Teijo Haavisto

Zeder (Revenge of the Dead, 1983)

Ohjaaja:

• Pupi Avati

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pupi Avati

Italialainen Pupi Avati nauttii kotimaassaan jonkinlaisen elokuvajumalan asemasta kiitos tekemiensä draamojen, mutta mies on urallaan ilahduttanut myös kauhufriikkejä muutamalla elokuvalla. Näistä The House with Laughing Windows (1976) on saavuttanut melko suurta kulttisuosiota, eikä Zederkään täysin tuntematon nimi alan harrastajille ole.

Ohjaajan itsensä osittain kirjoittama tarina on erittäin omaperäinen ja kiehtova kertoen kirjailijasta (Gabriele Lavia), joka löytää lahjaksi saamansa kirjoituskoneen mustenauhalta sekavia kirjoituksia, joissa koneen edellinen omistaja kertoo tutkimuksistaan kuolleiden henkiin herättämisen parissa. Kirjailijalle paljastuu, että eri puolilla maailmaa on todellakin K‑alueiksi kutsuttuja paikkoja, jotka ovat jollain tapaa yliluonnollisia ja mahdollistavat kuolleiden palaamisen. Moneen suuntaan karkailevaan tarinaan liittyvät myös paikkakunnan kirkon entinen pappi, rakenteilla oleva hotelli sekä paljon muuta.

Zeder muistuttaa monin tavoin hämmästyttävän paljon Avatin kahdeksan vuotta aiemmin ohjaamaa The House with Laughing Windowsia; molemmissa on joukko ihmisiä, jotka tietävät enemmän kuin suostuvat päähenkilölle kertomaan, ja nämä myös juonittelevat tämän pään menoksi. Myös päähenkilön tapa vetää rakastamansa nainen väkisin mukaan vaarallisiin tutkimuksiinsa on mukana molemmissa elokuvissa, ja niin on myös Avatin pelko hylättyjä rakennuksia kohtaan. Niihin sijoitetut kohtaukset vastaavat jälleen elokuvan selvimmistä kauhuelementeistä muun elokuvan harhaillessa välillä trillerin puolelle. Juoni on molemmissa teoksissa vahva ja omaperäinen, eikä Avati pelkää luottaa siihen täydellisesti keskittyen enemmän hyvän yleistunnelman luomiseen kuin yksittäisiin kohtauksiin.

Valitettavasti Avatin tyyliratkaisut ovat myös elokuvan heikoin alue; ilmeisesti tunnelmalliseksi tarkoitettu, pitkiä kohtauksia suosiva ohjaustyyli saa elokuvan ajoittain laahaamaan pahastikin, ja pölyistä dialogia on aivan liikaa. Myös Avatin tyyli kuvata karmeimmatkin kauhun hetket rauhallisesti elokuvan painostavan tunnelman ylläpitämiseksi on aiheuttanut sen, että hyvin ideoidut kohtaukset ovat monesti kovin vaatimattoman näköisiä ja loppuvat töksähtäen. Kun elokuvan lopussa Avati huomaa maalanneensa itsensä nurkkaan viimeisten tapahtumien myötä, lopettaa hän elokuvan hätäisesti todella kliseiseen lopputvistiin, joka on kaiken lisäksi vielä helposti arvattavissa. Jos The House with Laughing Windows oli kiehtova mutta hieman keskeneräisen tuntuinen, Zederissä samat ongelmat ovat esillä paljon pahempina.

Juuri tällaisista elokuvista pitäisi tehdä remake, jossa alkuperäisen lapsukset korjattaisiin huolellisesti. Potentiaalia Zederin tarinassa on kyllä vaikka mihin, mutta tällaisenaan lopputulosta on pakko pitää hienoisena epäonnistumisena.