Teijo Haavisto

Paperhouse (1988)

Ohjaaja:

• Bernard Rose

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bernard Rose

Bernard Rose nousi suuren yleisön tietoisuuteen Clive Barker ‑sovituksella Candyman (1992), mutta sitä ennen hän ehti ohjata debyyttinään tämän aivan yhtä mielenkiintoisen ja omaperäisen teoksen. Siinä missä Candyman kuitenkin on puhtaasti kauhuelokuva, Paperhouse tuntuu karkaavan kaikkia genreluokituksia.

Paperhouse sijoittuu nuoren tytön uniin, fantasiamaailmaan, jota hän voi itse hallita. 11‑vuotias Anna piirtää koulun kuvaamataidon tunnilla talon mutta pyörtyy pian tämän jälkeen. Maatessaan tajuttomana koulun käytävällä hän näkee unta, jossa piirretty paperitalo onkin todellinen paikka. Koulusta päästyään hän unestaan innostuneena piirtää vihkoonsa myös talon sisätilat ja pääsee näin unissaan myös sisälle taloon. Tämä talo onkin sitten todella upeasti toteutettu ja jo yksistään syy katsoa elokuva. Keskellä silmänkantamattomiin jatkuvaa peltoa seisova, hieman kömpelön näköinen talo on lähes surrealistinen näky, ja sisätilat ovat sinne piirrettyine outoine yksityiskohtineen todella hienoja. Myös talon muutokset Annan piirtäessä sinne uusia asioita, ovat toteutettu todella tyylikkäästi.

Talossa Anna tapaa sinne piirtämänsä nuoren pojan, joka väittää olevansa vangittuna taloon, koska on tehnyt jotain pahaa. Todellisessa maailmassa Anna sairastuu joutuen viettämään kaikki päivät sängyssä nukkuen. Valveilla ollessaan hän piirtää lisää yksityiskohtia taloon ja sen ympäristöön. Tämä käy kuitenkin nopeasti vaaralliseksi; vaikka Anna yrittääkin pitää talon mukavana paikkana, kaikki tuntuu menevän pieleen ja hänen unensa paperitalosta alkavat muuttumaan ahdistaviksi painajaisiksi. Pahimmaksi virheeksi osoittautuu Annan kauan poissa olleen isän piirtäminen taloon, joka ilmaantuu uniin varjoissa pysyttelevänä ihmishirviönä. Sairauden pahentuessa myös painajaiset käyvät pahemmiksi ja niistä herääminen muuttuu yhä vaikeammaksi. Myös talossa asuva poika osoittautuu todelliseksi, ja on vaarassa niin unissa kuin todellisessa elämässäkin.

Ensimmäisen tunnin aikana Paperhouse kehittyy loogisesti hieman uhkaavasti fantasiasadusta täysiveriseksi kauhuelokuvaksi ja katsoja saa eteensä toinen toistaan hienompia juonenkäänteitä ja näkymiä, joita tehdessä ei todellakaan ole mielikuvitusta säästelty. Tälle ensimmäiselle tunnille ainoa oikea arvosana onkin täysi kymppi, sillä yhtä omaperäistä ja kiehtovaa fantasiakauhua en ole pitkään aikaan nähnyt. Valitettavasti elokuvan kehitys kohti entistä mustempia sävyjä saapuu päätepisteeseensä juuri tuon ensimmäisen tunnin täytyttyä, ja alamäki alkaa.

Liikaa loppuosan juonta paljastamatta voidaan kertoa, että viimeisellä kolmanneksella unimaailman osuus elokuvan tapahtumista tiputetaan minimiin ja pääsemme näkemään, kuinka Anna tapaa pitkään poissa olleen isänsä sekä paperitalossa tapaamansa pojan todellisessa elämässä. Isän ja tyttären vaikean jälleennäkemisen ohjaaja hoitelee vielä jollain tapaa kunniakkaasti, mutta pojan ja Annan iloista tapaamista kuvatessa saasta tunkee potkuriin jo oikein kunnolla ja pitkään tyylikkäästi kulkenut young love ‑tarina lopettaa elokuvan sellaiseen sokerikasaan, että jopa Julia Roberts ‑elokuvien fanit saavat halvauksia tätä katsellessaan. Lähes fantasiavapaa loppuosa paljastaa näin myös elokuvan henkilöiden tyhjyyden sekä Bernard Rosen kyvyttömyyden ihmisohjaukseen, koska hänen on pakko kertoa kaikki tapahtumat alleviivaamalla.

Osasyyllisiä epäonnistuneeseen loppuun ovat ovat myös elokuvan musiikin säveltäneet Hans Zimmer ja Stanley Myers, joiden musiikki kuulostaa lopussa siltä kuin joku olisi yhdistänyt kaikki piinaavimmat Disney-virret yhdeksi pateettiseksi mössöksi (joita Zimmer itse asiassa onkin säveltänyt!). On todella sääli, että pitkään kuolemattomana mestariteoksena kulkenut elokuva sekoaa näin pahasti lopussa, mutta silti elokuvaa on pakko suositella sen ensimmäisen tunnin takia. Kunpa vain tekijät olisivat tajunneet pysyä alkuperäisellä linjalla loppuun asti.