Mikko Koivisto

Sex Hunter: Wet Target (1972)

Ohjaaja:

• Yukihiro Sawada

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yukihiro Sawada

Sex Hunter: Wet Target oli gangsterifilmien parissa uransa aloittaneen Yukihiro Sawadan (Attack!, 1970, Melody of Rebellion, 1970) ensimmäinen Roman Porno ‑elokuva. Sawada olisi eittämättä pitäytynyt valtavirran parissa, mikäli se olisi työnantajan puitteissa ollut mahdollista. Ohjaajan tausta näkyy Sex Hunterissa liki jakomielitautisena lajityyppien vuorotteluna. Sex Hunter on sekä pehmopornoelokuva että todella kovaotteinen rape and revenge ‑trilleri, jossa puoliverinen kostaja hakee oikeutta kuolleelle siskolleen.

Sex Hunterin sankari on vankilassa viruva Haruhiko (eksoottisella nimellä George Harrison kreditoitu Joji Sawada), joka kuulee siskonsa tulleen joukkoraiskatuksi ja tapetuksi. Tekijät olivat räkäisesti käkättäviä jenkkisotilaita, jotka nöyryyttivät uhrinsa perinpohjaisesti muun muassa virtsaamalla tämän päälle ennen kuin nainen päätyi köyden jatkeeksi. Haruhiko ottaa tehtäväkseen kostaa vääryydet valkoisille paholaisille. Miehen päästyä vapaalle jalalle elokuvasta katoavat viimeisetkin itsehillinnän rippeet. Esimerkkinä käy kohtaus, jossa sankari ei löydä kohdettaan tämän kotoa ja päättää sen seurauksena raiskata ja tappaa tämän tyttöystävän.

Sex Hunter olisi nykypäivänä poliittisesti liian epäkorrekti studiotuotannoksi jopa eksploitaatiogenressä. 70‑luvun alun Japanissa asiat olivat kuitenkin toisin. Vietnamin sota raivosi ja Yhdysvallat kävi sotaa Japaniin perustamistaan sotilastukikohdista käsin. Vuoden 1951 turvallisuussopimus, joka oli uusittu vuonna 1970, ulkoisti Japanin puolustuksen Yhdysvalloille ja oikeutti vieraan vallan sotilaallisen läsnäolon Japanissa. Monelle japanilaiselle tilanne oli turhauttava. Myös pelot amerikkalaissotilaiden suorittamista raiskauksista olivat pinnalla: tapauksia oli raportoitu suuret määrät toisen maailmansodan jälkeisinä miehitysvuosina ja shokeeraavia yksittäistapauksia oli ilmaantunut sen jälkeenkin.

Sex Hunterin äärimmäisen ronski sisältö heijastelee aikakautensa poliittisia jännitteitä ja suoranaista vihaa tavalla, joka ei olisi tullut kuuloonkaan Nikkatsun 60‑luvun gangsterielokuvavuosina. Jo aiemmin provokaattorin maineen hankkinut käsikirjoittaja Atsushi Yamatoya (Inflatable Sex Doll of the Wastelands, 1967; Trapped in Lust, 1973) koosti käsikirjoituksen muutamaa vuotta aiemmin kynäilemänsä, rotukysymyksiä käsitelleen Stray Cat Rock: Sex Hunterin (1970) tematiikan pohjalta. Stray Cat Rockin romanttiset vivahteet loistavat nyt poissaolollaan syrjityn sankarin kostaessa ihmiskunnan valkoihoiselle pohjasakalle, jota amerikkalainen sotilaslaki suojelee.

Japanilaiset saavat Yamatoyan kynästä oman osansa: puoliverinen sankari on jatkuvan rasismin kohteena tumman ihon ja kiharaisten hiustensa takia. Rotunihilistisen elokuvan keskeltä löytyy kuitenkin yllättävä valonpilkahdus: raiskauskohtauksessa uhrin avuksi rientää mustaihoinen mies. Tämä oli tasa-arvon ele, joka nollattiin kaksi vuotta myöhemmin Sonny Chiban repiessä mustan raiskaajan pallit irti The Street Fighterissa (1974).

Erotiikan saralla Sex Hunter on epätasaisempi. Päähenkilön hankkiutuessa töihin nuhjuiseen erotiikkabaariin, uhkaa elokuva nahistua seksikohtausten ja strippausjaksojen sarjaksi. Mukaan on kuitenkin saatu mielenkiintoinen twisti sankarin suostuessa seksiä ja strippausta sisältävän pariesityksen mekaaniseksi osapuoleksi, rasvatuksi lihaskimpuksi, jonka tehtävä on toteuttaa yleisön toiveet katsojia samalla imarrellen. Miehen istuttaminen prostituoidun ja seksiobjektin saappaisiin laittaa vipinää konservatiivisiin sukupuolirooleihin tottuneisiin aivosoluihin, ja saa pohtimaan miksi sama reaktio ei syntynyt jo aiemmin naisia samalla tavalla kohtelevien kohtausten parissa?

Seksivelvollisuudet täytettyään Sex Hunter iskee jälleen väkivaltavaihteen silmään. Aivan moitteetta ei kuitenkaan selvitä. Surkuhupaisimmassa otoksessa sotilaan irtojalat lentävät kranaatin voimasta kaaressa kuvan halki, vaikutelman ollessa kaikkea muuta kuin vakuuttava. Silti jokaisen kömpelyyden jälkeen elokuvalla on tarjota ilmat pihalle iskevä härskiys tai vaikkapa tunnelmallinen montaasijakso, jossa piesty sankari hoipertelee Yhdysvaltojen sotilastukikohdan edustalla.

Kaksijakoinen elokuva ei lukeudu ohjaaja Sawadan tai Roman Porno ‑sarjan parhaimmistoon, mutta on silti kokemisen arvoinen mikäli vatsa vain kestää. Elokuvan nimessä luvattua seksin metsästäjää tai märkää kohdetta ei elokuvasta löydy. Roman Porno ‑elokuvien nimillä harvemmin oli mitään tekemistä sisällön kanssa.

Mikko Koivisto

Circuit of Sorrow (1972)

Ohjaaja:

• Tōru Murakawa

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tōru Murakawa

Tōru Murakawa ohjasi kesällä 1972 Roman Porno ‑linjan ensimmäisen merkkiteoksen, terävän nuoriso‑ ja taskuvaraskuvauksen Delicate Skillful Fingers. Saman vuoden lopulla Murakawa luotsasi yhden lajityypin omalaatuisimmista elokuvista, tosipohjaisen moottoriurheilufilmin Circuit of Sorrow (aka Love and Death at Fuji Speedway).

Circuit of Sorrow pohjaa kilpa-ajaja ja muotimalli Sachio Furusawan ja poptähti Tomoko Ogawan lyhyeen suhteeseen 60‑luvun lopulla. Furusawa menehtyi tapaturmaisesti Toyotan testiajoissa vuonna 1969 auton iskeydyttyä kaiteeseen ja sytyttyä tuleen. Elokuvassa heitä esittävät Tōru Minegishi ja Kei Kiyama, tosin fiktiivisillä hahmonimillä.

Delicate Skillful Fingersin tapaan Circuit of Sorrow on Nikkatsun vanhojen nuorisofilmien pirteä Roman Porno ‑sisarteos. Murakawa täyttää kankaan murisevilla urheiluautoilla, päähenkilön katukisaan haastavilla Sun Tribe ‑nuorilla sekä huikealla määrällä vetävää pop‑musiikkia, josta vastaa elokuvan klubikohtauksissa vilahtava laulaja Seri Ishikawa. Musiikkia on itse asiassa niin paljon, että elokuvan kylkiäisinä kauppoihin ilmestyi LP‑levy, mikä ei todellakaan ollut standardikäytäntö erotiikkafilmien kohdalla. Sitä ei toki ollut tosielämän kilpa-autoilijatarinoiden filmaaminenkaan.

Elokuvan kaunis nimi ylimainostaa kuitenkin sisältöä. Radalla ei juuri koeta surua. Päähenkilökin tarraa formula-auton rattiin vain aloitus ja lopetuskohtauksissa. Tarinassa on potentiaalia melankoliseen yksinäisyyskuvaukseen, mutta Minegishin vaatimaton roolisuoritus ja Murakawan itse raapustama käsikirjoitus jättävät päähenkilön ontoksi. Nuori mies koheltaa väkinäinen hymy kasvoillaan ratin takana, rannoilla ja alastomien naismallien keskellä, kunnes lopussa naama on mutrulla. Kei Kiyamalle kirjoitetut vuorosanat ansaitsisivat paikoitellen Razzie-palkinnon. Seksikohtaukset kaksikon välillä olivat Murakawan väittämän mukaan aitoja – katsomon puolelta asiaa ei arvaisi.

Circuit of Sorrow merkitsi Murakawalle vain 6 kuukautta aiemmin alkaneen ja kolmen elokuvan mittaiseksi jääneen Roman Porno ‑uran loppua. Filmi sai ilmestyessään kehnon vastaanoton, aivan kuten ohjaajan edellinen työ Melancholy Flesh Business: Sensuous Zone. Ne riittivät murskaamaan nuoren ohjaajan, joka vetäytyi elokuvanteosta useiksi vuosiksi. Circuit of Sorrowia katsoessa kritiikki tuntuu osin epäreilulta, mutta on helppo kuvitella, kuinka pätemisenhaluinen kriitikko on saattanut tarttua filmin heikkouksiin käyttäen Delicate Skillful Fingersiä vertailukohtana.

Henkilödraaman hukatuista mahdollisuuksista huolimatta Circuit of Sorrow on oiva lisä siihen Retreat Through the Wet Wastelandin (1973) ja Red Violationin (1980) kaltaisten uniikkien Roman Porno ‑filmien joukkoon, jonka olemassaolosta asiaan perehtymätön katsoja tuskin osaa edes haaveilla. Kilpa-ajajan alienaatiokertomus on pinnallinen, mutta audiovisuaalisesti niin lumoava ja temaattisesti lajissaan poikkeuksellinen, että filmin katsoo mielellään useampaankin kertaan.

Mikko Koivisto

Foreigner's Mistress Oman: Falling Autumn Flower (1972)

Ohjaaja:

• Chūsei Sone

elokuva arvostelu

Ohjaus: Chūsei Sone

60‑luvulla kukkinut naispuolisiin uhkapelaajiin keskittynyt ninkyo yakuza ‑elokuvan alagenre (keskeisimpinä töinä muun muassa Red Peony Gambler, Woman Gambling Expert ja Cat Girl Gambling ‑sarjat) sai Nikkatsun toimesta kolme myöhäisedustajaa 70‑luvun alussa. Foreigner's Mistress Oman ‑trilogiassa vaaleahiuksinen Sally May kiertää 1900‑luvun alkupuolen Japania uhkapelaten ja miehiä miekalla halkoen. Erona lajityypin aiempiin sankarittariin oli vaatteiden tapa mennä hukkaan.

Oman-sarjan takaa löytyy usein yhteistyötä tehnyt ohjaaja & kirjoittaja ‑kaksikko Chusei Sone (Red Violation, 1980) ja Atsushi Yamatoya (Sex Hunter: Wet Target, 1972). Heistä Sone oli lahjakas mutta epätasainen, gonzoileva Yamatoya taas snadisti yliarvostettu. Yamatoya kyllä raapusti paperille omalaatuisia ideoita, muttei aina jaksanut rakentaa niiden ympärille loppuun asti kantavaa filmiä. Sonelle se tuntui riittävän. Oman-sarjan ensimmäisessä osassa (jonka virallinen kirjoittaja on Kazuo Nishida, mutta Yamatoya hääräsi mukana näyttelijänä ja hyvällä veikkauksella tarinankin parissa) nuo ideat olivat blondi naisgangsteri ja Toein ninkyo-filmien mukailu. Käsikirjoituksen loput sivut täytettiin tympeillä seksikohtauksilla.

Falling Autumn Flower on sarjan toinen osa, ja siinä on jo enemmän yritystä. Eletään 1930‑luvun taitetta. Oman (May) saapuu Nagasakiin etsimään 17‑vuotiasta siskopuoltaan (Yuri Yamashina), joka kurvailee kaduilla sivuvaunuprätkällä ultra‑hip ‑tyttöporukan kanssa. Naisten yhteinen äiti on kuollut ja talo on siirtynyt kahjoilevan yakuzaliigan hallintaan. Oman ryhtyy kyseisten gangsterien kiristämänä peliluolan nopanheittäjäksi. Kaveriksi löytyy Akira Takahashin esittämä sokea yakuza, joka loppunujakassa vetää vyöltään aina uuden miekan sitä mukaa kun vanhoja juuttuu vastaantulijoiden sisuskaluihin. Kliimaksin tapahtumapaikka on pään pyörälle laittava paperiovien sokkelo kuin suoraan Seijun Suzuki ‑filmistä.

Lainaukset ovat selviä – Suzuki, Zatoichi, Nikkatsu Action jne. – mutta se ei menoa latista. Tarinan kaava on tuttu ninkyo-filmeistä. Niissäkin oli pelattu omaa ruumista panoksena käyttäen, muttei koskaan hävitty. Nyt lähtevät vaatteet. Ei kuitenkaan liian usein, sillä May näyttää valkoisessa yukatassa kerrassaan upealta. Filmin vanhanaikaisen teemabiisin esittää May itse, jonka lauluääni kuulostaa japanilaisin standardeinkin aivan tavattoman japanilaiselta. Filmin tarina jää 65‑minuuttisena raakileeksi, eikä turhilta seksikohtauksilta säästytä, mutta kokonaisuus rullaa paremmin kuin moni aito ninkyo-filmi ja on pirun tyylikkäästi kuvattu. Vähintäänkin elokuva on rutosti parempi kuin Nikkatsun 70‑luvun lopun surkea yakuza / S&M ‑viritelmä Rope and Skin (1979), jossa periodipelaajan pallille istutettiin Naomi Tani.

Mielenkiintoisinta elokuvassa on pääosanesittäjä May, jota olisi helppo erehtyä luulemaan ulkomaalaiseksi. Amerikkalaisen isän ja japanilaisen äidin vuonna 1948 syntynyt tytär lauloi perheen ravintolassa, kunnes Victor Records värväsi nuoren naisen 70‑luvun taitteessa. Hiukset värjäytyivät sen seurauksena vaaleiksi. Näyttelijäura oli alkanut yskähdellen Toeilla ja Daieilla jo pari vuotta aiemmin. Vuonna 1972 May tarttui Nikkatsun koukkuun, joka johti kolmeen pääosaan Oman-sarjassa sekä muutamaan sivuosaan muissa filmeissä. Kukka ei kukkinut pitkään: vahvistamattomien tietojen mukaan May olisi tuhkattu jo 80‑luvun lopulla.

Oman-sarja täydentyi trilogiaksi myöhemmin samana vuonna elokuvalla Foreigner's Mistress Oman: Tempestuous Skin (1972), jonka ohjaaja oli Roman Porno ‑sarjan surkein tunari Katsuhiko Fujii. Elokuvaa ei ole julkaistu kotikatseluformaatissa, eikä sitä ole tullut vastaan viime vuosina japanilaisissa teattereissakaan, minkä vuoksi sen laatu on jäänyt Elitistiltä varmentamatta. Mitä todennäköisimmin se on kehno.

Mikko Koivisto

She Cat (1983)

Ohjaaja:

• Shingo Yamashiro

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shingo Yamashiro

Eräs jo pitkälti menneisyyteen jäänyt elokuvan lajityypppi ovat filmit, jotka on tehty ainoastaan esittelemään kuuluisan kaunottaren rintavarustusta. Nikkatsun vuoden 1983 suurelokuva She Cat sai alkunsa, kun hattarataivaasta pudonnut, aiemmin koko kansan rakastama isoryntäinen idoli Ai Saotome lupautui luopumaan liiveistään. She Cat edustaakin taidefilmejä, sarjamurhaajahurjasteluja ja kilpa-autoiluelokuvia vilisevän Roman Porno ‑artikkelisarjan rehellisimpää tuotantolaitaa.

Saotome nousi kuuluisuuteen ja poikien päiväuniin kesällä 1974, kun hän debytoi Ikki Kajiwaran sarjakuvan Ai to Makoto (Legend of Love and Sincerity) elokuvasovituksessa. Saotome oli tuolloin vielä koulussa ja sai roolin Shochikun järjestämien koekuvausten kautta tullen valituksi 40 000 hakijan joukosta. Saotomella oli filmin jatko-osien (1975 ja 1976) ohella päärooli muun muassa mainiossa, murhajuonella varustetussa "Japanin Saturday Night Feverissä" Minato no Yoko, Yokohama, Yokosuka (1975). Lopulta Shochiku-idolin suosio ei kuitenkaan enää kantanut, ja ura ajautui television sivurooleihin.

Tilanne muuttui salamavalon iskemästä loppuvuodesta 1982, kun Saotome esiintyi Japanin Weekly Playboyn erikoisnumerossa ilman rihman kiertämää. Nikkatsu oli ilmeisen vakuuttunut näkemästään, ja tarjosi Saotomelle roolia uudenvuoden 1983 Roman Porno ‑tuotannossaan. Alun perin juhlapyhiksi oli suunnitteilla tyystin eri tarina, mutta Saotomen toiveiden ja Glorian (1980) suosion myötä kässäri meni roskiin ja lähdemateriaaliksi vaihtui kovaotteinen sarjakuva Mesu neko. 90‑minuuttinen She Cat julkaisiin kaksoisnäytöksenä Masaru Konuman Final Scandalin kanssa, pink-filmeihin normaalisti sovellettavasta kolmoisnäytösjärjestelmästä poiketen.

Saotome on elokuvassa omaa klinikkaansa pyörittävä lääkäri, joka aborttien suorittamisen ohella hässii tyttöystäväänsä suihkussa, bilettää hassunhauskojen homojen kanssa ja kantaa menneisyyteen juontuvaa salaisuutta, jonka johdosta yakuzat ovat hänen kintereillään. Ennen pitkää rinnalle tarttuu myös miespuolinen ihastuksen kohde (Kouichi Iwaki), joka suojelee uutta heilaansa. Klinikan nuorempi työntekijä ei ole yhtä onnekas: hänet raiskataan yhdessä koko Roman Porno ‑sarjan vastenmielisimmistä kohtauksista.

On mielenkiintoista, että saatuaan onkeensa yhden vuosikymmenen suurimmista kaloistaan, Nikkatsu laittoi Saotomen näinkin niljakkaaseen elokuvaan. Vaikka Saotome ei esiinny elokuvan likaisimmissa jaksoissa, olisi kokonaisuuden odottanut olevan kesympi. Toinen ihmetyksen aihe on moottoripyöräjengiläisestä suosituksi rokkariksi ja lopulta Toei-tähdeksi edennyt Kouichi Iwaki (Detonation-sarja) filmin miessankarin roolissa. Ehkäpä hän lähti mukaan päästäkseen hivelemään Saotomen rintoja kaksikon välisessä rakastelukohtauksessa.

Hämmentävin nimi elokuvan tekijäkaartissa on kuitenkin ohjaaja Shingo Yamashiro, pitkän linjan Toei-näyttelijä ja tuhannen yakuzafilmin koominen kevennys. Yamashiro on She Catissa kameran takana toista kertaa urallaan ja tuo mukanaan teoriassa mielenkiintoisen pakin Toei-filmien tuliaisia: gangsterikonnia, ammuskelua, huumorijaksoja ja toilailevia transvestiitteja (osa näistä saattaa olla käsikirjoittaja Chiho Katsuran tai pohjana toimineen sarjakuvan perintöä). Yamashiro itse kuittasi ohjausmotivaationsa jokamiehen velvollisuudella: Saotome oli halukas luopumaan vaatteistaan, joten muodot tuli ikuistaa filmikeloille. Se taitaakin olla She Catin keskeisin ansio. Gangsteritarinan ja loputtoman sekstailun yhdistelmä on muutoin puolivillainen, vaikka saattaakin tyydyttää sleaze-faneja.

Nykynäkökulmasta katsottuna She Cat typistyy aikakapseliksi maailmaan, jossa pulitettiin leffalipun hinta yhden julkkiksen alastonkohtauksesta, jossa Ai Saotomen rintojen ympärille saatettiin rakentaa kokonainen elokuva ja jossa kaikkea tätä pidettiin normaalina. Lipputuloja kertyi 450 miljoonaa jeniä, eli vajaa 15% Nikkatsun koko vuoden (55 teatterielokuvan) yhteistuotoista. Muskeleille tissit eivät silti pärjänneet; samana vuonna Japanin ensi-iltansa saaneen First Bloodin (vuoden yhdeksänneksi katsotuin elokuva) lipputulot olivat liki kolminkertaiset.

She Cat sai vuonna 1992 suoraan videolevitykseen tehdyn uusintaversion Meneko: Utsukushiki fukushusha. Kehnon filmin ainoa mielenkiinnon aihe oli pääosan kaunis Kazumi Kawai, jonka ura oli kuin käänteisversio Saotomesta. Idolimenestyksestä Roman Pornon pariin uineesta Saotomesta poiketen Kawai aloitti uransa Roman Porno ‑elokuvassa (Lusty Discipline in Uniform, 1982), mutta pyrki sen jälkeen valtavirran pop‑idoliksi. Molempien kissatyttöjen kohtalo oli lopulta yhtä kurja: Saotome päätyi hautaan monielinhäiriön seurauksena vuonna 2010 ollessaan 51‑vuotias; syvästä masennuksesta kärsinyt Kawai oli tehnyt itsemurhan jo vuonna 1997 32‑vuotiaana.

Mikko Koivisto

Virgin nanka kowakunai (1984)

Ohjaaja:

• Hiroyuki Nasu

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hiroyuki Nasu

Yksi Roman Porno ‑sarjan obskuureimmista löydöistä on Hiroyuki Nasun The Warriors (1979) ‑johdannainen Virgin nanka kowakunai. Harvinaiselle filmille ei löydy edes englanninkielistä nimeä (karkeasti kääntäen: "Not Scared of Virgins"). Mutta kuka olikaan tämä filmin ohjannut Nalle Puhin kamun kaima?

Vuonna 1952 syntynyt Nasu oli Japanin ehkäpä ensimmäinen MTV‑aikakauden ohjaaja. Nasun filmeissä teinirakastavaiset kaahaavat roistoja pakoon moottoripyörällä (Shinjuku Love Story, 1987), koulupojat ovat sarjakuvakampauksilla varustetuttuja jengijohtajia (Be‑bop High School, 1985) ja pop‑musiikki raikaa kaupungin viileimpien tyttöjen sahatessa kaupunkia ristiin rastiin montaasijaksossa (Lesbians in Uniforms, 1983). Selkein vertailukohta on amerikkalaistuottaja Jerry Bruckheimer, jonka Top Gunin (1986) mainosplakaatti vilahtaakin Shinjuku Love Storyn kuvien taustalla.

Nasu ei ollut kriitikkojen lemmikki eikä varsinaisesti harrastajienkaan suosikki. Elokuvan historiankirjoista hänen nimensä on unohdettu tyystin, ja ehtipä Elitistikin dissaamaan miehen kutsumalla häntä rutiiniohjaajaksi Rouge (1984) ‑arviossa. Kuitenkin juuri rutiineissa piilee Nasun arvo, sillä hänen elokuvansa käyvät 80‑luvun elävästä selluloidimääritelmästä ehkäpä paremmin kuin kenenkään muun japanilaisohjaajan jätökset. Aika alkaa olla kypsä Nasun tuotannon uudelleenarvottamiselle.

Nasu on populaarikulttuurin ytimessä heti Virgin nanka kowakunain aloitusjaksossa, jossa kamera pujottelee Tokion Yoyogi Park ‑puistoon kokoontuneiden rockabillyjen, cosplayaajien ja amatöörimuusikoiden keskellä. Puistossa on myös Lohikäärme-jengi, jonka henkisesti epävaakaa luutnantti Yu on lähettänyt suosikkiradiokanavalleen biisipyynnön. Töihin prätkällä (hidastuskuvissa tietenkin, taustalla laulaja/näyttelijä Miyuki Kamatan biisi "Daddy Cool") saapuva DJ Megu hylkää kuitenkin biisipyynnön, mikä saa raivostuneen Yun julistamaan Megun merkatuksi naiseksi.

Illalla lohikäärme-jengi on Megua vastassa sirpit käsissään. Kaidalle polulle siirtynyt ex‑jengiläinen Tetsu (Ichiro Furusawa) ehtii viime hetkellä väliin. Alkaa yön mittainen ajojahti, jossa jengi mobilisoi kaikki jäsenensä karkulaisten perään. Yön tapahtumia seuraa sivusta alamaailman kummisetä (filmin kovin kiinnitys, ikoninen näyttelijä ja ex‑rokkari Rikiya Yasuoka).

Filmin esikuva on tietenkin Walter Hillin The Warriors (1979) ripauksella saman ohjaajan Streets of Fireä (1984), joka oli tuotu Japaniin kolmisen kuukautta ennen Virgin nanka kowakunain ensi-iltaa. Nasun pikkubudjetin estetiikka on kuitenkin lähempänä italoleffoja ja filmin sankari Ichiro Furusawa on hänkin ilmiselvä riisikuppimaan Michael Sopkiw.

Virgin nanka kowakunain kiinnostavin anti liittyy sen kuvaamiin jengiläisiin. Luutnantti Yu on kahjoileva blondi, hänen pomonsa heiluttelee varsijousta ja kaksi naispuolista jäsentä muodostaa show-painijatiimin, joista toinen on pukeutunut leopardipöksyihin. Arsenaali vilisee pesäpallomailoja ja kirveitä, ja onpa yhdellä jengiläisellä nunchakutkin taskussaan. Lopussa välit selvitellään mano a mano moottoripyörän selässä jääkiekkomaskit kasvojen suojana. Enzo G. Castellari, Sergio Martino ja kumppanit ovat kaikki henkisesti läsnä.

Elokuvan japanilaisuus nostaa rumaa päätään jengiläisten tavassa raiskata kaikki eteen osuvat naiset, joilta voi kuulustella vihjeitä Megun sijainnista. Seksiä ja paljasta pintaa on muutenkin tungettu filmiin tavattoman tökerösti. Silti Nasu todistaa myös, että tarpeeksi metsään menemällä voi löytää tien. Elokuvan loppupuolella katsoja ehtii jo tuhahtaa, kun Nasu latoo kaksi seksikohtausta peräjälkeen, mutta kun putki jatkuu vielä kolmannella, nousee kasvoille hämmennyksensekainen hymy. Tämän täytyy olla perättäisten panokohtausten maailmanennätys valtavirtafilmissä!

Virgin nanka kowakunai on halpa ja kömpelösti kirjoitettu (yksi ajojahdin motivaattoreista on jengijohtajan tyttöystävän katkeruus Tetsua kohtaan. Syy: sankari ei suostunut panemaan häntä vessassa), mutta samalla kulttifilmihermoja kutkuttava sukellus Tokion yöhön, jossa The Warriors kohtaa Roman Pornon, The Bronx Warriorsia (1982) ja The New Barbariansia (1982) suodatetaan MTV‑filtterin läpi (luultavasti vahingossa, sillä Castellarin filmejä ei oltu julkaistu Japanissa) ja kaiken yllä leijuu paksu kasarituoksu. Ohjaaja Nasun Roman Porno ‑filmeistä se on kiinnostavimpia, mutta parhaaseen teräänsä ohjaaja ylsi vasta siirtyessään valtavirran puolelle (supersuosittu Be‑bop High School ‑sarja), jossa tuotantoarvot vastasivat hänen esteettistä silmäänsä. Kumppanina toimi useimmiten käsikirjoittajavaimo Machiko Nasu (Girl's Pleasure: Man Hunting, 1977).

Mikko Koivisto

Impurity Relation (1984)

Ohjaaja:

• Shōgorō Nishimura

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shōgorō Nishimura

Yksi Roman Porno ‑sarjan palkitsevimmista seikoista on se tunne, jonka saa löytäessään tylsämielisten seksielokuvien keskeltä aidon elokuvahelmen. Tyydytys on paljon suurempi, kuin Stanley Kubrick ‑filmin paljastuessa odotetun hyväksi. Urallaan kuorma-autollisen kuonaa ohjanneen Shogoro Nishimuran kutkuttava ja hyvin kirjoittettu aviodraama Fujunna kankei on juuri tällainen yllätys. Filmin tuntemattomuudesta kertoo se, ettei sille löydy edes englanninkielistä nimeä (suora käännös olisi "Säädyttömiä suhteita").

Fujunna kankei alkaa kuvalla öiseltä kadulta. Tolppaan nojaavan miehen hengitys höyryää iltakoleassa. Epäfokuksessa olevat neonvalot muodostavat taustan. Raikas ilma tuoksuu katsomon puolelle saakka. Vanha sääntö, että Roman Porno ‑sarjassa lupaavan elokuvan tunnistaa jo ensimmäisestä kuvasta, pitää paikkansa tälläkin kertaa.

Ulkona seisova mies (Akira Sakai) on työtön ukko, joka on löytänyt vaimonsa (Ako) rinnalle lolita-animesta karanneen rakastajan (Lesbians in Uniformin Natsuko Yamamoto ilman univormua). Tyttö saapuu ja tie vie makuuhuoneeseen. Levysoittimesta kajahtaa Garon vuoden 1972 loistobiisi "Gakuseigai no kissaten" ("Opiskelijakadun kahvila"). Ollessa aika heittäytyä tatamille ketarat kattoa kohden, ei tyttö sitä välittömästi teekään, vaan hän alkaa potea huonoa omatuntoa. Hienoa! Juuri tällaisilla pienillä, Roman Porno ‑filmien kuivuneita kaavoja rikkovilla yksityiskohdilla kerrontaa piristetään, vaikkei suuria taiteen tasoja saavutettaisikaan.

Isompi polemiikki odottaa seuraavana päivänä vaimon palatessa työmatkalta. Ukko hörpii olutta olohuoneessa pariskunnan yhteisen miestuttavan (Shoichi Ito) kanssa. Vaimo tulee pyykkihuoneesta kyyneliä pidätellen. Edellisillan todistusaineisto oli tarttunut lakanoihin. Rikoskumppaniksi hän epäilee aviomiehen ex‑heilaa (Kazuyo Ezaki). Riidan päätteeksi vaimo lähtee selvittelemään asiaa yhteisen tuttavan kanssa, mutta muutaman alkoholiannoksen jälkeen ollaankin hotellissa. Vaan mitään ei tapahdukaan, humalatila ei ole riittävän pitkällä. Jälleen genren klisee jää toteutumatta.

Aviokriisi ei kuitenkaan ota selvetäkseen. Ukko lankeaa uudelleen. Ex‑vaimolla housut eivät pysy jalassa. Alkoholi tekee tuttavasta idiootin. Mielenvikaisuus tuntuu leviävän sosiaalisessa verkostossa kuin koronavirus, varoittamatta ja eksponentiaalisesti. Vaimo tajuaa pian olevansa ainoa, jolla on vielä muumit laaksossa. Kaikilta muilta peikot ovat karanneet. Baarissa "Gakuseigai no kissaten" pärähtää jälleen ilmoille.

Elokuvan erityinen piristysruiske on vaimon turhautumista murenevan liiton äärellä pienieleisesti ilmentävä Ako. Alun perin Shuji Terayaman teatterilavoille värväämä, Art Theatre Guildin puolella elokuvadebytoinut Ako oli Roman Porno ‑sarjan "omituinen tyttö", joka onnistui usein löytämään mielenkiintoisia hahmoja esitettäväkseen (mm. From Orion's Testimony: Formula for Murderin afrikkalaiseen musiikkin hurahtanut hippi). Valitettavasti kohtalo ei ollut taitelijasielulle suopea: syömishäiriö ja vahva lääkitys 1988, kehon osittainen halvaantuminen 1999, skitsofreniadiagnoosi 2001 ja lopulta vielä morfautuminen Studio Ghibli ‑hahmon näköiseksi mummoksi. Kaikesta tästä huolimatta Ako on yhä aktiivinen lavalla ja performanssitaiteissa.

Fujunna kankein ohjaaja, Roman Porno ‑automaatti Shogoro Nishimura, luotsasi sarjaan peräti 84 elokuvaa. Ne olivat mekaanisia suorituksia, jotka nauttivat vakaata suosiota sadatakkisetien parissa. Heitä riitti jonoiksi asti. Nishimura ei kuitenkaan ollut täysin taidoton ohjaaja, sillä hänen 60‑luvun varhaisfilmografiaansa ennen Roman Porno ‑kautta mahtuu useita energisiä gangsteri-, nuoriso‑ ja musikaalifilmejä (mm. Goodbye Mr. Tears, 1966, Return of the Wolf, 1966 ja Yakuza Native Ground, 1969). Tämän vitaaliuden uudelleen saavuttamiseen Nishimuralta meni jostain syystä melkein 15 vuotta, kunnes lukemattomien paskapornojen jälkeen katsojan vangitseva ote oli jälleen kankaalla, yhden filmin ajan.

Loppuun vielä pieni trivia. Elokuvan käsikirjoittanut Hiroshi Saito ohjasi vuonna 1992 elokuvan Muumipeikko ja pyrstötähti – ainakin mikäli johtaviin japanilaisiin elokuvatietokantoihin kuuluvaa Movie Walkeria on uskominen. Valitettavasti kyseessä taitaa olla virhe; muumit tehtaili mitä luultavimmin Saiton animeen erikoistunut kaima.

Mikko Koivisto

Bu-ra-i no onna (1988)

Ohjaaja:

• Osamu Murakami

elokuva arvostelu

Ohjaus: Osamu Murakami

90‑lukua kutsutaan Japanissa menetetyksi vuosikymmeneksi, ajaksi jolloin talouskasvu pysähtyi ja maa ajautui uneliaaseen lamaan. Yakuza-elokuvien menetetty vuosikymmen oli kuitenkin 80‑luku. Gangsterielokuvia tehtiin yhä vähemmän, ja valmistuneista tuotannoista tuli pöhöttyneitä suurmieskuvauksia tai parituntisia ihmissuhdedraamoja. Kukaan ei vaikuttanut kaipaavan 70‑luvun räyhääviä antisankareita tai 60‑luvun lainsuojattomia työväenluokan idoleita, jotka olivat tuoneet helpotusta nousutalouden mukiloimille katsojille.

Filmirappion taustalla vaikutti osaltaan elokuvastudioiden uusi tuotantostrategia, joka pyrki saavuttamaan laajemmat yleisöt etenkin naiskatsojiin vetoavalla draamasisällöllä. Väkivalta katosi teattereista videovuokraamoihin, jossa kovaa tiliä tehneet kannibaalifilmit ja Guinea Pigit kertoivat kuitenkin omaa kieltään kansakunnan verenhimosta ja ehkäpä terveydentilastakin. Teattereissa kotimaisia väkivaltafilmejä ei juurikaan nähty.

Yksi 80‑luvun yakuza-filmitarjonnan harvoista helmistä on Nikkatsun Bu‑ra-i no onna, jossa vuosikymmenelle ominainen ihmissuhdeteema onnistuttiin liittämään rajun gangsterikuvauksen orgaaniseksi sivuosaksi. Elokuva valmistui Roman Porno ‑sarjassa, josta iso yleisö ei ole sitä tähän päivään mennessä löytänyt. Tilanteen soisi muuttuvan, sillä filmi muodostaa puuttuvan palasen yakuza-filmien historiassa.

Elokuvan alussa nuori yakuza Akio (Hitoshi Ozawa ensimmäisessä pääosassaan) lähetetään synnyinsaarelleen Okinawalle nitistämään sleazyilevä gangsteri (painitähti ja mediapersoona Thunder Sugiyama). Akio on kuitenkin tappamisen saralla kokematon ja päätyy viettämään hikisiä öitä hotellihuoneessaan yrittäessään kerätä rohkeutta tehtävään. Psyyke menee entistä pahemmin sekaisin, kun Akio törmää lapsuudenystäviinsä, baarityttö Kazuoon (Kazumi Sawada), poliisi Yuhun (Kazuo Ando) ja menetettyyn rakkauteen Hitomiin (Chika Hiraho), joka harkitsee naimisiinmenoa Yun kanssa. Kukaan heistä ei tiedä Akion olevan murhakeikalla oleva yakuza.

Bu‑ra-i no onna välttää pöhöttyneen kasarilatteuden keskittymällä tiukasti päähenkilönsä kiristyvään mielenmaisemaan. Nuori mies pitelee pokerinaamaa, mutta nahkatakin ja aurinkolasien takana on alkanut kyteä pelko siitä, että hän on astunut liian vaaralliseen maailmaan ryhtyessään yakuzaksi. Tilanteesta ei ehkä ole enää ulospääsyä. Sama heijastuu ihmissuhteiden kanssa: juna on ajamassa ohi tälläkin saralla. Livemusiikkia soittavat baarit ja Okinawan hiekkaiset rannat, jotka kantavat muistoa ajasta ennen ratkaisevien päätösten tekoa, tuovat hetkellistä unohduksen helpotusta.

Elokuvan suoraviivaisen tarinan suurin ansio on ammentaa niin vahvasti hahmojen menneisyydestä, että nykyhetken interaktiot jäävät usein sanattomaksi. Upein hetki on Akion ja Hitomin välinen rakastelukohtaus. Lapsuudenystävien ujoutta ja kömpelyyttä intiimin hetken äärellä kuvataan myötätunnolla ja kärsivällisyydellä, jollaista ei ole nähty ennen eikä myöhemmin Roman Porno ‑sarjassa, eikä juuri muuallakaan. Kohtauksessa ei ole sanaakaan dialogia, eikä aimo toviin seksiäkään, sillä jännite on puhtaasti psykologinen ja hahmojen yhteiseen historiaan pohjaava.

Yakuza-elokuvan perimmäinen luonne antaa kuitenkin muistutuksen itsestään, kun Tokiossa kärsimättömänä odottava gangsteripomo (Toein yakuza-filmien veteraani Hideo Murota) usuttaa kaksi täysin psykoottista alaistaan kuumottamaan Akiota. Visiitti näiden kätyrien gangsteriluolaan on ahdistavimpia jaksoja mitä yakuza-filmeissä on kuunaan nähty ja heijastelee osaltaan aikakauden pinnan alla kytenyttä pahaa oloa.

Kokonaisuutta värittää poikkeuksellisen onnistunut rentouden ja piilevän jännittyneisyyden yhdistelmä. Ohjaaja Osamu Murakamilla ei ole muita huomionarvoista krediittejä listallaan, mutta jostain hän repii hurjat intiimiyskertoimet juuri oikeisiin kohtauksiin. Näyttelijöistä Chika Hiraho on pökkelö, mutta Ozawa ilmentää rasvaletin alle piiloutuvaa epävarmuutta vakuuttavuudella, jota videotuotantojen tulevalta tusinatähdeltä ei olisi odottanut. Puhtaista viihdearvoista vastaa juustoisia mutta tunnelmallisia biisejä kameran edessä ja takana esittävä länkkäribändi, jonka nimi on luultavasti Dougie.

Yakuza-filmien alennustila katkesi pian Bu‑ra-i no onnan julkaisun jälkeen Takeshi Kitanon ja Takashi Miiken saavuttua kuvioihin 90‑luvun taitteessa ja keksittyä lajityypin uusiksi. Tästä näkökulmasta katsoen Bu‑ra-i no onna muodostaa Okinawa-yakuza-filmien aikajanalla puuttuvan palasen saaren 70‑luvun aukeamista kuvittaneen raivopäisen Okinawa Yakuza Warin (1976) ja 90‑luvun lama-Japania eksistentialistisen gangsterielokuvan keinoin kuvanneen Sonatinen (1993) väliin. Viimemainitun kanssa filmillä on tapahtumapaikan lisäksi muutakin yhteistä päämäärättömästi haahuilevien gangsterien kuvauksena. Myös Kitanon Sonatinessa julkilausuma filosofia "on hienoa uskaltaa näyttää tissinsä" on Bu‑ra-i no onnassa läsnä. Olihan kyseessä sentään Roman Porno ‑tuotanto.