Ilja Rautsi

Monster in the Closet (Kauhukaapin kummitus, 1987)

Ohjaaja:

• Bob Dahlin

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bob Dahlin

Lapsena elokuviin ei vielä kaivannut sen kummempia koukkuja tai varsinaista laatua, pelkkä kantava idea ja itsessään kiehtovat tapahtumat toteutuksen tasosta riippumatta saattoivat hyvinkin saada katsomaan joitain elokuvia useamman kerran. Aikuisena tällaisista tapauksista on usein jäljellä vain muutama ajan erittäin kultaama muisto, hajanaisia palasia sieltä täältä elokuvaa. Omalla kohdallani yksi tällainen tapaus on Troman tuottama kauhuparodia Kauhukaapin kummitus, eli Monster in the Closet. Muistin 10‑vuotiaana näkemästäni elokuvasta nimen lisäksi ainoastaan perusidean vaatekaapeissa vaanivasta hirviöstä sekä loppuratkaisun. Hyvän elokuvan siitä teki minulle "siinä on hirviö ja se tappaa ihmisiä" ‑konsepti. En ollut myös tietenkään tajunnut että kyseessä on parodia. Eivät kyllä tosin vanhempanikaan, jotka vedoten sen pelottavuuteen kielsivät minua katsomasta elokuvaa kotona, vaikka olin sen jo nähnyt kaverini luona. Olin katkera. Nyt, 15 vuotta myöhemmin, uskaltauduin jälleen kohtaamaan tuon kaappikummituksen. Onko se kaikkea mitä odotin? Lyhyt vastaus on: ei oikeastaan. Pitempi vastaus tulee paljastamaan kaiken mitä elokuvassa tapahtuu, mutta koska kyseessä on enemmänkin kalkkunareportaasi kuin elokuva-arvostelu, ei sillä ole liiemmin väliä.

Aluksi nähdään sarja kohtauksia jossa eri ihmiset menevät vaatekaapeilleen ja jokin kiskoo heidät äänekkäästi niihin sisään, heitellen samalla kaikki vaatteet ulos. Yhtä heistä, vanhaa sokeaa miestä, esittää David Carradinen isä John. Ruutuun lävähtää teksti: Monster in the Closet, pahaenteisen musiikin säestämänä. Sitten astumme parodia-alueelle, jota en muistanut. Elokuvassa ilmoitetaan nimittäin aina paikat, päivät sekä vuorokaudenajat liioitellun tarkoilla teksteillä. Jatkuvasti. Ihan kuin Monty Pythonissa, mutta ei yhtä hauskasti. Juoni käynnistyy:

Sedältään työpaikan saanut nössöreportteri Richard Clark (Donald Grant) on kyllästynyt kirjoittamaan pelkkiä kuolinilmoituksia ja saa elämänsä tilaisuuden selvittää sarja outoja vaatekaappimurhia, joiden uhreilla on jokaisella kaksi isoa puremajälkeä kaulassaan. Nimestä päätellen ihan tarkoituksella Teräsmiehen näköisen Clarkin sitä tietämättä hän saa jutun hoitaakseen koska lehden huippureportteri, pastellisävyisiin hirvityksiin verhottu Scoop (Frank Ashmore) pitää sitä hyvänä vitsinä. Clark menee tapaamaan paikallista sheriffiä (Claude Akins), joka sylkee jatkuvasti mälliä kaikkialle. Poliisiasemalla hän törmää ärsyttävän näköiseen kakaraan (erittäin nuori Paul Walker, joka nykyään pökkelöi syystä tai toisesta monessa persoonattomassa ison budjetin toimintaelokuvassa), joka äänittää karkkiautomaatin tekemiä naksahduksia. Pojan nutturapäinen äiti (Denise DuBarry) ryntää paikalle ja moittii Clarkia suklaan syöttämisestä "Professoriksi" kutsumalleen jälkikasvulleen. Mikrofoni vilahtaa kuvan ylälaidassa; tarkoituksella vai tahattomasti, sitä emme ehkä saa koskaan tietää. Sekä Clarkilla, pojalla että äidillä on silmälasit. Mitään ei vihjata, mutta rakkaustarinan ainekset ovat koossa.

Tässä välissä nähdään taas yksi murha, jota ennen katsoja saa kokea mielikuvituksettoman parodian Psykon suihkukohtauksesta, useaan otteeseen pienillä variaatioilla. Clark ja sheriffi sattuvat paikalle ja sheriffi sylkee taas mälliä. Clark menee tapaamaan nutturapäätä, jonka nimeksi selviää Diane Bennett. Dianella ja hänen Einsteinin näköisellä ystävällään tohtori Pennyworthilla (Henry Gibson) on teoria ettei murhaaja ole ihminen. Clark päätyy Dianen kotiin, jossa on lounastamassa tohtori Pennyworthin lisäksi jostain käsittämättömästä syystä pappi nimeltä Finnegan, jonka kanssa Pennyworth käy vähemmän kiinnostavia keskusteluja akselilla tiede vs. uskonto. Clark ottaa silmälasinsa hetkeksi pois ja zoomin sekä toljotuksen avulla huomaamme, että Diane ihastuu häneen. Ärsyttävä penska esittelee Clarkille ultraäänikojekeksintöään. Ilta päättyy kun lähinaapurissa tapetaan taas joku ja poliisi tulee paikalle. Tällä kertaa tappaja on yhä talossa ja pitää hirveää mekkalaa. Kun hän murskaa tiensä oven läpi, selviää että kyseessä on hirviö joka näyttää eniten ehkä isosuiselta ja kaulattomalta motorisoidulta ulostepatsaalta. Sen ääntely muistuttaa... hmmm. No. Nicholson Bakerin The Fermata ‑romaanissa päähenkilöllä on kyky pysäyttää aika muusta maailmasta sormiaan napsauttamalla, mutta samalla hän itse pystyy esim. liikuttamaan pysähtyneitä ihmisiä. Mies käyttää kykyään lähinnä "keppostelemalla" niin, että pysäyttää ajan, laittaa värisevän dildon jonkun naisen sisään, käynnistää ajan sekunniksi, katsoo reaktiota, pysäyttää taas ajan ja ottaa dildon pois. Jos tämän saman toimenpiteen tekisi nuhaiselle urosahmalle, mutta jättäisi hytisevän lemmenkapulan sen peräaukkoon pysyvästi, voisi sitä seuraava audioelämys muistuttaa hyvinkin paljon tämän elokuvan hirviön ähkimistä. Otuksen ammottavasta suusta tulee esiin toinen, pienempi pää a lá Alien, joka tappaa sheriffin. Syntyy paniikki ja armeija kutsutaan paikalle, mutta hekään eivät keksi mitään. Onneksi ärsyttävä penska on kuitenkin äänittänyt hirviön ulinaa ja sen kuultuaan tohtori Pennyworth saa mystisen älynväläyksen ja sanoo sen yrittävän vain kommunikoida. Pienemmän pään rääkynässä on siis jotain musikaalista! Seuraa pitkä ja hyödytön pätkä jossa iloinen joukkiomme kulkee ympäri katuja tohtori etunenässä pimputtaen hirviön rääkynää muistuttavaa melodiaa instrumentillaan, yrittäen näin houkutella sen esiin.

Lopulta armeija keksii yhtäkkiä mukahassulla selityksellä minne olio seuraavaksi materialisoituu. Kuin sattuman kaupalla paikka on ärsyttävän penskan koulu, jossa hän on yksin tekemässä kokeitaan. Iik! Ulosteläjä uhkaa poikaa, mutta hänet saadaan pelastettua. Intoa uhkuva kenraali Turnbull (Donald Moffat) on jo räjäyttämässä hirviötä taivaan tuuliin, mutta tohtori Pennyworth pinkoo sen lähelle ja yrittää kommunikoida. Jakso on suhteellisen hillitön. Tohtori ottaa askeleen ja pimputtaa "pim‑pim-pimpimpim". Hirviö ottaa askeleen ja rääkäisee pienemmällä päällään "yyii-yyi-iiii!". Pim‑pim-pimpimpim. Yyii-yyi-iiii! Pim‑pim-pimpimpim. Yyii-yyi-iiii! Ja niin edespäin, uudestaan ja uudestaan. Kun tohtori tulee tarpeeksi lähelle, iskee pikkupää kuitenkin häneenkin kiinni ja viskaisee ruhon syrjään, hellyttävästä musikaalisesta interludista huolimatta. Kenraali heittää kranaatin ja armeija tulittaa, mutta hirviö ei kuole vaan lampsii vain jonnekin. Tohtori Pennyworth on sittenkin vielä hengissä ja pihisee viimeisinä sanoinaan näkevänsä miljoonia sammakoita. Kohtaus on jo itsessään outo, mutta todella merkillisen siitä tekee seikka, että häntä esittävä Henry Gibson muistuu mieleen kyynisen sarkastisena baarihomona Paul Thomas Andersonin mestariteoksessa Magnolia (1999), jossa nähdään sammakko jos toinenkin.

Jossain tässä välissä Diane on lakannut käyttämästä silmälasejaan ja vapauttanut tukkansa nutturasta ja niinpä Clarkkin ihastuu häneen. Clark ottaa taas silmälasinsa pois ja seuraa toinen zoomi ja toljotusta, sekä hämmennystä katsojan päässä siitä, voiko tätä pitää hauskana useamman kerran. No, kaupunki päätetään evakuoida mutta Clark ja Diane jäävät uhmaamaan kohtaloa suunnitelmanaan houkutella hirviö luokseen ja tappaa se sähköllä. Hirviö tulee, mutta vaikka sähkökoje muistuttaa erehdyttävästi alkuperäisen The Thing ‑elokuvan vastaavaa, ei suurisuu suostu kuolemaan. Ärsyttävä penska on tällä välin saanut valmiiksi ultraäänikojeensa, josta lähtee punainen säde joka tuntuu vaikuttavan hirviöön. Laite kuitenkin sammuu ennen aikojaan ja kolmikko vaikuttaa tuhoon tuomitulta. Viime hetkellä Clark kuitenkin ottaa lasinsa pois päästä. Hirviö toljottaa häntä pää vinossa ja seuraa zoomaus. Kyllä, hirviö on rakastunut Clarkiin! Vitsin toistolla oli tarkoituksena, uskomatonta. Kohtaus on yllättävä koska sille jaksaa ihan oikeasti nauraa. Hellyyttävän tunteellinen ulostepatsas kantaa järkytyksestä pyörtynyttä Clarkia mukanaan ja etsii komeroa itselleen ja kullalleen. Ärsyttävä penska kuitenkin keksii, että kaikkien on tuhottava vaatekaappinsa niin hirviö ei enää saa energiaa. Näin myös käy. Mukaan on myös leikattu pätkä japanilaisesta miehestä joka silpoo oman kaappinsa samuraimiekalla. Muistan hämärästi tämän huvittaneen minua suuresti pienempänä. Kun kaapit tuhotaan, ei hirviö saa enää energiaa ja tuupertuu maahan, lässähtäen Clarkin päälle. Muut päähenkilöt juoksevat paikalle ja pappi saa kunnian tokaista alkuperäisen King Kongin viimeisen repliikin, "It was beauty killed the beast." The end.

Kokonaisuutena elokuva etenee kyllä yllättävän sujuvasti, mutta ei se mitenkään onnistu saavuttamaan samaa tunnetta kuin lapsena. Huumoriosuudet ovat suhteellisen hirvittäviä ja kauhuosuudet suhteellisen naurettavia. Tarkoituksella tehty huonous ei myöskään ole koskaan yhtä hauskaa kuin tahaton huonous. Siltikin, (ja parodiasta huolimatta) Monster in the Closetilla on enemmän kalkkuna‑ kuin camp-arvoa ja sen katsominen on melko tuskatonta ja viihdyttävää. Hirviö on kaikessa kökköydessään aika sympaattisen näköinen ja veren vuodatuksen puutteesta huolimatta sen riehumista on hauska katsella. Kuriositeettina mainittakoon, että puvun sisällä hikoilee samaa työtä Predatorissa tehnyt Kevin Peter Hall. Muutenkin elokuvassa on yllättävän paljon tuttuja nimiä mukana. Näyttelijöiden lisäksi nimittäin yksi leikkaajista on Raja Gosnell, joka on sittemmin kasvattanut länsimaista kulttuuriperimää kahdella Scooby Doo ‑elokuvallaan.

Lopputulos: katsomiskynnyksen ylittävä typeryys. Arvosana perustuu kalkkuna-huono camp-nostalgia ‑yhtälöön, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.