Japanissa syntyi 80-luvulla läjäpäin rakastettua populaarikulttuuriviihdettä, jota ei ole levitetty maan rajojen ulkopuolelle. Epämääräiset huhut vastustajansa henkari-nunchakun avulla taltuttavasta karatekytästä ovat kuitenkin kantautuneet länsimaalaistenkin katsojien korviin.
Japanissa syntyi 80‑luvulla läjäpäin rakastettua populaarikulttuuriviihdettä, jota ei ole koskaan levitetty maan rajojen ulkopuolelle. Länsimaiset katsojat ovat jääneet paitsi niin Arnold Schwarzeneggerin koulutyttövastineesta (Shoujo Commando Izumi, 1987) kuin Star Warsin ninjatyttöversiosta (Sukeban Deka III: Romance of the Ninja Girls, 1986). Hieman hillitympää laitaa edustaa viisiosainen elokuvasarja Keiji monogatari (1982–1987)[2]. Huhut henkari-nunchakun avulla vastustajansa taltuttavasta karatekytästä ovat kuitenkin kantautuneet länsimaalaistenkin katsojien korviin.
Edellä mainittu vaatekaappisankari on Tetsuya Takedan esittämä pikkukaupunkietsivä Gen Katayama, joka seikkaili viisiosaisen Keiji monogatari ‑sarjan päähenkilönä vuosina 1982–1987. Katayaman tavaramerkiksi muodostui ensimmäisestä elokuvasta lähtien ympäristöstä löytyneiden objektien käyttö aseina. Kuuluisin apuväline oli nunchakujen tapaan heilunut puinen henkaripari. Myös golf‑ ja tennismailat saavat osansa objektien luovasta väärinkäytöstä.
Takedan innoittajaa ei ole vaikea arvata. Naapurimaan kumiukko Jackie Chan oli valloittanut Japanin lippukassat 80‑luvun taitteessa, saaden esimerkiksi Project A:n (1983) julkaisuvuotensa neljänneksi katsotuimmaksi elokuvaksi. Project A:n kuuluisa kellotornikohtaus löytyykin Keiji monogatari ‑sarjan kolmannen elokuvan (1984) alusta uutena variaationa, kun itsemurhakandidaattia pelastamaan mennyt Takeda lipeää itse kaiteen yli ja tippuu pitkän matkan Chanin jalanjäljissä. Takedan kuittaaminen pelkäksi kopioijaksi olisi kuitenkin epäreilua, sillä hän kehitti konseptia oma‑aloitteisesti ja kaksi ensimmäistä Keiji monogatari ‑elokuvaa (Keiji monogatari & Keiji monogatari 2: Song of the Apple) valmistuivat jo ennen useimpia Chanin moderneja toimintakomedioita.
Takeda ei ollut Chanin kaltainen kamppailulajitaitaja, vaan Kinpachi sensei ‑sarjan rakastettu televisiotähti ja tunnettu koomikko. Takeda hankkiutui ennen Keiji monogatarin tuotantoa japanilaisen taistelulajiekspertti, kirjailija ja munkki Ryuichi Matsudan opetukseen ja treenasi muutaman kuukauden ajan kamppailulajeja ja henkari-nunchakun käyttöä. Kankaalla näkyvä harjoittelun ja kömpelyyden sekoitus vain lisäsi sympaattisen altavastaajan viehätystä. Elokuvissa Takedalla oli vastustajien mestarillisen päihittämisen sijaan tapana ottaa iskuja vastaan kasvoillaan ja toisinaan tunaroida itsensä kanveesiin nunchakuillaan.
Keiji monogatari ‑sarjan suosio on jatkunut kotimaassaan jo useamman vuosikymmenen ajan. Hieman yllättäen menestyksen merkittävin osatekijä ei silti liene toimintakuvasto, vaan idyllinen pikkukaupunkidraama. Toimintakohtaukset kävivät sarjan edetessä yhä harvalukuisemmiksi draaman muodostaessa elokuvien sydämen. Katayama lähetettiin jokaisessa elokuvassa uuteen kylään, jossa hän opetteli elämään paikallisten tapojen mukaisesti, rakastui viehättävään naiseen ja ratkaisi jonkin rikoksen. Onkin helppo kuvitella ison osan sarjan ydinyleisöstä löytyneen japanilaisia televisiodraamoja seuraavien naiskatsojien parista.
Japanin merkittävimmän elokuvalehden Kinema Junpon tuottamassa ensimmäisessä Keiji monogatarissa Katayama pelastaa kuuron tytön gangsterien ylläpitämästä bordellista. Katayama ottaa henkisesti huonossa kunnossa olevan naisen huostaansa ja muuttaa tämän kanssa maaseudulle, jossa hän liittyy paikallisen poliisilaitoksen palkkalistoille. Käynnissä oleva murhatutkimus johdattaa etsivän rikollisorganisaation jäljille, joka pakkotyöllistää nuoria naisia turkkilaisessa kylpylässä[1].
Avausosa vakiinnuttaa koko sarjaa karakterisoivan rikostutkinnan ja maaseutudraaman vuorottelun, sisältäen kuitenkin seuraajiansa enemmän särmää ensin mainitulla saralla. Ensimmäisessä elokuvassa ihmiskauppa on rumaa ja Katayama ainakin semi-inhimillinen hahmo itsekkäine tunteineen; jatko-osissa hänestä tehtiin viaton nallekarhu. Katayama seikkailee myös paljasrintaisten kylpylätyttöjen seurassa ainakin miesyleisöjä tyydyttävissä määrin. Kokonaisuutta sävyttääkin vanhat suomalaiset K‑14 ‑videojulkaisut mieleen tuova terä, jossa kevyttä rikoselokuvaa on hieman maustettu karheammalla kuvastolla lipumatta kuitenkaan aivan K‑16 ‑tasolle. Ohjaajana toimi Toeille 60‑luvulla gangsteri‑ ja seksimelodraamoja luotsannut Yusuke Watanabe (Two Bitches, 1964).
Etsivätarinana Keiji monogatari on toimiva, vaikka painopiste ei olekaan pelkästään poliisityössä. Toimintakuvastoa saadaan odottaa 40 minuuttia ja sen jälkeen uudelleen loppuhuipennukseen saakka. Kuuluisin hetki nähdään ahtaalle ajetun Katayaman napatessa puisen henkarin käsiinsä ja mätkiessä vastustajat sillä matalaksi. Pelkästään tämän jakson takia elokuvaa ei kannata katsoa, mutta viihdyttävän etsivädraaman mausteena toiminta ajaa asiansa.
Alaviitteet
^ Turkish Bath oli Japanissa 80‑luvun puoliväliin saakka aktiivisessa käytössä ollut termi, jolla viitattiin paikallisiin bordelleihin. Japanilaisen lainsäädännön takia maassa ei ole virallisesti bordelleja, vaan ne on nimellisesti naamioitu kylpylöiksi. Turkin vedettyä herneen nenäänsä termi vaihtui nykyiseen muotoonsa soapland.
^ Elokuvahistorioitsija Stuart Galbraith IV viittaa kirjansa The Toho Studios Story (2008) loppuindeksissä Keiji monogatarin jatko-osiin nimellä Karate Cop. Nimi on virallinen, mutta sitä on tuskin koskaan käytetty missään muussa yhteydessä, eikä eri studiolle kuuluvalla avausosalla liene englanninkielistä nimeä lainkaan, mistä johtuen Elitisti pitäytyy elokuvan paremmin tunnetussa japanilaisessa nimessä. Keiji monogatarin suora käännös on Etsivätarina / Detective Story.
Karatekyttä Tohon leivissä
Ensimmäisen Keiji monogatari ‑elokuvan jälkeen sarjan rahoitus siirtyi Godzilla ja Akira Kurosawa ‑filmeistä tunnetulle Toholle, joka oli toiminut aloitusosan levittäjänä. Muutoksen myötä elokuvat muuttuivat entistä draamavetoisemmiksi, väkivalta keveni elokuva elokuvalta ja paljas pinta karsiutui ennen pitkää pois. Japanilaisyleisöjen mielissä Keiji monogatari yhdistetään ensisijaisesti jatko-osien kepeään henkeen, ei alkuperäiselokuvan synkempiin teemoihin.
Ensimmäisen filmin apulaisohjaaja Rokuro Sugimuran luotsaama Keiji monogatari 2: Song of the Apple (1983) on siirtymävaihteen elokuva, jossa vielä vilautetaan hieman paljaita rintoja raiskausyrityksen yhteydessä, mutta painopiste on jo lämminhenkisen pikkukaupunkidraaman puolella. Katayama tutkii tällä kertaa Hirosakin kaupungissa tapahtunutta pankkiryöstöä. Ainoa poliisien kynsiin tarttunut johtolanka on rikospaikalle tippunut omenansiemen. Rikostutkintaa suurempaan rooliin nousevat kuitenkin Katayaman ihmissuhteet kyläläisten kanssa. Sankari kohtaa muun muassa yksinäisen pikkupojan, jolle hän opettaa itsepuolustuksen jalon taidon.
Song of the Apple viihdyttää, kunhan siltä ei odota kummoisia. Pikkukaupungin tunnelma välittyy ja hahmot ovat siedettäviä. Toimintajaksoissa Katayama luottaa nyrkkeihinsä henkari-kungfun jäädessä melko vähiin. Painopiste on kuitenkin siitytynyt selvästi draaman puolelle. Muutos vetosi yleisöihin, ja tuloksena oli sarjan taloudellisesti menestynein elokuva. Song of the Apple ylsi lippuluukuilla vuoden viidenneksi katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Ei siis ollut yllättävää, että vastaisuudessa tarjoiltiin lisää samaa. Tosin heikommin toteutettuna. Sarjan kehityssuuntaan pettyneet voivat sivuuttaa kaksi seuraavaa elokuvaa suosiolla.
Keiji monogatari ‑sarja saavutti aallonpohjansa heti seuraavassa elokuvassa Keiji monogatari 3: Song of the Surf (1984). Umpisurkea elokuva tiputtaa Katayaman eteläisellä Fukuokan saarella sijaitsevaan Fukueshin rantakaupunkiin. Etsivän tehtävänä on tutustua perheeseen, jonka karkuteillä olevaa isäukkoa epäillään gangsteripomon murhasta. Katsojan kannalta Katayama onnistuu sosialisointitehtävässään liiankin hyvin elokuvan unohtaessa rikostutkinnan ja jumittuessa keski-ikäiseen naisyleisöön vetoavan ihmissuhdedraaman pariin.
Song of the Surf on yleisvaikutelmaltaan kerrassaan televisiomainen, mitä matkailuohjelmat mieleen tuova maisemien esittely ja 1.37:1 ‑kuvasuhde vahvistavat. Elokuvan harvalukuiset toimintajaksot ovat niin laiskoja, että kanveesiin putoaa ainoastaan katsoja. Henkarien ohella etsivä löytää käsiinsä pienoiskokoisen hulavanteen, mikä on juuri niin munaton ase kuin miltä kuulostaakin. Ainoa mainitsemisen arvoinen toimintahetki on alun Project A (1983) ‑tribuutti.
Song of the Surf ylsi kehnoudestaan huolimatta katsojatilastojen yhdeksännelle sijalle. Jatkoa oli siis odotettavissa.
Elokuvassa Keiji monogatari 4: Song of the Black Current (1985) karatekyttä löytää itsensä yökerhon palkkalistoilta saatuaan potkut poliisivoimista. Yökerho paljastuu pian gangstereiden pyörittämäksi, mistä juontuu filmin mielenkiintoa herättävä mainoslause "etsivästä tuli yakuza". Kovin paljoa muuta mielenkiintoista elokuvassa ei olekaan.
Alkuperäisen elokuvan luotsannut Yusuke Watanabe palasi Song of the Black Currentissa ohjaajan pallille saaden sarjan hienoiseen nousuun. Kuvallisesti elokuva tarjoaa kourallisen kauniisti valaistuja kohtauksia sekä henkarirutiineja piristävää golfmaila-mättöä. Muutoin elokuva on yhtä väsähtänyt kuin edeltäjänsä, televisiodraamakuvioita myöten. Elokuvan toinen mainoslause, naistähti Tomoko Aiharaan viittaava "sankaritar on seitsemännellä kuulla raskaana" osoittautuukin "yakuzakyttää" kuvaavammaksi tiivistelmäksi. Tapahtumapaikkana toimii tällä kertaa Shikokun saarella sijaitseva Akaokan kaupunki.
Vuonna 1986 Katayamaa ei nähty valkokankailla lainkaan. Kahden vuoden tuumaustauon jälkeen valmistunut Keiji Monogatari 5: Song of the Echoes (1987) ei enää menestynyt edeltäjiensä tapaan. Karatekytän seikkailut päätökseensä tuova elokuva on kuitenkin odotusten vastaisesti hyvä, ehkäpä sarjan paras. Ryhdikkäässä tarinassa etsivä saa jälleen potkut poliisivoimista tunaroituaan sekä itsensä että kollegansa tajuttomaksi kesken pidätystilanteen. Katayama saa kuitenkin työnsä takaisin poliisikomentajan kaivatessa epätoivoisesti uutta kasvoa varjostustehtävään Numatan kaupungissa. Poliisi epäilee, että joku on aikeissa murhata paikkakunnan nuoren balettitanssijan. Tapaus tulisi selvittää, vaikka kohde ei itse halua poliisin apua.
Song of the Echoesista löytyy pitkästä aikaa toimiva ja määrätietoisesti elokuvaa liikuttava juoni. Poliisityötä on mukana enemmän kuin kolmessa edellisessä elokuvassa yhteensä ja tapauksen yllä leijuu jatkuva väkivallan uhka. Katayaman hahmoon on niin ikään saatu uutta potkua heikentämällä sankarin loputtomalta vaikuttanutta pinnaa. Toki mukana on myös pientä romanssin kipinää, joka sekin hoidetaan aiempaa realistisemmalla otteella. Samalla elokuva on sarjan hauskin. Mukana on aidosti hupaisia ja yllättäviä vitsejä, kuten täystyrmäykseen päättyvä pommin paikannusoperaatio.
Toimintasektorilla Song of the Echoes tarjoilee sarjan nautittavinta mättöä. Katayama taiteilee henkareista kolmiosaista sauvaa muistuttavan viritelmän sekä mätkii roistoja tennismailoilla. Toiminnan näyttävyyttä lisää laajakuvaksi palautunut kuvasuhde sekä kaikin puolin laadukas tekninen toteutus hyviä musiikkeja myöten. Song of the Echoes onkin sarjan jatko-osista ehdottomasti elokuvamaisin. Ohjaajana häärii sarjaa aiemmin väärille raiteille luotsannut Rokuro Sugimura.
Karatekytän tuomio
Keiji monogatari ‑sarja on onnistunut vakiinnuttamaan asemansa yhtenä 80‑luvun rakastetuista viihdetuotteista kotimaassaan, eivätkä elokuvien televisiomainen draamakuvasto saati toiminnan vähäisyys ole suosiota ainakaan vähentäneet. Sarja heijasteleekin japanilaisen elokuvan kehitystä 80‑luvun taitteessa, jolloin rankka väkivaltakuvasto ja seksi alkoivat siirtyä marginaaliin. Uuden vuosikymmenen menestyskaava oli naisyleisöjä kosiskeleva draaman ja komedian yhdistelmä ripauksella matkailuohjelmaa.
Keiji monogatarin konsepti, jossa jokaisen filmin tapahtumat sijoitettiin eri kaupunkiin tai kylään ympäri Japania, ei ollut uusi keksintö. Vaeltelevat sankarit ovat kuuluneet oleellisena osana japanilaiseen elokuvaperimään, oli sitten kyse watadori-seikkailijoista (The Rambling Guitarist, 1959–1962), yakuzoista (Red Peony Gambler, 1968–1972), rekkakuskeista (Truck Rascals, 1975–1979) tai Tora‑sanista (1969–2020). Keiji Monogatarissa formaatti yhdistettiin poliisielokuvaan, olkoonkin että todellisuudessa Japanin poliisivoimat eivät (useista muista firmoista poiketen) kierrätä työntekijöitään ympäri maata.
Takedan luoma henkarisankari ansaitsee joka tapauksessa paikkansa populaarikulttuurihistoriassa jo omaperäisen asevalintansa johdosta. Sarjan parhaita osia Keiji monogatari ja Keiji monogatari 5: Song of the Echoes on helppo suositella romanttishenkisestä toimintakomediasta ja poliisielokuvasta kiinnostuneille katsojille. Ikävä kyllä, elokuvia ei liene koskaan julkaistu Japanin ulkopuolella, eikä sielläkään englantiystävällisinä versioina. Japanissa sarjan saatavuus on sen sijaan ollut hyvä vhs‑vuosista saakka.
Keiji monogatarista kiinnostuneille suositeltavimmat julkaisut ovat Odessa Entertainmentin Blu‑ray sarjan avausosasta sekä jatko-osat sisältävä Tohon neljän levyn dvd‑boksi, johon on ilahduttavasti jätetty tyhjä rako ensimmäiselle elokuvalle. Tohon levyt ovat saatavilla myös irtopainoksina, mikäli katsoja haluaa hankkia hyllyynsä vain sarjan parhaat osat.
Keiji monogatari ‑sarjan elokuvat 2–4 kuvattiin 1.37:1 ‑kuvasuhteella, vaikka teatterilevitystä varten niistä tuotettiinkin laajakuvaversiot leikkaamalla kuvan ylä‑ ja alalaidat pois. Tohon dvd‑levyillä elokuvat nähdään alkuperäisillä kuvasuhteillaan, mikä tiettävästi vastaa elokuvantekijöiden toivomuksia. Kyse ei siis ole niin sanotuista open matte ‑versioista, jossa laajakuvaksi tarkoitettu elokuva olisi tarkoituksen vastaisesti avattu raakamuotoonsa. Sarjan ensimmäinen ja viimeinen elokuva on tallennettu levyille laajakuvaformaatissa.
