Jari Mustonen

Delirio caldo (Delirium, 1972)

Ohjaaja:

• Renato Polselli

elokuva arvostelu

Ohjaus: Renato Polselli

Deliriumia pidetään yhtenä väkivaltaisimpana giallojen edustajana. Verta ei ole ylettömästi, mutta karut Charles Bronson ‑kasvot omaava Mickey Hargitay (Bloody Pit of Horror, 1965) saa paiskattua roolihahmonsa sellaiseen vihaan, että se riittää.

Elokuva iskee suoraan psyykeen, vaikka sillä on jo ikää. Sitä voisi ehkä verrata Likaisen Harryn (1971) ensimmäiseen murhaan, jonka taustalla soi Lalo Schifrinin säveltämä painostava huokaileva laulu. Kun tuon kohtauksen tunnelman venyttää puoleentoista tuntiin, saattaa päästä lähelle tämän elokuvan julmuutta. Deliriumin arviointi on kuitenkin haastavaa, koska siitä liikkuu kahta eri leikkausversiota, jotka ovat käytännössä kaksi eri elokuvaa (eri tarinat, eri lopetukset).

Amerikkalainen versio

Teknisesti tämä on se huono versio, koska alku ja loppu on kopioitu tanskalaiselta videonauhalta. Kestoa on parikymmentä minuuttia vähemmän, mikä johtuu jenkkien taipumuksesta karsia pois juonen kannalta turhia kohtauksia. Jotain sleazeä puuttuu, mutta korvikkeena on toisesta versiosta pois saksittu murha. Suurin vedenjakaja on kuitenkin juoni.

Jenkkiversion alku sijoittuu Vietnamiin, jossa Herbert Lyutak (Mickey Hargitay) kokee elämänsä traumaattisimpia hetkiä hakatessaan aseen perällä maassa makaavan vihollisen päätä murskaksi. Hetkeä myöhemmin hän haavoittuu vakavasti, mutta onni on hänen myötään, koska hänet pelastetaan kuolemankielistä. Alkutekstit pyörähtävät käyntiin ja heti niiden jälkeen käy selväksi ettei Herbertin pääkoppa ole sopeutunut siviiliin: hän poimii tytön mukaan baarista, ajaa syrjäiselle tielle, mikä päättyy kamppailuun ja murhaan (elokuvan suhde naisiin on graafinen ja ikävä). Hän palaa kotiin, jolloin hänen vaimonsa Marcia (Rita Calderoni) pääsee selville tapahtumista. Marcia kuitenkin rakastaa miestään yli kaiken. Hän ei välitä Herbertin teoista, eikä seksuaalisesta kyvyttömyydestä, vaan antautuu miehensä sumeilemattoman sadismin alle. Jotta kaikki olisi vielä kurjempaa, alkaa hän nähdä painajaismaisia valveunia mielipuolisista orgioista, samalla kun murhattujen määrä lisääntyy.

Kansainvälinen versio

Hyvä tarina, sekava toteutus. Tämän version suurin plussa on alkuperäinen italiankieli, joka päihittää mennentullen (sinällään onnistuneen) enkkudubbauksen. Mukana on myös yksityiskohtaisempaa kidutusta, enemmän orgioita ja varsin inha tapon yritys, jota on lyhennelty jenkkiversiossa. Vastaavasti kokonaan puuttuu kaksi surmaa, joista toinen on jenkkiversion kliimaksi. Elokuva on leikattu todella sekavaksi, mikä tekee katsomisesta kiltisti sanottuna hankalaa. Etenkin loppu on melkoinen kaaos lukuisine juonenkäänteineen. Italialaiseen elokuvaan tottuneille – mallia Mario Bavan A Bay of Blood – tämä tuskin on mikään ongelma, mutta kaikkien muiden kannattaa harkita aloittavansa vaihtoehtoisesta versiosta.

Juonesta on koko Vietnam heitetty huitsin Nevadaan. Italialaisia ei voisi vähempää kiinnostaa jenkkien traumat, joten elokuva alkaa nuoren tytön raa'asta murhasta, jonka jälkeen mennään suoraan asiaan. Herbert on nimittäin tuhkamuna, eikä ole saanut vietyä vaimoltaan neitsyyttä. Hän on myös mielipuoli, joka ei voi hyväksyä pientä puutetta ja siksi mieluummin tappaa naisia, koska ei voi rakastella heidän kanssaan. Hänen vaimonsa kuitenkin jumaloi häntä ja lopun me jo tiedämmekin. Nuoret tytöt kuolevat ja murhaaja pitäisi pysäyttää.

Deliriumin eri versioiden välisiä miinuksia ja plussia voisi pohtia mielinmäärin (sen tehkööt jokainen kotonaan). Yksi on kuitenkin varmaa: harvoin tulee vastaan yhtä karua roolisuoritusta kuin minkä Hargitay antaa. Hän ei pelkää laittaa itseään likoon ja se palkitaan. Samaa voi sanoa Calderonista (Nude for Satan), jonka täytyy olla yksi kauneimmista italialaisista näyttelijättäristä. Molemmat tunsivat toisensa jo ohjaaja Polsellin edellisen vuoden kulttiklassikosta, The Reincarnation of Isabel, joten kemia pelaa hyvin. Tukenaan Polsellilla on myös Gianfranco Reverberin (Django, Prepare a Coffin, 1968; Venus in Furs, 1969) säveltämä mieltä vainoava musiikki, eikä hän paljoa sen enempää tarvitse. Lopputulos on suoraan tajuntaan painuva giallo, kuorrutettuna Hargitayn ja Calderonin sadomasokistisella suhteella. Ainoastaan loppu kusee rankasti, mikä on hyvin valitettavaa. Pienenä lisäherkkuna on Anchor Bay pistänyt mukaan Polsellin ja Hargitayn (varsin spoilaavan) haastattelun, joka kannattaa säästää aivan viimeiseksi.