Mikko Kojo

The Beast That Killed Women (1965)

Ohjaaja:

• Barry Mahon

elokuva arvostelu

Ohjaus: Barry Mahon

Beast That Killed Womenin rakenne on sangen kunnianhimoinen, sillä ensimmäinen puolituntinen on takaumaa sairaalassa kuulusteltavan miehen kertomana. Luojan kiitos tätä ensimmäistä puolituntista seuraa vain toinen, sillä tunnissakin on vähintään vartti liikaa. Elokuvassa miehen vaimo haluaisi rajatonta rusketusta, muttei voi sitä kotipihallaan ottaa, koska naapurin mies näkee. Siispä nudistileirille, kun kerran sääkin sallii.

Saadakseen edes tunnin täyteen on jokaista turhaakin kohtausta jatkettava hamaan ikuisuuteen saakka. Saan siis seurata kuinka esimerkiksi ovi sulkeutuu hiiitaaasti miehen perässä. Tai kun neljä ihmistä menee johonkin, he menevät rivissä pitäen tuhtia hajurakoa. Yksi ihminen ohittaa kameran, mitään ei tapahdu, toinen ihminen ohittaa kameran, mitään ei tapahdu, jne.

Nudistileirillä pelataan lentopalloa ja uidaan. Jostain syystä en ylläty. Hivenen hämmästyn tosin siitä, että jotkut nudistit pitävät vaatteita yllään leirilläkin ja kaikilla on rusketusrajat. Aina kun lentopallokenttää kuvataan, on näkymän edessä puu tai muuta rojua. Miksi? Olisiko taustalta paljastunut kikkeli? Vai eikö kameraa jaksettu kantaa pidemmälle? Illalla yksi nudisti intoutuu leirinuotion ääressä eroottisluonteiseen tanssiin rummun tahdissa. Ohjaaja on nähnyt tarpeelliseksi näyttää pitkällä otoksella kuinka nuotio sammutetaan. Kiintoisaa. Sammakko kurnuttaa sellaisella äänenvoimakkuudella, että sen on täytynyt istua mikrofonin päällä. Seuraavana iltana isompi sakki ottaa osaa piirileikkiin. Kylläpä siellä leirillä on mukavaa!

Kyllä se naisia tappava petokin ilmaantuu. Hurjan näköinen gorilla. Silminnäkijähavainnot vahvistavat, että ainakaan kyseessä ei ole ihminen. Tässä vaiheessa kiemurtelen sohvalla tuntien jo lievää tuskaa. Nudistileirille ruumista hakemaan saapuvan ambulanssin peruuttamista on leikkaajan mielestä syytä näyttää kauan. Samaten paarien kantamista lentopallokentän poikki. Ja paluumatkalla myös. Sekä ambulanssin lähteminen, mutta ihan vain lyhyellä otoksella.

Seuraavana iltana gorilla hyökkää sairaalaan päätyvän miehen kimppuun ja heittää tämän jorpakkoon. Nainen pakenee gorillaa, mutta joutuu pysähtymään huutaakseen apua. Poliisille mies tilittää sairaalassa, että "aluksi kuvittelin, että se on mies pukeutuneena gorillaksi." Ihmekös tuo, sillä siltähän se näyttää. "Mutta kun se tarttui minuun tajusin, että se on aito gorilla." Koska gorilla ei tartu minuun, pysyn yhä uskossani, että se oli ihminen gorillapuvussa. Gorillan läsnäolo alkaa verottaa leirin suosiota. Kylmä hiki alkaa valua pitkin kehoani, koska tajuan, että elokuvaa on kulunut vasta puolisen tuntia.

Aina kun gorilla riehuu ulkona, kerrossängyissä nukkuvat naiset menevät kauhuissaan saman peiton alle nukkumaan. Tämä toistuu elokuvassa useasti, ja onhan se hyvä idea, joten mikä ettei. Miehelle tarjoillaan sairaalassa hyytelöä sekä repliikkejä kuten: "olen varma, että olette jo kunnossa, mutta meidän on oltava varmoja." Jossain vaiheessa huomaan miettiväni olisiko mahdollista, että aika oikeasti hidastuu tarpeeksi huonoa elokuvaa katsottaessa. Ääni on välillä niin huono, että dialogista ei meinaa saada selvää – enkä ihmeemmin jaksa edes yrittää, vaikka saatankin missata jotain elintärkeää.

Gorilla saadaan toki aisoihin loppujen lopulta ja nudistileirin suosio palailee. Omistaja ottaa entiset asiakkaat kädestä pitäen takaisin kohtauksessa, joka muistuttaa itsenäisyyspäivän vastaanottoa presidentin linnassa, mutta on – mikäli mahdollista – vieläkin tylsempi.

Beast That Killed Women on puuduttava ja oikeasti tajuttoman huono elokuva. Lisäksi se on varsin siveä. Navan alustaa ei sovi näyttää kummaltakaan sukupuolelta. Seurauksena muutamat poseerausasennot ovat vähintäänkin innovatiivisia, ja samasta syystä alastomia ihmisiä kuvataan useimmiten takaapäin. En edes halua ajatella, kuinka monta kertaa elokuvassa toistuu kohtaus, jossa joku kävelee jonnekin selkä kameraan päin. Perskannikoita on siis ihmeteltävänä kyllästymiseen saakka.

Lopussa onkin aivan uskomattoman nokkela kohtaus, jossa zoomaillaan takapuoleen kunnes nainen kävelee pois kameran edestä ja taustalta paljastuu tuoli, johon on kirjoitettu "The End".