Teijo Haavisto

Jewel of the Gods (1989)

Ohjaaja:

• Robert van de Coolwijk

elokuva arvostelu

Ohjaus: Robert van de Coolwijk

"Nyt he ovat täällä taas! Menestyspari filmistä Jewel of the Gods", julistaa Jewel of the Gods ‑kasetin takakansi melko järjettömästi. Näkemistäni Indiana Jones ‑kopioista tämä on kaikkein röyhkein, kohtauksia on nimittäin rip‑offattu jokaisesta sarjan osasta. Jo pelkkä kansikuva olisi oikeusjutun arvoinen, siinä kun sänkileukainen ja ruskeaan lierihattuun pukeutunut seikkailija poseeraa natsilippujen ja timanttien keskellä. Elokuvana tämä Razzel Videon Suomeen tuoma Etelä‑Afrikkalainen (!) halppis ei ole kovinkaan nautittava, mutta kyllä siitä muutamat hyvät naurut saa.

Elokuva siirtyy suoraan asiaan natsien kokouksella, jossa nämä ovat huolissaan huonosti toimivista raketeistaan (!!). Ratkaisu ongelmaan löytyy erään asiantuntijan mukaan purppuratimanteista (tai "Jumaloitten elokiveistä", niin kuin videon takakansi mainostaa), jotka suurentavat valon niin vahvasti, että tuhoavat kaiken. Siitä, miten nämä Plan 9 From Outer Space ‑tyyliin toimivat ja yhden ihmisen kerrallaan tappavat jalokivet mitenkään auttaisivat natseja, en oikein päässyt perille. Elokuvan pökkelö Indy-kopio Snowy Grinder on kuitenkin tilanteesta ilmeisen huolissaan ja päättä löytää kivet ennen saksalaisia. Apunaan hänellä on vähä-älyinen sidekick ja kaivoksiin kadonnutta setäänsä etsivä naistohtori. Tietä näyttää nahan riekaleelle piirretty kartta, johon on kuitenkin merkitty myös Punaisen Ristin toimipisteet... niinpä.

Kuten sanottu, Jewel of the Gods on erittäin halvalla tehty ja lainailee estottomasti alkuperäisten Indyjen jokaista osaa. Kadonneen aarteen metsästäjistä on mukaan kelpuutettu päähenkilöiden sitominen paaluun ja käärmekuoppa (nyt tosin hämähäkkikuoppa), kaivosvaunuilla hurjastelu on peräisin Indiana Jones ja tuomion temppelistä. Erittäin onnettoman näköinen moottoripyörä­takaa‑ajo on tietysti Indiana Jones ja viimeinen ristiretki ‑elokuvasta, samoin ilmeisesti budjettisyistä vain vähän aikaa kestävä tankilla ajelu. Kaikki nämä jaksot on toteutettu äärimmäisen huonosti, kaivosvaunuilla pakenemista latistaa esimerkiksi se, että vaunut liikkuvat hitaammin kuin Linnanmäen kummitusjunassa. Katsojatkin varmasti ihmettelevät, mikseivät radan varrella hyppivät natsit yksinkertaisesti juokse niitä kiinni. Toinen mieltäylentävä kohtaus tulee natsipomon tipahtaessa moottoripyörän kyydistä johonkin lammikkoon: vesi ei ylety miestä edes vyötäisille, mutta silti tämä onnistuu jollain ihmeen konstilla hukuttautumaan sinne. Neonvärisiä tietokone-efektejäkin on mukana, ainakin aivan lopussa.

Vaikka elokuva on kuvattu Etelä-Afrikassa, ei viidakon eläimiä ole saatu mukaan; joessa kahlaavaa miestä rannalta uhkaava krokotiili on täytetty ja liikkumaton, päähenkilöiden jeepin tielle törmäävää elefanttia ei nähdä laisinkaan. Viimeistään lopun jakso, jossa muinaiset timantit löytyvät jonkun hylätyn kaivoksen metallirappusten alta, ajaa katsojan joko epätoivoon tai todelliseen kalkkunanautintoon, tapauksesta riippuen. Jos elokuvan lopun kaivoksissa seikkailu ei olisi niin pitkäveteistä ja "hauska" sidekick välillä uskomattoman rasittava, voisi elokuvalle antaa enemmänkin tähtiä. Tällaisenaan se on vain kohtuullinen lisä huonojen seikkailuleffojen kokoelmaan.

Kotimaisen vhs‑julkaisun takakansiteksti on tosiaan uskomattomuudessaan sen verran omaa luokkaansa, että lainataan se vielä kokonaisuudessaan tähän lopuksi:

"Nyt he ovat täällä taas! Menestyspari filmistä "Jewel of the gods". Tällä kertaa he ovat vailla tavattoman arvokasta "Jumaloitten elokiveä". Monomotapa, valtava aarrekammio mystisessä paikassa keskellä pimeintä Afriikkaa, täynnä purppuran värisiä elokivejä. Moni ei usko edes paikan olemissa oloon mutta seikkailia Snowy Grinder on toista mieltä. Hän ja kumppaninsa tekevät mitä tahansa löytääkseen paikan ja mitä tahansa ettei toiset sitä tee. Mutta he eivät huomioineet yhtä asiaa —Jumalat. He ehkä haluavat pitää elokivensä..."