Jari Mustonen

Das blaue Licht (The Blue Light, 1932)

Ohjaaja:

• Leni Riefenstahl
• Béla Balázs

elokuva arvostelu

Ohjaus: Leni Riefenstahl, Béla Balázs

Saksan kiistellyimpiin elokuvantekijöihin lukeutuva Leni Riefenstahl debytoi ohjaajana 30‑luvun alussa, kun hän sai tuotantoon ensimmäisen pitkän produktionsa, Das blaue Licht. Hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan sekä näyttelee siinä pääosan. Valmistui suorasukaista eroottisuutta ja parhainta kukoistustaan elänyttä saksalaista kansallisromantiikkaa hyödyntävä satu, joka on miljööltään suoraa jatketta noina aikoina suosituille Arnold Fanckin vuoristoelokuville, samaisille jotka nostivat nuoren Riefenstahlin pinnalle näyttelijänä 20‑luvun loppupuolella. Näille teoksille keskeistä oli mahtavien vuoristomaisemien kuvaaminen, jonkinmoinen luonnonvoimien suoranainen palvonta, jossa jylhät alpit, lumi ja aurinko saavat kaikki oman tärkeän roolinsa. Riefenstahl lisäsi omaan esikoisohjaukseensa voimakkaita fantasianomaisia elementtejä, kuvaajanaan kokenut Hans Schneeberger. Eriväriset suodattimet, ja niiden estoton kokeileminen yhdessä elokuvaa varten kehitetyn erityisen filmin kanssa muodosti pienoisen – mutta kannattaneen – riskin, sillä uusi tekniikka mahdollisti aivan uudenlaiset yökuvat sekä utuiset unenomaiset kuvapinnat. Lopputuloksesta tuli esteettisesti vakuuttava. Jopa niin vakuuttava että Riefenstahl päätyi osaksi kolmannen valtakunnan propagandakoneistoa. Hitlerin kerrotaan ihastuneen Das blaue Lichtin myyttisiin kuviin, jollaisiksi hän halusi itsekin päätyä osana uutta suurta tulevaisuuden Saksaa.

Tarina kertoo neitseellisestä Juntasta (Riefenstahl), kotikylänsä vainoamasta luonnonlapsesta, joka asuu Dolomiittien katveessa, Alpeilla. Hänen lohdukseen nousee aina täyden kuun aikaan taivaalle salaperäinen sininen valo, johdattaen kuolemaan ne monet nuoret kylän miehet, jotka ovat lähteneet hänen sulojensa perään. Kaikki muuttuu, kun noidaksi syytetty Junta joutuu kyläläisten raivon kohteeksi ja hänet pelastaa realistista maailmankatsomusta edustava Vigo (Mathias Wieman). Rakkaus astuu näin kuvaan ja sen mukana luottamus ja viimein petturuus. Vigo pääsee selville Juntan salaisuudesta. Pian siitä tulee koko kylän yhteinen ahneuden kohde; lukuisten käsien riisuma ja likaisten mielien raiskaama pala kuollutta unelmaa. Tästä asetelmasta elokuvan komeista kuvista ja runollisista sanoista huokuva kansallisromantiikka saa erityisen sävyn. Luonto on kuin jotakin katoavaa, jotakin joka seisoo paikallaan suurten vuorien muodossa, mutta jonka herkkyys ja viattomuus katoaa ihmiskäsien töiden ja heidän tekemisen valintojen seurauksena. Samasta syystä Juntan kaunis hahmo on muuttunut uhkaksi. Hän edustaa sitä vierautta, joka jää ihmisten suojakseen rakentamien seinien ja muurien ulkopuolelle. Eikä hän halvassa vaatteessaan ja jylhässä luonnonkauneudessaan enää sovi modernin maailman ahtaisiin raameihin.

Seuraavan seitsemän vuoden aikana Riefenstahl pääsi itsekin todistamaan aitiopaikalta ennakkoluulojen suurta paraatia, kunnes nähtyään kolmenkymmenen puolalaisen joukkoteurastuksen Konskiessa, lopetti elokuvien teon liki kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Sitä ennen hän koki ja tallensi kamerallaan koko kolmannen valtakunnan nousun, ja oli luomassa myyttiä arjalaisesta rodusta suoraan historiaan vaikuttaneine elokuvineen Triumph des Willens (1934), Tag der Freiheit – Unsere Wehrmacht (1935), Olympia 1. Teil – Fest der Völker (1938) ja Olympia 2. Teil – Fest der Schönheit (1938). Jo elokuvien nimet esittelevät ne tragedian siemenet, joiden varaan ihmiskunnan toistaiseksi suurin murhenäytelmä tulisi rakentumaan. Tahto, vapaus ja voitto. Kaikki jaloja aatteita, joiden vaatiman hinnan voi lukea vuonna 1955 valmistuneen Nuit et brouillardin surullisista kuvista. Kontrastin Das blaue Lichtiin tulisi olla nyt ilmeinen. Riefenstahlinkin filmille vangitsema kansalliromantiikka muuntui muutamassa vuodessa mahtipontiseksi nationalismiksi, joka tunkeutui lopulta yli rajojensa. Samalla oli vaarassa muuttua koko elokuvan ideologia. Juntaa vainoavat kyläläiset saattaisi nähdä Saksan kauneutta himoitsevina vierasmaalaisina ja kun he ryöstävät Juntan salaisuuden, ryöstävät he kolmannen valtakunnan aarteet, mikä avaa vertauskuvan ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin raskaisiin sotakorvauksiin. Tietenkin tälläisen tulkinnan voi hyvin nopeasti kyseenalaistaa, mutta sen perimmäinen tarkoitus onkin osoittaa elokuvan haavoittuvaisuus mediana. Elokuviin voi luoda loputtomasti uusia tulkintoja anastaen tarinat omakseen.

Yhteistyö Hitlerin – ja sittemmin riitaiseksi osoittautuneen propagandaministeri Goebbelsin – kanssa sai joka tapauksessa alkunsa jo samana vuonna jona Das blaue Licht valmistui. Riefenstahl oli aina ihaillut merkityksellisiä ihmisiä ja kun Hitler kohosi nopeaa tahtia kaikkien saksalaisten huulille, Saksan poliittiseksi ykköshahmoksi, ei hän voinut enää vastustaa kiusausta, vaan pyysi audienssia. Hitler suostui. Tätä ensitapaamista Riefenstahl kuvailee lämpimäksi. He kävelivät rannalla ja Hitler kertoi hänelle musiikista, arkitehtuurista ja elokuvista, sekä unelmistaan. Ilmeisesti Riefenstahl ei kuitenkaan vielä tiennyt, että Saksan tuleva Führer oli jo kiinnostunut hänestä, jopa ihastunut hänen notkeaan vartaloonsa nähtyään sen liikkeet Beethovenin viidennen sinfonian mukaan mitoitetussa tanssissa Arnold Fanckin klassikossa The Holy Mountain (Der heilige Berg, 1926). Das blaue Lichtin jälkeen Hitler halusi ohjaajattaren visualisoimaan kuviksi natsisaksan nousun. Propagandalla tulisi olemaan suuri merkitys arjalaisen myytin luomisessa. Ensitapaaminen päättyi kuitenkin kylmiin ja virallisiin tunnelmiin, ainakin Riefenstahlin omien sanojen mukaan, sillä hän tunsi pettäneensä Hitlerin ilmoittaessaan tälle ettei koskaan voisi olla hänen puolueensa jäsen. Riefenstahlin uran suunta oli silti päätetty. Hitler ei kelpuuttanut ohjaajakseen enää ketään muuta kuin hänet. Toisaalta Riefenstahlia on turha luulla kovin vastahakoiseksi, sillä Triumph des Willensin kaltaista monumenttia ei luoda ilman jonkinlaista paloa siinä esitettävien ideoiden puolesta.

Näin jälkikäteen on vaikeaa samaistua siihen voimaan, jolla Hitlerin kansallissosialistinen ideologia pyyhki yli maan, mutta yhtä vaikeaa on käsittää sitä pettymystä joka valtasi kansakunnan, kun hänen unelmiensa todellinen luonne paljastui hävityn sodan raunioista. Das blaue Licht on elokuva ajalta, jona ajatus uudesta suuresta Saksasta vasta iti. Se on edelleen fantasianomainen vuoristomaisemiin sijoittuva esteettisesti vaikuttava kertomus, mutta se kertoo myös ajatuksista sisältämiensä kohtausten takana. Tietämättään se kertoo tulevasta, mikä tekee siitä erityisen traagisen elokuvan. Mutta se on myös hyvin kaunis elokuva. Muutamat liian pitkät itseään toistavat jaksot ja tarinan yksinkertaisuus kuluttavat teoksen terävimmän terän pois, mikä johtuu yksin ja ainoastaan Riefenstahlin kokemattomuudesta ohjaajana. Silti kaikkialta pursuava syvä kunnioitus luontoa ja ihmisyyttä kohtaan pukee visuaalisen kokonaisuuden ylle kauniin hohteen, eikä unohtaa sovi myöskään Riefenstahlin koskematonta kehoa joka on symboliikassaan loistava. Se on vertauskuva, joka sitoo himoittavuudessaan niin katsojat kuin kyläläiset samaksi lihaksi. Joten kun lopussa riisutaan luontoa paljaaksi niistä salaisuuksista, joiden vuoksi hänen roolihahmonsa on elänyt ja jotka häneltä riistetään, on asiayhteys ilmeinen. Tällöin vuoret ovat ihmiskäsien tahraamat, kynsien alta löytyy raiskattua ihoa ja niittyjen syvänteessä lepää karvasta kuollutta siementä.

Parhaimman kuvan Riefenstahlista saa kun vertaa Das blaue Lichtiä hänen myöhempiin töihinsä. Samalla saa kuvan kahdesta erilaisesta Saksasta; siitä joka pursuaa luonnon jaloa kauneutta ja siitä joka edustaa modernia maailmaa. Kuvatessaan itseään luonnonkauniina jylhän putouksen edessä, raihnaisessa mekossaan, Riefenstahl tuntuu olevan viattomimmillaan. Silloin hän on vielä se nuori nainen, jota maailma ei ole haavoittanut raadollisuudellaan. Hänen loihtimaansa taivaalle kohoavaa sinistä valoa onkin ollut tapana verrata niihin unelmiin, joita nuoret kantavat sielussaan, kunnes realismi kuivettaa ne. Riefenstahlin ja marxilaisuudestaan tunnetun Béla Balázsin yhdessä ideoimassa dialogissa unelminen sortuminen ilmenee hyvin, sillä Juntan Vigolta saamat rakkauden osoitukset tuntuvat tänäpäivänä hyvin kylmiltä ja itseriittoisilta. Entä millaista sanomaa kertoo, että kaikki ne nuoret jotka ovat lähteneet valon perään, ovat kuolleet yksi toisensa jälkeen? Das blaue Licht jää kaikin tavoin kahden kokonaan erilaisen ajatusmaailman väliin. Sen kuvat ovat voimakkaita, se suorastaan pursuaa luonnon romantiikkaa ja kauneutta, ja se suorastaan kutsuu palvomaan Riefenstahlin itsensä viattomuutta, mutta se kertoo maailmasta joka on jo kadonnut. Maailmasta, joka veti viimeiset hengenvetonsa ennen kuin syntyi jotakin uutta.