Toni Lilja

Nine Deaths of the Ninja (Deadly Warrior, 1985)

Ohjaaja:

• Emmett Alston

elokuva arvostelu

Ohjaus: Emmett Alston

Moniko meistä muistaa vielä kultaisen 80‑luvun – anteeksi, kultaisen 1980‑luvun näin kaikkien onnettomien Peter Nyman ‑fanien iloksi – jolloin Shô Kosugi oli mukana lukemattomissa A‑luokan toimintaelokuvissa, joissa loistavasti koreografioidut taistelut seurasivat toisiaan ja liikkeet olivat synkronoitu kellontarkkuudella? Ei se mitään, en minäkään. Moniko muistaa rautaisat B‑pätkät, joissa veri roiskui katanan iskiessä raajoja irti? Moniko muistaa sen huuman, kun ensimmäisen kerran näki röntgenkuvana luiden murskautuvan? Monellako oli A4-kokoinen Revenge of the Ninja (1983) ‑tarra pöytälaatikossaan? Moniko teki veistotunneilla omia heittotähtiään ja sai jälki-istuntoa tehdessään tarpeetonta vahinkoa? Ikävä nostattaa fiilistä heittämällä ilmoille nostalgisia muistoja, sillä mikään 9 Deaths of the Ninjassa ei taatusti herätä minkäänlaista henkistä tai fyysistä erektiota, vaikka mukana onkin täysin tarpeeton ja tökerö tissikohtaus.

Shô Kosugi on Spike Shinobi, kovemman luokan erikoisjoukkojen mies, joka taitaa valepukeutumisen ja ninja-taitojen salat. Miehen taitoja tarvitaan, kun ilkeä(™) saksalainen homoseksuaalihuumediileri Albert kaappaa bussilastillisen turisteja Filippiineillä ja pitää heitä panttivankeinaan, ellei hänen rakasta ystäväänsä, terroristi Rahjia vapauteta vankilasta. Apureinaan sakemannilla on kovin bi‑seksuaaleilta vaikuttava joukko naisia, joita johtaa eversti Honey Hump, ja kiduttamisesta nauttiva Dr Wolf, joka on tietysti ulkonäöltään erittäin sleazy ja yrittää kaikkien peruskonventioiden mukaan raiskata panttivankeina olevia naisia. Luvassa on siis puolitoista tuntia toimintaa, johon verrattuna Romanovin kivet on suuren luokan taidetta, ja näyttelijäsuorituksia jotka saisivat jopa Sami Uotilan ja Venla Saartamon punastumaan häpeästä.

Mistä aloittaisi perkaamaan kalaa, joka pitää sisällään yhtä paljon lihaa kuin vegaanin lautanen pitopöydässä? Ohjaaja Emmett Alston on taatusti kaikkien elitistien suuri ystävä, onhan miehen tilillä kämäinen Ö‑toiminta Tigershark (1987) ja surkuhupaisa 80s‑kauhuilu New Year's Evil (1980), mutta pisimmän korren miehen uralla vie 3 Little Ninjas and the Lost Treasure (1993). Alusta alkaen on selvää, ettei miehellä ole ollut mitään hajua millaista elokuvaa ollaan tekemässä, kun viisiminuuttisen erikoisjoukkojen treenisession jälkeen hypätään kolmeminuuttiseen alkuintroon, jossa Shô Kosugi heiluttaa katanaansa juustoisen syntikkapopin tahdissa – ja mukana tietysti kolme enemmän tai vähemmän hemaisevaa tanssityttöä! Tästä päästäänkin eteenpäin kidnappauskohtaukseen, jossa elokuva varsinaisesti alkaa ja erikoisjoukko Dart Teamin jäsenet Spike "Lollipop" Shinobi, Steve "Macho Man" Gordon ja Jennifer "Foxy" Barnes lähetetään matkaan über-coolin militanttijargonin saattelemana. Dart Team harhailee ympäriinsä ja vierailee tietysti mm. bordellissa; mitäpä olisi roskaviihde ilman tissejä ja väkivaltaa? Samaan aikaan pahikset teloittavat panttivangin, ylinäyttelevät ja harrastavat saksalaisia juomalauluja ja ‑tansseja. Jos tuo ei anna elokuvan pahiksista pelottavaa kuvaa, niin ainakin Rahji saa kylmät väreet selkäpiihin nauraessaan jatkuvasti, rikkomalla pikkulasten ilmapalloja ja ottamalla luoteja käsillään kiinni vain tunkeakseen ne sieraimiinsa. Täydellinen kokoelma mitä vittua ‑kohtauksia, joiden katsominen saa oikeasti kiemurtelemaan sohvalla silkasta myötähäpeästä "näyttelijöitä" kohtaan. Eikä sovi unohtaa, että Spike Shinobi käy elokuvan alussa jonkinlaisessa ninja-kokeessa ja kohtaa lopussa pahoja ninjoja menneisyydestään, mutta näille tapahtumille ei anneta minkäänlaista selitystä. Mutta onko näillä tapahtumilla mitään väliä, pääasia että Spike pääsee pieksemään kungfu ‑kääpiöitä taidemuseossa. Aivan oikein, kääpiöitä! Mikä ilo, mikä riemu, elokuvassa on yksi erinomainen kohtaus! Lopusta ei kannata sitten puhuakaan, mitä nyt eräskin henkilö kuolee pudotessaan kolme metriä jalat edellä ja huumekoukussa olevat terroristit kokevat ennenaikaisen turmion ollessaan viiden metrin päässä minimaalisesta räjähdyspanoksesta.

Olisi elitistien mielistelyä suositella tätä elokuvaa vain siksi, että yhdessä kohtauksessa näkyvät tissit, Shô Kosugi taistelee kääpiöitä vastaan ja harrastaa myös semi-diskotanssia, joten jättäkäämme se väliin. Valitettavasti tätä ei voi suositella edes siksi, että tarjolla olisi hienoa roskaa jos kyytipoikana on reilusti olutta, sillä mielenkiinto ei yksinkertaisesti pysy yllä. Kovimmat Kosugi-fanit voivat kastella housunsa katsellessaan hulmuavaa tukkaa ja kömpelöitä taistelukohtauksia, mutta muiden kannattaa suosiolla pysyä erossa ja hankkia jostain vaikkapa Revenge of the Ninja.