Jari Mustonen

The Killing of America (Tappava totuus, 1981)

Ohjaaja:

• Sheldon Renan

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sheldon Renan

The Killing of America. Dokumentti Lee Harvey Oswaldin, Ted Bundyn, Sirhan Sirhanin ja Lawrence Bittakerin kaltaisista Yhdysvaltojen lähihistorian synkistä hetkistä, miehistä ja naisista, jotka ovat ampuneet luoteja presidentteihin tai houkutelleet nuoria poikia ja tyttöjä koteihinsa, kiduttaakseen heitä ja raiskatakseen heidät, sekä nuorista, jotka ovat ammuskelleet silmittömästi ympäriinsä, kun elämässä ei ole muuta tarkoitusta. Kun esimerkiksi kaksi opettajaa ampuneelta ja kahdeksaa ala‑astelaista haavoittaneelta 16‑vuotiaalta Brenda Spenceriltä kysyttiin aikanaan syytä tekoonsa, vastasi hän tyynesti "Because mondays are always so boring". Kiväärin hän sai joululahjaksi isältään.

Elokuvan alku on hyvin raskas: tragedia seuraa toistaan, näytetään uusintoja juuri äsken nähdyistä tapoista ja tasainen syvään tunkeva kertojan ääni kertoo tylyä faktatietoa. Sittemmin esitellään Yhdysvaltojen pahimpia sarjamurhaajia, nähdään arkistomateriaalia heidän haastatteluistaan ja oikeudenkäynneistä. Synkintä kaikessa on, että suurin osa heistä vaikuttaa aivan normaaleilta ihmisiltä, kunnes he alkavat kuvailla tekojaan ja motiiveja tekojensa takana. Viimeistään kun nörtin näköinen Ed Kemper analysoi syitä, jotka johtivat parinkymmenen opiskelijaneidon surmaamiseen, päiden repimiseen irti heidän ruumiistaan ja päättömien ruumiiden raiskaamiseen, tunkeutuu mielipuolisuus tv‑ruudusta sisään.

Paikoin epätasaisen The Killing of American nostaa omalle tasolleen, muihin mondodokumentteihin verrattuna, sen hyvin kriittinen sävy, kritiikin ulottuessa aina Yhdysvaltojen asepolitiikkaan asti. Dokumentti kertoo jenkeissä olleen 70‑luvun lopulla yli sata miljoonaa asetta, eli kaksi jokaista taloutta kohti. Murhia maassa ehdittiin tehdä 80‑luvulle tultaessa yli miljoona. Enemmän kuin maa on menettänyt kaikissa sodissaan yhteensä. Dokumentista kehittyykin pureva kertomus amerikkalaisen unelman romahtamisesta väkivallan ja silmittömän tappamisen vallatessa kadut 60‑luvun puolesta välistä alkaen. Sitä ennen tilastot olivat olleet jopa hienoisessa laskussa.

Koko projektin isähahmo Leonard Schrader, Paul Schraderin isoveli, kertoi saaneensa idean nähtyään murhatilastot. Käsikirjoituksen hän teki yhdessä vaimonsa Cheikon kanssa, jonka jälkeen alkoi oikeuksien haaliminen uutispätkiin ja haastatteluihin, joita koko elokuva on täynnä. Autenttisuudestaan johtuen kokoon haalittu materiaali on paikoitellen hyvin rosoista. Vastapainona ainuttakaan kohtausta ei ole lavastettu.

Jotakin dokumentin asenteesta kertoo, ettei tätä japanilaisilla markkinoille suunnattua Mondoa ole esitetty virallisesti Yhdysvalloissa (arvion kirjoittamishetkellä). Aikoinaan jenkkioikeudet ostaneet tahot vetäytyivät koko projektista ja pistivät elokuvan hyllylle, koska se on "hirvittävä". The Independentin haastattelussa Schrader kuittaa nämä ennakkoluulot toteamalla, että The Killing of America on tämän päivän näkökulmasta vanhentunut: ongelmat ovat toki yhä samat, mutta tappajat nuorempia. The Killing of American koostamisen aikoihin nuorin murhaaja oli 16‑vuotias Spencer. Tätä nykyä nuorin on 11‑vuotias, kahdeksan ihmistä elävältä polttanut Ray Martin DeFord.

Schraderin ja Renanin koostama kokonaisuus ei ole kaikista mieltä ylentävintä katseltavaa. Se on koostettu arkistomateriaalista, joka puhuu puolestaan ja vetoaa suoraan tunteisiin. Paketti pysyy kuitenkin hyvin kasassa, eivätkä tekijät sorru pahamaineisimpien Mondo-dokumenttien kaltaiseen väkivallalla pröystäilyyn. Käsittelytapa on silti julma, sillä monet murhat näytetään kahdesti siten, että toisella kerralla käydään yksityiskohtaisesti läpi tapahtumat hetki hetkeltä. Näin väkivallasta muodostuu vastenmielistä, sillä sen peruuttamattomuus ja mielipuolisuus ryöpsähtää silmille. Suurin osa ajasta vietetään kuitenkin jo mainittujen haastattelujen parissa, jotka eivät ole nekään sisällöltään kovin kevyitä.

Sikäli kun dokumentin rakenne olisi eheämpi, puhuttaisiin todella ainutlaatuisesta kokemuksesta. Tällaisenaan lopputulos on pitkä sarja julmuuksia, jotka seuraavat toinen toistaan kuin kronologinen aikakirja. The Killing of America ammentaa voimansa siitä, ettei se selittele tapahtumien kulkua, pelkästään esittää ne. Lopulta katsoja saattaakin tuntea ideaalin amerikkalaisen unelman romahtavan suoraan silmiensä edessä. Ed Kemperin sanojen mukaan: "I am an American and I killed Americans, I am a human being and I killed human beings, and I did it in my society."