Teijo Haavisto

La dolce casa degli orrori (The Sweet House of Horrors, 1989)

Ohjaaja:

• Lucio Fulci

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lucio Fulci

Kahdelta uransa ehtoopuolelta olevalta kauhuveteraanilta, Lucio Fulcilta ja Umberto Lenziltä tilattiin vuonna 1989 Italian television toimesta neljä kummitustaloelokuvaa käsittävä sarja, joka julkaistiin nimikkeen La Case Maledette (Houses of Doom) alla. Lenzin elokuvat sarjaan kulkevat nimillä House of Witchcraft ja House of Lost Souls, Fulcin taas The House of Clocks ja The Sweet House of Horrors. Lenzin teoksia en ole nähnyt, mutta koska Fulcin The House of Clocks oli armottomasta epätasaisuudestaan huolimatta varsin mielenkiintoinen teos, olivat odotukset miehen toisen yritelmän suhteen ainakin jonkinlaisella tasolla.

Elokuva alkaa Fulcin myöhäiskauden elokuville tavanomaiseen tyyliin muutamalla gore-efektillä, kun syrjäistä kartanoa ryöstämään tullut naamiomies jää kiinni itse teosta ja päättää hiljentää hänet huomanneet talon omistajat hakkaamalla mieheltä pään murskaksi ja ruhjomalla naiselta silmät päästä. Fulcin tavaramerkki, silmien vahingoittaminen, on siis mukana tässäkin elokuvassa. Paitsi että efektit ovat heikkoja ja koko kohtaus löysästi toteutettu, osoittaa se myös Fulcin tyylitajun jälleen kerran pettävän; väkisin mukaan tungettujen veren roiskeiden ainoa tarkoitus on ilmeisesti kosiskella niitä faneja, jotka ohjaaja onnistui saamaan 80‑luvun alun mestariteoksillaan. Kaikessa väkinäisyydessään kohtaus tuo kuitenkin ikävästi mieleen The Ghosts of Sodomin ja Touch of Deathin kaltaiset rimanalitukset.

Tämän nopeasti odotukset nollanneen alun jälkeen siirrytään pian seuraamaan kuolleen avioparin lapsia, jotka surevat vanhempiaan kartanossa setänsä ja tätinsä seurassa. Suru vaihtuu hämmästykseksi kun talossa alkaa tapahtumaan kaikenlaista kummitteluun viittaavaa ja kuolleet ilmestyvät jälkikasvulleen erittäin huonosti kuvaan trikattujen sytkärin liekkien muodossa. Paitsi että vanhempien henget haluavat kostaa kuolemansa, ne myös kiusaavat talon purkamista suunnittelevaa läskiä erilaisilla poltergeist-ilmiöillä. Lapsien uudet holhoojat taas eivät usko aaveisiin, vaan kutsuvat paikalle jonkinlaisen amatöörimanaajan taloa tutkimaan. Aivan kaikki juonen koukerot eivät minulle selvinneet, koska katsottavana oli tekstittämätön italialainen Rosso Sangue ‑sarjan kasetti. Epäilen kuitenkin vahvasti, ettei kaikkia elokuvan älyttömyyksiä ole koskaan edes pyritty sitomaan yhteen kovin tiiviisti.

Muutenkin hieman ihmetyttää, mitä tällä sekasotkulla oikein on ajettu takaa; mukana on vakavasti otettavia kauhukohtauksia, jonkin verran epätoivoista komiikkaa, Disneyn näytellyille elokuville tyypillistä naiivia "lämminhenkistä draamaa", verisiä gore-kohtauksia sekä vailla sen suurempaa selitystä olevia sekoiluja. Turha lienee alleviivata, kuinka huonosti nämä elementit oikein sopivat yhteen. Ensimmäinen puolituntinen vielä menettelee, mutta tämän jälkeen elokuva alkaa hajoamaan yksittäisten kohtausten sarjaksi. Kaikkein pahiten metsään mennään tietysti draaman ja komiikan saroilla, jotka saavat urheimmatkin Fulci-fanit kiemurtelemaan tuskasta. Lasten kujeet ja ihmeellisesti ilmaan nousevan auton vielä kestäisi, mutta lopun "hauskasti" oikutteleva kaivinkone todistaa paitsi käsikirjoittajien vähä-älyisyyden, myös sen ettei Fulcilla viimeisinä vuosinaan suuremmin ollut varaa valita mitä ohjaa. Lämminhenkinen draama taas tarkoittaa Fulcille ilmeisesti sitä, että kaikki nauravat ja juoksevat vihreillä niityillä auringon paistaessa. Voices From Beyondin unijaksot ovat pieni paha tähän verrattuna.

Jotta kuva The Sweet House of Horrorsista olisi edes hieman siedettävämpi, todettakoon että mukana on myös muutama jakso, jotka kaiken paskan sekaan upotettunakin kertovat Fulcin ajoittaisesta tyylitajusta; alun hautajaiskohtaus joka on kuvattu lapsen näkökulmasta, on oudolla tapaa kaunis. Myös lyhyt kohtaus, jossa kartanon ullakolta löytyy poikkipuuhun hirtettyjä nukkeja on aidosti pelottava ja sen näkisi mieluummin siedettävämmän kokonaisuuden keskellä, kuten myös Vince Temperan (The House of Clocks) musiikit, jotka pelastavat kaiken mitä pelastettavissa on. Mitään parempaa ei käsikirjoitus kuitenkaan Fulcille tarjonnut ja ilmeisesti mies ymmärsi itsekin jossain vaiheessa kuvauksia ohjaavansa melkoista ongelmajätettä; aivan kuten Touch of Deathissa, tässäkin tekeleessä Fulci parodioi omaa visuaalista tyyliä mm. zoomailemalla toistuvasti kirkonkelloja kuuntelevan miehen korvaan. Kunpa vain ohjaaja olisi ymmärtänyt onnettoman tilanteensa jo aiemmin ja kieltäytynyt koko projektista.