Tatu Piispanen

Lion vs. Lion (1981)

Ohjaaja:

• Hsu Hsia
• Chin Yuet Sang

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hsu Hsia, Chin Yuet Sang

Shaw Brothersin myöhäiskauden kiireellä tuotettuihin kungfu-kyhäelmiin lukeutuva Lion vs. Lion on mainiolla mätkeellä maustettu huumoripitoinen sekamelska, jonka rakenne on pöyristyttävän epäonnistunut. Haparoiva ohjaus ja epäsympaattiset päähenkilöt eivät pysty perustelemaan niin toimintakohtauksia kuin juonenkäänteitäkään.

Kertomus poukkoilee tapahtumasta toiseen miten sattuu ja erilliset sivujuonten riekaleet yhdistetään toisiinsa todella höllästi. Tuottaa suorastaan vihaa tällaiset hölmönkepeät viihdeleffat, joiden tarinan seuraamiseen joutuu kuitenkin valjastamaan koko alkoholin pehmittämän aivokapasiteettinsa. Alkutekstien ajan taistellaan jossain hovissa, sitten nämä henkilöt poistuvat tarinasta lopullisesti ja seurataan Yuen-nimisen sotilaan (Lo Meng) sekoilua esimiestensä hiekkasäkkinä. Yht'äkkiä kuvaan astuu hautauspalvelun juoksupoika Cun (Wong Yue), joka kusettaa työnantajaansa ja ilmeilee hassusti. Nämä kaksi päätyvät perustamaan kungfu-koulun ja osallistumaan leijonatanssikilpailuun Billin (Wang Lung Wei) johtamia gangstereita vastaan. Billin pahuutta ei juurikaan perustella, ja ainakin minun mielestäni hän oli mitä mukavin mies. Soppaan sotketaan myös persoonattomat salaiset agentit Chin Yuet Sang ja Sharon Yeung Pan Pan, jotka ovat Billin havitteleman salamyhkäisen Sankarimerikortin perässä.

Jos juonikuvauksessa ei ollut mitään tolkkua, se antaa realistisen kuvan leffan sekavuudesta. Käsiin leviävää pannukakkukertomusta kituuttavat elossa ainoastaan tiukat taistelukohtaukset, joita nähdään onneksi kohtalaisen runsaasti. Negatiivisessa vaakakupissa painaa jälleen kerran myös epäonnistunut slapstick-komedia, joka ei onneksi vajoa aivan esimerkiksi The Masterin (1980) edustamalle urpousasteelle. Lisäksi Lion vs. Lion on Shaw-tuotannoksi poikkeuksellisen halvan näköinen, eikä aneemisiin lavasteisiin ole selvästikään viitsitty panostaa.

Nimestään huolimatta Lion vs. Lion ei sisällä juurikaan leijonatanssia. Ainoa leijonakamppailu käydään elokuvan puolivälissä täysin ilman pohjustusta tai tarinallisia perusteluita. Kohtaus kestää noin vartin verran ja on vetävästi toteutettu päästen lähes samana vuonna valmistuneen Yuen Woo‑pingin Dreadnaughtin (1981) tanssahtelun tasolle. Leijonatanssimiseen ei kuitenkaan viitata ennen tai jälkeen tätä kohtausta, mikä vie pohjan koko tanssilta. Pääpari ei edes harjoittele kertaakaan ennen yllättävää koitosta, ja tähänkin yhteenottoon on ollut pakko tunkea nolostuttavaa "peukku perseeseen" ‑huumoria (kirjaimellisesti).

Lukuisten Sammo Hung ‑klassikoiden sivurooleista muistettava Chin Yuet Sang debytoi ohjaajana, kuten myös meriitin jakava mestarikoreografi Hsu Hsia. Kummankaan ohjaajanura ei koskaan oikein ottanut tuulta alleen; Chinin tunnetuimmaksi teokseksi jäi kummituskomedia Hocus Pocus (1984) ja Hsu Hsia poistui kuvioista unohdettavien Donnie Yen ‑sähellysten Crystal Huntin (1991) ja Cheetah on Firen (1992) jälkeen. Näyttelijöistä muskelipitoinen Lo Meng ei Venom-tiimistään irroitettuna pärjää omillaan muuten kuin taistelun tuoksinnassa, ja komediayrittäminen aiheuttaa katsojalle vaivaantuneen olon. Ohjaajat eivät onnistu pitämään myöskään Wong Yuen pellemaneereja kurissa, vaan luvassa on jälleen yksi ylinäytelty kungfu-hulttioperformanssi. Luottoilkiö Wang Lung Wei on esittänyt pahisroolinsa vakuuttavammin useassa muussa elokuvassa, mutta tekee silti helposti elokuvan parhaan roolityön. Hänen esittämälleen Billille ei vain valitettavasti kehitetä minkäänlaista persoonaa ja jopa miekkosen mieltäminen pahaksi on kyseenalaista.

On suorastaan sääli, että tällainen elokuvataiteen irvikuva sisältää useita kerrassaan ihastuttavia kungfu-yhteenottoja. Toiminta on nopeaa ja huolellisesti koreografioitua, mutta ilman minkäänlaista emotionaalista impaktia. Taistelut alkavat yllättäen ja rytmillisesti mielettömissä kohdissa, eivätkä henkilöiden onttous ja kuollut tarina saa innostumaan mittelöistä muuten kuin teknisinä taidonnäytteinä. Lo Meng on mätöissään tappava tehopakkaus, tehden selvää monilukuisista pahisryöppäistä lihaksiaan pullistellen. Todellinen juhlimisen aihe on kuitenkin Wang Lung Wei, jonka loppupuolen yhteenotot Chin Yuet Sangin ja Sharon Yeung Pan Panin kanssa olisivat monen paremmankin elokuvan kohokohtia, ja toiminnantäytteinen viimeinen puolituntinen tekeekin Lion vs. Lionista melkein katsomisen arvoisen. Lo Mengin lopputaistelu Wang Lung Weita vastaan on kuitenkin paha pettymys, puhumattakaan Wang Yuen vastaavasta. Viimeistään tavattoman typerä lopetus jättää pahan maun suuhun koko rainasta.

Hektisen kungfu-viihteen ystävien saattaa olla aihetta kokeilla Lion vs. Lionia, mutta ainoastaan jos ei katso koherentin tarinan olevan edellytys laadukkaasta mäiskeestä nauttimiselle. Venoms-fanit saanevat myös tyydytystä Lo Mengin sooloilua seuratessaan ja kelpo leijonatanssi sekä jälleen yksi hyvä pahisrooli Wang Lung Weilta tekevät kertakatselusta varsin siedettävän.