Teijo Haavisto

La casa con la scala nel buio (A Blade in the Dark, 1983)

Ohjaaja:

• Lamberto Bava

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lamberto Bava

Lamberto Bavan uralla Demons (Dèmoni, 1985) ja Blastfighter (1984) tuntuvat jääneen ainoiksi todella hyviksi teoksiksi. Syy A Blade in the Darkin epätasaisuuteen ei kuitenkaan ole Lamberton ohjauksessa, joka on erinomaista, vaan pahasti läpi elokuvan kompastelevassa juonessa.

Andrea Occhipinti (The New York Ripper, 1982) esittää muusikko Brunoa, joka on ottanut tehtäväkseen scoren säveltämisen hyvän ystävänsä työn alla olevaan kauhuelokuvaan "La casa con la scala nel buio" (tämänkin elokuvan alkuperäinen nimi). Voidakseen keskittyä kunnolla musiikin tekoon mies muuttaa uuteen taloon, jossa on aikaisemmin tapahtunut melko outoja asioita. Talo ja sen tapahtumat tuntuvat kiinnostavan myös monta muuta ihmistä, joiden kanssa Bruno saa tehdä tuttavuutta varsin epämääräisissä kohtauksissa. Lopulta myös murhaaja alkaa hiippailemaan talon lähistöllä tappaen paikalle sattuvia ihmisiä – kuitenkin niin, etteivät muut kuin Bruno osaa epäillä mitään.

A Blade in the Darkin oli alun perin tarkoitus olla neljästä 50 minuutin jaksosta koostuva tv‑sarja, mutta rahoituksen loputtua kesken valmiiksi saadusta materiaalista leikattiin 100 minuuttiin mahtuva elokuva. Tämä valitettavasti näkyy lopputuloksessa turhan selkeästi, sillä kaikkia tapahtumia ei käsitellä kunnolla ja juoni pomppii eteenpäin turhan epätasaisesti. Jo elokuvan alkupuolella esitellään monta henkilöä joilla olisi ilmeisesti ollut suurempikin merkitys tv‑sarjassa, mutta elokuvassa heidät vain tapetaan pois. Myöskään päähenkilöihin ei ehditä pääsemään millään tavalla sisälle ja juonen hätäisyyden takia lopullinen murhaajan paljastuminen on todellinen antikliimaksi ja vieläpä niin tahattoman koominen tapahtuma, että sen katsominen vakavalla naamalla on jo melkoinen saavutus.

Elokuvan joitain kauhukohtauksia rasittaa myös aivan uskomaton hölynpölypsykologia, joka saa kaikki 80‑luvun ties mistä traumatisoituneet slasher-tappajat vaikuttamaan hyvin motivoiduilta. Occhipinti taas on roolissaan todella tylsä, ollen todellinen reippaan sankarin stereotypia.

Kaiken nurinan jälkeen on kuitenkin pakko myöntää, että elokuvalla on myös runsaasti hyviä puolia. Lamberto saa yksittäisissä kohtauksissa todella hyytävää tunnelmaa aikaiseksi ja erityisesti lukuisat talon kellariin sijoitetut kohtaukset ovat erittäin tunnelmallisia. Myös murhaajan liikkuminen talossa on kuvattu tehokkaasti ja päättyy yleensä todella verisiin murhiin, jotka tuskin olisivat päätyneet sellaisinaan tv‑versioon, niin salliva kuin Italian tv onkin. Elokuvan taustamusiikki puolestaan koostuu Brunon elokuvassa säveltämästä syntikkakappaleista ollen yksinkertaisessa iskevyydessään todella tehokas.

Jos katsoja vain pystyy nauttimaan elokuvasta yksittäisinä kohtauksina ja unohtamaan sekavan ja epämääräisen kokonaiskuvan, on A Blade in the Dark joka tapauksessa varsin tehokas elokuva.