Teijo Haavisto

La morte ha sorriso all'assassino (Death Smiles on a Murderer, 1973)

Ohjaaja:

• Joe D'Amato

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joe D'Amato

Italialainen eksploitaatio-ohjaaja Aristide Massaccesi eli tuttavallisemmin Joe D'Amato ehti ennen valitettavaa urautumistaan ohjata myös joitain merkittäviä teoksia. Näistä Death Smiles on a Murderer on päätynyt pitkästä aikaa harrastajien ulottuville ymmärrettävän kielisenä myös dvd:llä, kiitos Japan Shock Videon italialaisiin elokuviin keskittyneen sivuosaston.

1800‑luvulle sijoittuva elokuva on kaukana ohjaajalleen tyypillisestä persoonattomasta rip‑off-tuotannosta: kaunis ja taitavasti ohjattu kauhusatu ja vieläpä varsin omaperäinen sellainen. Logiikan suhteen elokuva ei tosin ole kovinkaan selvillä vesillä, mutta tämäkin yhsityiskohta toimii lopulta elokuvan puolesta antaen sille hieman todellisuudesta irtiolevan ja unenomaisen tunnelman jollainen on koettavissa myös Mario Bavan elokuvassa Lisa and the Devil, johon Death Smiles on a Murderer muutenkin vertautuu. Rauhallinen musiikki, kartanoromantiikkaa apuvälineenä käyttävä juoni sekä tuonpuoleisen läsnäolo ovat kaikki tuttuja elementtejä Bavan hienosta teoksesta.

Death Smiles on a Murderer lähtee liikkeelle tavanomaisesti kun nuori nainen nimeltä Greta tuodaan kartanoon toipumaan lähellä sattuneesta onnettomuudesta. Pitkään ei ehdi kuitenkaan arkea kulua, kun jo ensimmäinen peri-italialainen ja aivan uskomaton juonenkäänne iskee päälle; sekä kartanon omistava mies että tämän vaimo Eva rakastuvat häneen ja ilmeisesti seksuaalisesta identiteetistään epävarmana Greta päättää kokeilla molempia! Kun Greta sitten "pettää" uutta lesborakastajaansa tämän miehen kanssa, alkaa Eva menettää järkensä ja muuraa Gretan talon kellariin polkaisten samalla elokuvan todellisen juonen käyntiin.

Samaan aikaan Klaus Kinskin esittämä tohtori kehittää kuolleen ihmisen jälleen eläväksi tekevän eliksiirin vain joutuakseen kuristetuksi heti keksinnön tehtyään. Kun Gretakin sitten katoaa umpeen muuratusta vankilastaan ja näyttäytyy naamiaisissa Evalle vain hetkeä ennen tämän kuolemaa, alkaa elokuvan tyyli siirtyä lopullisesti pois vinoutuneista ihmissuhdekiemuroista kohti näyttävää kauhuelokuvaa.

Juonellisesti Death Smiles on a Murderer on siis melkoisen sekava ja järjenvastainen. Tämän ei kuitenkaan pidä antaa haitata, sillä jos vain osaa ohittaa juonen aukot, löytyy alta yksi valmistumisaikansa hienoimmista kauhuelokuvista. D'Amatolla on ollut näkemystä luopua perinteisestä kerrontatyylistä ja panostaa vahvaan visuaaliseen ilmeeseen sekä unenomaiseen tunnelmaan; elokuva on riisuttu kaikesta turhasta dialogista eikä henkilöitä edes esitellä kunnolla missään vaiheessa, tapahtumatkin etenevät omalla painollaan ilman minkäänlaista selittävää monologia.

Kiitos sen, että D'Amato ei vielä vuonna 1972 ollut rip‑off-leffojen rutinoitunut ohjaaja vaan nuori ja innokas elokuvantekijä, painotus visuaalisuuteen juonen kustannuksella myös toimii ja elokuva on täynnä aavemaisia kohtauksia, jotka osoittavat ohjaajan perimmäisen lahjakkuuden ja liittyvät yleensä Gretan yllättäviin näyttäytymisiin ihmisille. Kaunis visuaalinen ilme saa vastapainoa näyttävistä ja valmistumisaikaansa nähden erittäin verisistä murhista sekä makaabereista yksityiskohdista tyylillä, joka tuo mieleen Dario Argenton klassiset noituuselokuvat Suspiria ja Inferno. Kokonaisuuden kruunaa tyylikäs musiikkitausta, joka vaihtelee tilanteen mukaan aina kevyestä klassisesta kylmäävään äänimaisemaan. Kun katsoja on alun ihmettelyn ja epäilyn jälkeen tullut temmatuksi elokuvan kiehtovaan maailmaan, ei paluuta enää ole. Parasta D'Amatoa.