard Erhardin esittämä pääpahis Munkar näyttää hieman tukevalta vakuutusvirkailijalta, joka viikonloppuisin pukeutuu Flash Gordonin keisari Mingiksi ja on PAHA. Kuten voisi odottaa, hänellä on joukko idiootteja apulaisinaan (kohdassa jossa Munkar julistaa turnajaistensa ratkaisevan hallitseeko hyvä vai paha, nousee mutapainikuopasta mies joka avuliaasti huutaa: "Paha!") ja hieman vähemmän ennalta-arvattavana piirteenä tatuointi joka vaihtaa ainakin yhden kerran tahattomasti puolta hänen naamallaan. Maanista naurua on toki myös tarjolla, samoin outoja käsieleitä ja ylimielisyyttä.

Deathstalker kuuluu siihen Conan Barbaarin jälkeen tulleeseen joukkoon elokuvia, joiden ainoa tarkoitus oli tuottaa hieman rahaa. Se ei kuitenkaan kopioi Conania oikeastaan lainkaan, vaan on ihan oma pikku kokoelmansa kliseitä ja naurettavia hetkiä maailmassa jossa elämä on kovaa, taiat todellisuutta, miehet miehiä ja naiset esineitä.