Mikko Koivisto

Bodyguard Kiba (1973)

Ohjaaja:

• Ryūichi Takamori

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ryūichi Takamori

Elitistissä jo kertaalleen käsitelty toimintarymistely The Bodyguard (1976) on Sonny Chiban ystäville tuttu tapaus. The Bodyguard on amerikkalaistettu laitos vuonna 1973 Japanissa julkaistusta elokuvasta Bodyguard Kiba. Alkuperäisversion ollessa genrehistoriallisesti merkittävä elokuva otetaan Bodyguard Kiba nyt uuden tarkastelun alle alkuperäisessä muodossaan. Samalla tutustutaan elokuvan japanilaisen ja länsimaalaisen leikkauksen eroihin.

Chiba esittää Bodyguard Kibassa karate-eksperttiä, joka työskentee henkivartijana. Kovanaaman todellinen intohimo on kuitenkin karatetietoisuuden levittäminen maailmalle. Elokuvan alussa Kiba kohtaa onnekseen joukon lentokonekaappareita, joiden naamat tuusan nuuskaksi taottuaan hän selittää lehdistön edessä kuinka karate on vastaus kaikkiin maailman ongelmiin. Kiba puhuu suoraan katsojalle pitkät litaniat karaten voimasta ja tarinoi oman mestarinsa edesottamuksista. Jutut pohjaavat Chiban tosielämän opettajan Masutatsu Oyaman seikkailuihin. Kohtauksen taustalla pyöritetään myös katkelmia Oyamasta treenaamassa oppilaidensa kanssa. Myöhemmin elokuvassa nähdään jopa Oyamaa esittävä valokuva Kiban seinällä.

Bodyguard Kiban amerikkalainen leikkaus alkaa hieman erilaisissa tunnelmissa. Chiba esittää tässä versiossa itseään, elokuvaan on filmattu uusi johdanto ja alkuun liitetty Tarantinon myöhemmin varioima Ezekiel-puhe (tarkempi kuvaus The Bodyguard ‑arviossa). Japaniversion karatefilosofiat on myös heitetty roskakoriin, Oyama-materiaalit sijoitettu eri paikkaan ja lehdistötilaisuuden dialogi dubattu uuteen uskoon niin, että puheen aiheena on karaten sijaan kansainvälisen huumerikollisuuden torjuminen. Muutos on saavutettu melko huomaamattomasti, sillä myös japanilaisessa versiossa karaten syvällisempi käsittely unohdetaan Kiban päästessä tehtävänsä pariin eli suojelemaan mafian ahdistelemaa naista (Mari Atsumi). Loppuelokuva kuluu Chiban mätkiessä päälle karkaavia gangstereita ja roistojen punoessa epämielenkiintoisia huumekuvioitaan.

Bodyguard Kiban japaniversiossa karatefilosofia tekee hupaisan paluun elokuvan lopetusjaksossa, jossa Kiba vaikuttaa unohtaneen kaikki seikkailun mittaan syntyneet ruumiit ja uhoaa lehdistön edessä haastavansa koko maailman karatensa avulla. Koko ruumisralli on ollut hänen mukaansa vain hyvää mainosta kamppailulajeille. Puheen johdosta sankarista muodostuu Japanileikkauksessa varsinainen kusipää. Kansainvälisestä printistä kohtaus puuttuu kokonaan.

Bodyguard Kiba pohjaa Ikki Kajiwaran samannimiseen sarjakuvaan, jonka inspiraationa puolestaan toimi Masutatsu Oyaman elämä. Sarjakuvien tarinat olivat fiktiivisiä, mutta niissä oli selkeitä yhtymäkohtia todellisuuteen. Lähemmäksi aitoa asiaa päästiin Kajiwaran toisessa Oyamaan pohjaavassa sarjakuvassa Karate baka ichidai, jonka ensimmäinen elokuvasovitus Karate Bull Fighter ilmestyi vuonna 1975. Siinä missä Karate baka ichidai ‑sarjakuvat oli suunnattu lapsille ja nuorille, tähdättiin runsaasti seksiä ja väkivaltaa sisältänyt Bodyguard Kiba aikuislukijoille.

Rutiiniohjaaja Ryuchi Takamorin käsissä Bodyguard Kiba ei kääntynyt erityisen hyväksi elokuvaksi, oli sitten kyse kummasta versiosta tahansa. Elokuvan molemmat leikkaukset viihdyttävät Chiban karisman ja spagetti-western ‑henkisen kuvaston ansiosta, mutta tarinankerronnassa ei ole kehumista. Taistelukohtaukset ovat niin ikään holtittomasti kuvattuja ja leikattuja, vaikka laajakuvaprintissä niistä saakin hieman paremmin selvää kuin kotivideomarkkinoita pitkään kiertäneissä full screen ‑versioissa. Chibaa kuuntelee mieluiten hänen omalla äänellään, ja tosielämää sivuavat karatejutustelut ovat mielenkiintoisia, mutta kansainväliseen versioon tehdyt lisäykset ovat nekin hupaisia. Musiikit ovat molemmissa printeissä suurin piirtein samat.

Bodyguard Kiban genrehistoriallinen merkitys pohjaa ennen kaikkea siihen, että elokuva oli lajinsa ensimmäinen moderni edustaja. Elokuva veti Japanissa sen verran väkeä teattereihin, että Chiba palasi Kiban rooliin jatko-osassa Bodyguard Kiba 2 (1973), jossa persaukinen sankari liittyi rikollisten palvelukseen ja sai rinnalleen tulevien vuosien karatetähdet Etsuko Shihomin ja Masashi Ishibashin. Valitettavasti jatkoseikkailu oli tarinaltaan entistä heikompaa höttöä.

Mikko Koivisto

Bodyguard Kiba 2 (1973)

Ohjaaja:

• Ryūichi Takamori

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ryūichi Takamori

Moni Sonny Chiba ‑elokuvien harrastaja muistaa nähneensä Karate Bull Fighterin (1975) trailerissa sateessa käytävän taistelun, jota ei löydy itse elokuvasta. Kyse ei ollut pois leikatusta kohtauksesta, vaan muutamaa vuotta aiemmin valmistuneen Bodyguard Kiba 2:n rautaisesta johdantojaksosta, joka toimi käännekohtana japanilaisen karate-elokuvan kehityksessä. Chiban, tämän tulevan vakiovastustaja Masashi Ishibashin (The Street Fighter, 1974) ja nuoren Etsuko Shihomin (Sister Street Fighter, 1974) välillä käytävä tiukka matsi kokosi yhteen sen pakan, jolla karateviihteen kultakausi käynnistettäisiin joitain kuukausia myöhemmin.

Jengin ensimmäinen lisäys oli Ishibashi. Vuonna 1933 syntynyt karatemestari oli työskennellyt television parissa jo vuosikymmenen ajan pitäytyen kuitenkin draamarooleissa. Ishibashin näytöt Bodyguard Kiba 2:ssa avasivat hänelle uuden urapolun. Seuraavana vuonna valmistuneessa The Street Fighterissa Ishibashi sai Chiban suosituksesta paitsi elokuvan roiston roolin, myös osavastuuta elokuvan toimintakohtauksien suunnittelusta. Näyttelijätyönsä ohella Ishibashi toimi vierailevana karateopettajana Masutatsu Oyaman eli Sonny Chiban mestarin ja Kyokushin karaten perustajan dojolla. Ishibashi ei voinut opettaa dojolla täysipainoisesti hänen edustamansa suuntauksen erotessa hieman Kyokushin karatesta, mutta tarinan mukaan Ishibashilla oli usein tapana poiketa Oyaman kamppailusalilla kotimatkallaan.

Toinen oleellinen täydennys pakkaan oli elokuvassa notkeita karatepotkuja jakava 16‑vuotias Etsuko Shihomi, joka nähdään Bodyguard Kiba 2:ssa ensimmäisessä valkokangasroolissaan. Sitkeän uskomuksen mukaan Shihomi olisi esiintynyt jo ensimmäisessä Bodyguard Kibassa. Väittämä on ainoastaan osittain totta. Shihomi on kyllä mukana elokuvassa, mutta ei näyttelijänä vaan päähenkilön siskoa esittäneen Yayoi Watanaben stunt-sijaisena. Jatko-osassa Shihomi on perinyt roolin Pinky Violence ‑elokuviin karanneelta Watanabelta. Shihomin kohtaukset voi laskea yhden käden sormin, mutta ne ovat laadultaan korkeatasoisia sisältäen sekä mätkintää että söpöilyä sairaalapyjamassa.

Mainio aloitusjakso asettaa odotukset korkealle. Paukut uhkaavat kuitenkin loppua siihen, sillä itse elokuva osoittautuu valitettavan keskinkertaiseksi. Chiban esittämä karate-ekspertti Kiba on tarinan alussa hankkiutunut siinä määrin yhteiskunnan epäsuosioon, että tappelupukari on heitetty vankilaan. Kohtalo on kurja, varsinkin kun muistetaan hahmon olleen edellisessä elokuvassa median suuri lemmikki, joka karaten maineen nimissä murjoi kokonaisen salakuljetusliigan. Vapaalle päästyään persaukinen Kiba hankkiutuu rikollisia kuhisevan baarin turvallisuusmieheksi ja omistajan henkivartijaksi. Rahalle on tarvetta, sillä elokuvan aloitusmatsissa loukkaantunut pikkusisko tarvitsee tyyristä sairaalahoitoa saadakseen näkönsä takaisin.

Kiban venyvään moraaliin ei elokuvassa kiinnitetä sen suurempaa huomiota, vaikka hahmo hengailee nyt samankaltaisten miesten kanssa, joita vastaan hän taisteli edellisessä elokuvassa. Elokuvalla on myös selviä vaikeuksia saada tarinaansa liikkeelle. Aika kuluu lähinnä kuunnellessa livemusiikkia klubilla sekä Chiban ja Eiji Gon mittaillessa miehisyyttään takomalla nyrkeillä puhelinluetteloon reikiä. Toki huonomminkin voisi olla.

Bodyguard Kiba 2:n juoni alkaa tiivistyä elokuvan puolivälissä Kiban vanhan linnakamun (Tsunehiko Watase) ilmaantuessa kuvioihin. Käy ilmi, että mies on Kiban suojeleman roistoporukan entinen jäsen, joka lähetettiin yksin lusimaan kakkua kolmen vuoden takaisesta ryöstöstä. Jengillä ei ole aikomustakaan maksaa miehelle hänen osuuttaan, vaan he ovat itse asiassa raiskanneet tämän naisystävän (Maki Mizuhara). Paljastus sysää juonen liikkeelle, vaikka mahdollisuus kahden (jokseenkin) kunniallisen miehen vastakkainasetteluun hukataankin pääasiallisesti.

Watasen ilmaantuminen kuvioihin piristää elokuvaa joka tapauksessa. Itsekin muutaman karatekurssin käynyt Watase on keskivertonäyttelijää pätevämpi taistelija ja pääsi seuraavana vuonna tähdittämään omaa mätkintäelokuvaansa Wicked Kempo (1974), joka oli yksi harvoista Toein tuottamista taistelulajielokuvista, joita ei rakennettu Chiban tai Shihomin varaan. Tarinan lähestyessä loppuaan myös Chiba pääsee jälleen elementtiinsä hieman hutiloiden kuvatussa, mutta viihdyttävässä ja väkivaltaisessa kliimaksissa.

Bodyguard Kiba 2:sta riittää hupia yhden katselun verran ainakin Chiban ja muiden päätähtien ystäville. Mukana on yksittäisiä mainioita jaksoja sekä mielenkiintoista genrehistorian havinaa, mutta toiminnan vähäinen määrä ja tarinan rullaavuus jättävät toivomisen varaa. Vikaa on paitsi käsikirjoituksessa, myös keskinkertaisessa ohjaaja Ryuichi Takamorissa, joka luotsasi turhankin monta Chiba-elokuvaa 70‑luvun taitteen molemmin puolin. Bodyguard Kiba 2:n jälkeen kaksikon yhteistyö ei enää jatkunut ennen 80‑luvun alkua (Kamikaze Adventurers, 1981). Chiballa sen sijaan oli edessään uransa ikimuistoisin rooli The Street Fighterissa, joka aloitti historiallisen kovien karate-elokuvien putken.

Mikko Koivisto

The Street Fighter (1974)

Ohjaaja:

• Shigehiro Ozawa

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shigehiro Ozawa

Sonny Chiban rakastettu väkivaltaklassikko The Street Fighter saapui teattereihin 14 vuotta näyttelijän uran alkamisen jälkeen. Elokuvan menestys perustui laadun ohella ajoitukseen, jonka myötä aiemmin hukassa olleet karatepalikat olivat loksahtaneet paikoilleen. Ratkaisevia tekijöitä olivat oikeiden elokuvantekijöiden löytyminen sekä loppuvuodesta 1973 Japaniin levinnyt kamppailulajielokuvabuumi.

Chiba oli pitkään pyrkinyt uudistamaan japanilaista toimintaelokuvaa, mutta ongelmana oli kanssanäyttelijöiden fyysinen kyvyttömyys. Tilanteeseen tuskastunut Chiba perusti vuonna 1970 Japan Action Clubin kouluttamaan päteviä esiintyjiä omaksi nyrkinruoakseen. Vuonna 1973 aika alkoi olla kypsä karate-elokuvan läpimurrolle usean yhtäaikaisen kehityksen ansiosta. Näistä oleellisimmat olivat Chiban oppilaan ja fanitytön Etsuko Shihomin varttuminen nuoren naisen ikään sekä karatepahis Masashi Ishibashin liittyminen remmiin elokuvassa Bodyguard Kiba 2 (1973). Ishibashin myötä Chiba oli löytänyt itselleen pätevän vastustajan ja arvokkaan kumppanin, joka avustaisi häntä toimintajaksojen koreografioinnissa. Pakan kolmantena täydennyksenä voidaan mainita vielä velipoika Jiro Chiba. Lajityypin menestykseen johdattava ryhmä oli nyt koossa.

Viimeinen sysäys karate-elokuvan voittokulun alta kuitenkin puuttui, nimittäin kysyntä. Vaikka Chiba oli pyrkinyt kasvattamaan kamppailulajielokuvan suosiota, tuottajia täysiveriset karate-elokuvat eivät juurikaan kiinnostaneet. Rapakon takana Hongkongissa sen sijaan elettiin jännittäviä aikoja. Siirtomaavalta oli ottanut Japania kiinni toimintaelokuvan saralla ja kirinyt 70‑luvun alussa ohi. Hongkongin suurin tähti oli Bruce Lee, jonka elokuvia ei oltu vielä julkaistu Japanissa. Elokuvakriitikko Taichi Kasugan laatiman, Toei-studiota käsittelevän kirjan Akan yatsura: Toei Kyoto satsueisho chifuroku (2013) mukaan Tokyo Seoul Bangkok Drug Trianglen (1973) käsikirjoittanut Koji Takada oli kuitenkin katsellut kungfu-elokuvia Hongkongissa ja onnistui vakuuttamaan Toei-tuottaja Shigeru Okadan lajityypin potentiaalista. Miehet alkoivat suunnitella kansainvälisille markkinoille suunnattua kamppailulajielokuvaa, jonka vetonaulaksi valittiin tietenkin Chiba. Kaksikko kävi yhdessä vaiheessa neuvotteluja myös Golden Harvest ‑yhtiön kanssa tuotantokulujen jakamisesta, mutta sopimusta ei syntynyt ja elokuvan budjettia jouduttiin leikkaamaan.

Okada ja Takada olivat kuitenkin oikealla asialla ja heidän ajoituksensa täydellinen. Bruce Leen Enter the Dragon, joka käynnisti valtaisan kamppailulajielokuvabuumin, sai Japanin ensi-iltansa jouluna 1973 The Street Fighterin kuvausten ollessa käynnissä. The Street Fighter, ensimmäinen japanilainen haastaja Leen suosiolle, saapui kankaille vain kuusi viikkoa myöhemmin, 2. helmikuuta 1974. Katutaistelija menestyi erinomaisesti Chiban kiertäessä maan elokuvateattereita ja demonstroidessa taitojaan näytösten yhteydessä. Japanilaisen karate-elokuvan lyhyt kukoistuskausi oli alkanut.

The Street Fighterista ei kuitenkaan tullut hongkongilaisten esikuviensa kaltaista taistelulajielokuvaa. Toei tunnettiin ennen kaikkea yakuza-elokuvista, joita he tuottivat kuorma-autolasteittain ja joista elokuvan kaikilla keskeisillä tekijöillä oli kokemusta. Ohjaaja Shigero Ozawa oli yli viidenkymmenen yakuza-elokuvan veteraani, ja myös käsikirjoittajat Takada ja Motohiro Torii olivat kynäilleet runsain määrin gangsterielokuvia. Ennen kaikkea merkittävää oli, että Chiba itse ammensi roolihahmoonsa vaikutteita elokuvassa Battles Without Honor and Humanity: Hiroshima Death Match (1973) esittämästään psykoottisesta rikollisesta. Chiba muokkaisi aiemmasta roolihahmostaan karvan verran kunniallisemman ja karatetaidolla varustetun antisankarin, luoden yhden lajityypin muistettavimmista hahmoista.

"If you've got to fight, fight dirty!"

The Street Fighterin englanninkielistä julistetta komistanut mainoslause summaa Chiban esittämän Takuma "Terry" Tsurugin, joka puhkoo vastustajien silmiä ja hyökkää ilman varoitusta. Antisankari hahmotellaan alun klassikkojaksossa, jossa munkin kaapuun verhoutunut Tsurugi vapauttaa kuolemantuomiota odottavan rikollisen (Ishibashi) vankilasta. Lainsuojattoman paettua Hongkongiin Tsurugi palaa noutamaan palkkion työstään. Tsurugin värvänneet tuomitun sisko ja veli (Etsuko Shihomi ja Jiro Chiba) eivät kuitenkaan kykene maksamaan koko summaa. Tsurugilta ei heru ymmärrystä sanansa syöville liikekumppaneille ja tilanne karkaa käsistä. Veli paiskautuu taistelun tiimellyksessä (15. kerroksen) ikkunasta ulos, ja Tsurugi kauppaa siskon bordelliin kattaakseen oman palkkionsa.

Elokuvan juoni käynnistyy hieman myöhemmin kiinalaisten gangsterien pyrkiessä palkkaamaan Tsurugin kidnappaamaan liikemiehen tyttären (Yutaka Nakajima). Nainen on kuitenkin paikallisen karatemestarin (Masafumi Suzuki) suojeluksessa. Tsurugi kieltäytyy tehtävästä ja saa gangsterit saman tien peräänsä. Tilanteesta ärtynyt Tsurugi talsii karate-sensein luo ja kertoo olevansa oikea mies naisen suojelijaksi. Sanojaan Tsurugi tehostaa uhkaamalla tappaa naisen itse mikäli hänen apunsa ei kiinnosta. Juoni tiivistyy kun elokuvan alussa vapautettu vankikarkuri törmää prostituutioon pakotettuun siskoonsa Hongkongissa ja anelee kiinalaisgangstereita vapauttamaan hänet Tsurugin henkeä vastaan. Pian mukaan liittyy vielä kasa länsimaalaisia roistoja. Toein käsitys kansainvälisyydestä vaikuttaa olleen "Chiba tappamassa eri kansakuntien edustajia".

The Street Fighter nousi välittömäksi kulttisuosikiksi Chiban tolkuttoman brutaalien otteiden ansiosta. Armoton taistelutyyli heijasteli Chiban oman opettajan, Kyokushin karaten perustajan Masutatsu Oyaman, filosofiaa karatesta vihollisen peittoamisen työkaluna harmittoman sunnuntaiurheilun sijaan. Samansuuntaiset ajatukset olivat kaikuneet jo ennen The Street Fighteria Bodyguard Kiba ‑elokuvissa (1973) ja tulivat yhä selvemmin esille Oyaman elämästä kertovissa elokuvissa Karate Bull Fighter (1975), Karate Bear Fighter (1975) ja Karate for Life (1977). The Street Fighterissa Oyaman armoton filosofia on kirjoitettu paitsi Chiban nyrkkeihin, myös Ishibashin suuhun hänen kirotessaan karaten nykytilaa elokuvan avauskohtauksessa.

Katsojan kannalta karaten filosofisilla ulottuvuuksilla ei ole suurta merkitystä. Riemu syntyy eläimellisesti näyttelevän Chiban repiessä vastustajiensa ruumiinosia irti Toshiaki Tsushiman (Battles Without Honor and Humanity, 1973) ikimuistoisten musiikkien rytmittäessä toimintaa. Yhdysvalloissa elokuva sai kunnian olla ensimmäinen väkivallan takia X‑ikärajan saanut ja kyseisellä ikärajalla julkaistu elokuva (I Drink Your Blood sai saman ikärajan neljä vuotta aiemmin, mutta elokuvaa levitettiin väärennetyllä R‑ikärajalla kunnes tempaus paljastui ja elokuvaan tehtiin tarvittavat sensuuripoistot), ja videolla elokuvasta on liikkunut jopa 16 minuuttia leikattuja versioita. Jenkkiversiossa musiikit ovat samat kuin alkuperäisessä, mutta filmi sai osakseen aikakaudelle ominaisen grindhouse-dubbauksen, joka vuorottelee nasevien repliikkien ("Tell that bitch who sent you how sorry I am I can no longer be her friend") ja kulttuurillisen ylimielisyyden (yakuzat kuitataan mafian alahaaraksi) välillä. Yleisön suosio oli joka tapauksessa taattu ja elokuva arvioitiin tuoreeltaan jopa Playboy-lehdessä. Tulevien vuosien aikana Yhdysvalloissa julkaistiin peräti 20 Chiba-elokuvaa, joihin lukeutui sekä The Street Fighteria edeltäneitä että seuranneita elokuvia.

Rikoselokuvamaisen väkivaltakuvaston vastapainoksi elokuvaan on haalittu kokoelma päteviä kamppailulajitaitajia. Ishibashin ohella pahisremmistä löytyy vanhan koulukunnan yakuza-roisto Bin Amatsu sokeana miekkamiehenä sekä ammattipainija Tsutomu Harada silmänsä menettävänä konnana. Kunniallisten taistelijoiden riveissä nähdään elokuvadebyyttinsä tekevä All Japan Karate Federationin tuleva johtaja Masafumi Suzuki oppilaineen sekä potkunyrkkeilijä Ken Kazama ja karateka Yushiro Sumi henkivartijoina. Myös International Karatedo Gojukai Associationin perustaja Gogen Yamaguchi toimi elokuvassa neuvonantajana. Elokuvan japaninkielisissä alkuteksteissä esiintyjien edustamat taistelutyylit on kirjattu heidän nimiensä viereen. Harmi vain, että monien osaksi jää muutaman potkun pikavisiitti.

The Street Fighterin klassikoksi nostava elementti on kuitenkin Chiba itse, joka on eläimellisyydessään kuin lihaksi tullut karatedemoni. Chiban raakalaismaista karatenäytöstä on ilo seurata, etenkin kun kameratyöskentely on selkeää. Parhaaseen teräänsä Chiba puhkesi kuitenkin vasta vuonna 1975 useiden historiallisten elämäkertaelokuvien jalostaessa japanilaisen kamppailulajielokuvan huippuunsa. The Street Fighter on niihin verrattuna karkeampi ja likaisempi, mutta omalla tavallaan vieläkin karismaattisempi väkivaltaelokuva.

Sivuhuomiona mainittakoon, että yleisestä väärinkäsityksestä huolimatta Chiban sidekick, singaporelainen Rakuda, ei viittaa isäntäänsä termillä "darling" elokuvan japaninkielisessä versiossa. Kyseessä on kiinan kielen sana "talen" eli "mestari", joka japanilaisnäyttelijän suussa ääntyy muotoon "taren". Väärinkäsitys on aiheuttanut melkoista huvittuneisuutta länsimaalaisten katsojien parissa eikä ihme, sillä kiitollisuudenvelassa oleva hahmo kokkaa Chiban safkat ja pesee hänen alusvaatteensa.

Mikko Koivisto

Return of the Street Fighter (1974)

Ohjaaja:

• Shigehiro Ozawa

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shigehiro Ozawa

The Street Fighterin menestyksen jälkeen Toei määräsi alaisensa välittömästi jatko-osan kimppuun. Return of the Street Fighter sai ensi-iltansa huhtikuun lopulla, vajaa kolme kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen. Ennen vuoden loppua kankailla nähtäisiin vielä kahdeksan muutakin Toein tuottamaa kamppailulajielokuvaa. Karatehanat olivat auenneet.

Sonny Chiba on Return of the Street Fighterissa jälleen Takuma "Terry" Tsurugi, pahalla asenteella varustettu palkkasoturi, joka elokuvan alussa nujakoi kokonaisen poliisiaseman miesvahvuuden ja neutralisoi kuulusteluhuoneessa odottavan todistajan iskemällä sormensa tämän äänihuulten läpi. Työnannon takana on mafian tukema kamppailulajimoguli Otoguro (Hiroshi Tanaka), jonka seuraava kohde on Tsurugin vanha ystävä ja karatemestari Masaoka (Masafumi Suzuki). Tsurugi kieltäytyy tehtävästä, minkä jälkeen hänellä on perässään sekä mafian monikansalliset kätyrit että poliisiasemaiskusta pottuuntunut etsivä Yamagami (Naoki Shima).

Return of the Street Fighterissa kiteytyy sekä karate-elokuvan kehitys vuonna 1974 että sarjan suosion ydin. Bodyguard Kiballa (1973) startannut lajityyppi ponnisti urbaanin toimintaeksploitaation maailmasta, mutta oli matkalla kohti kamppailulajeihin vakavammalla otteella suhtautuvia historiallisia mätkintäeepoksia, kuten Killing Machine (1975) ja The Defensive Power of Aikido (1975). Return of the Street Fighterissa juoni oli vielä rakennettu modernin perustoimintakaavan päälle, mutta samalla kankaalle oli ympätty monipuolinen jengi kamppailulajiosaajia.

Miestenlehti Heibon Punchissa vuonna 1974 ilmestyneen artikkelin mukaan Toei ehti nopeasta tuotantoaikataulusta huolimatta järjestää elokuvaa varten koe‑esiintymiset, joihin kutsuttiin 100 kamppailulajiosaajaa kansalaisuuteen katsomatta. Elokuvaan kelpuutettiin mukaan 11 pätevintä hakijaa, sekä remmissä jo entuudestaan olleet Masashi Ishibashi, Masafumi Suzuki oppilaineen sekä JAC:n nimettömät stunt-miehet. Talenttirykelmän seurausta on, että elokuvan ensimmäisen vartin jälkeen kerronnasta katoaa kaikki tolkku kameramiehen mehustellessa vierastaistelijoiden kamppailulajidemonstraatioilla ja unohtaessa päähenkilön kokonaan 17 minuutiksi. Materiaalia vaikuttaa olleen jopa enemmän kuin elokuvaan on mahtunut, sillä Toein dvd:ltä löytyvä harvinainen ennakkotraileri sisältää roppakaupalla elokuvasta puuttuvaa toimintaa ja treenausta.

Lajityypin kovimmat harrastajat tuskin pahoittavat mieltään taisteludemonstraatioiden yliannostelusta, mutta satunnaisille katsojille lienee helpotus, kun Chiba lopulta palaa kameran eteen. Chiban ikimuistoisesti esittämä Tsurugi rujoine otteineen on nimenomaan se syy, miksi Street Fightereita rakastetaan ympäri maailmaa. Tällä kertaa herkullisimmat hetket koetaan Tsurugin pullauttaessa vastustajansa silmät ulos päästä sekä talsiessa lopussa leveä hymy kasvoillaan pois rikospaikalta roiston kärventyessä taustalla liekeissä. Hahmo on parhaita esimerkkejä elokuvan aikakaudesta, jolloin roistot saivat olla sankareita ja sankarit roistoja.

Tsurugin ansiosta Return of the Street Fighter pitää otteessaan, vaikka elokuva on tarinaltaan harvinaisen laiska kopio edeltäjästään. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa urallaan kynään tarttunut Tan Takaiwa toistaa alkuperäiselokuvan kuviot niin pienillä muutoksilla, että alkuperäisen The Street Fighterin kirjoittaneelle Koji Takadalle on ihan syystäkin annettu "created by" ‑krediitti, vaikka hän ei ollut tuotannossa mukana. Takaiwan käsittelyssä ensimmäisen elokuvan kiinalaisgangsterit ovat vaihtuneet New Yorkin mafiaan, kostava kuolemaantuomittu katkeraan poliisiin ja singaporelainen sidekick rasittavaan okinawalaiseen orpotyttöön (Yoko Ichiji). Loukkaantumisen hetkellä Tsurugi kerää jälleen voimia muistelemalla isänsä otsaan ammuttua luotia; kohtauksessa käytettävä kuvamateriaalikin on originaalista varastettu.

Chiba on joka tapauksessa Return of the Street Fighterissa mahtivedossa niin näyttelijänä kuin toimintaosaajana. Mätkintää on paljon, se on komeasti koreografioitua ja ääniraidalla luut rutisevat kuin Steven Seagalin päiväunissa. Raivostuneen Tsurugin valellessa haavansa viinalla ja venyttäessä raajansa karateposeeraukseen tietää katsoja tarkalleen mitä on tulossa: liioiteltua väkivallankäyttöä helvetillisen nautittavassa muodossa. Chiban karisma hallitsee kangasta suvereenisti, oli sitten kyse volttien heittelystä salilla, päiväkävelystä tummassa karateunivormussa tai lasketteluhississä istumisesta pipo päässä.

Return of the Street Fighter on nautittava roskaelokuva, jonka epätäydellisyys jopa lisää siihen hyppysellisen grindhouse-henkistä viehätystä. Uusintakatselut ovat myös osoittaneet, että oikealla asennoitumisella elokuvan irtonaiset kamppailulajidemonstraatiot ovat varsin viihdyttäviä. Loppuun kannattaa vielä mainita pieni näyttelijäkohtainen trivia: mafian ykkösmiehenä nähtävä kanadalainen partahippi Claude Gagnon oli aloitteleva elokuvantekijä, joka myöhemmin pokkasi ensimmäisenä ulkomaalaisena Japanin elokuvaohjaajien yhdistyksen palkinnon Art Theater Guildille tekemästään taide-elokuvasta Keiko (1979).

Mikko Koivisto

The Street Fighter's Last Revenge (1974)

Ohjaaja:

• Shigehiro Ozawa

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shigehiro Ozawa

The Street Fighter ‑sarjan laajalti teilattu päätösosa keventää sarjan tavaramerkiksi muodostunutta raakaa väkivaltaa ja saattelee sankarinsa uusille vesille. Takuma Tsurugi (Sonny Chiba) on tällä kertaa Bond-henkinen naistenmies, jolla on kotonaan vaatekaappi täynnä Mission: Impossible ‑sarjan (1966–1973) Rollin Handiltä pöllittyjä valeasuja ja kasvonaamioita. Edellä mainituista vakoojista poiketen Tsurugi tosin pelaa mafian rahat vain ja ainoastaan omaan taskuunsa. Konsepti toimii paremmin kuin elokuvan maine antaisi ymmärtää.

Yllättävä suunnanmuutos lienee messiin palanneen käsikirjoittaja Koji Takadan vaikutusta. Takada ei osallistunut Return of the Street Fighterin kirjoittamiseen, jolloin seurauksena oli suora kopio edeltäjästään. Nyt kun Takada on jälleen saatu mukaan, on tuloksena aivan uusi tarina, jossa jahdataan korruptoituneen poliitikon paljastukset sisältävää ääninauhaa. Kasetin perässä ovat niin gangsterit, karatetaitoinen syyttäjä kuin valeasuilla vastustajiaan hämäävä Tsurugi. On myös eittämättä Takadan ansiota, että elokuva vilisee terävää dialogia ja ääneen naurattavia solvauksia, joita ylimielinen Tsurugi latelee haastajilleen. Etenkin naisten arvostaminen tuntuu olevan Tsurugille ylitsepääsemätön haaste, seurauksena esimerkiksi taiwanilaistaistelija 'Liekehtivä linnun' kuittaaminen grillatuksi kanaksi.

Tsurugin hulvattomasta sovinismista huolimatta The Street Fighter's Last Revenge sisältää sarjan selvästi parhaat naisroolit. Kulttisuosikki Reiko Ike (Sex & Fury, 1973) on elokuvan ensimmäinen valttikortti, saaden petollisen viettelijän hahmoon aitoa pippuria ja arvokkuutta. Saavutusta voi pitää pienenä ihmeenä huomioiden kuinka epäkiitollisia useimpien karate-elokuvien naisroolit olivat. Poikkeus sääntöön oli tietenkin karatetaidoillaan miesten kunnioituksen ansainnut Etsuko Shihomi (Sister Street Fighter, 1974), joka onkin sopivasti mukana grillatun kanan roolissa. Shihomi ei pääse loistamaan aivan ansaitsemallaan tavalla toimintajaksoissa, mutta pelkkä läsnäolo voidaan tässä tapauksessa laskea plussaksi. Molempien tähtien stylisti tekee myöskin oluttuopin arvoista työtä saaden naiset näyttämään todella edustavilta. Ikelle rooli jäi yhdeksi hänen viimeisistään, sillä naisen ura upposi pinky violence ‑veneen mukana vuonna 1975.

Tsurugin leppoisammasta luonteesta ei kannata stressata liikaa. Vaikka Chiba jättääkin pahimmat ilkeilyt väliin, on hahmo yhä rahanahne paskiainen, joka ei epäröi paiskata vastustajaansa hautaustoimiston polttouuniin kesken matsin. Elokuvan väkivalta on alusta alkaen viihdyttävää, vaikkakin laadultaan hieman epätasaista, ja matseista puuttuu parhaiden Chiba-elokuvien murhahenki. Kovimmat paukut on säästetty tasokkaita kamppailulajikoreografioita sekä hillittömän hidastuskuvan Chiban naamatauluun iskeytyvästä kengästä sisältävään lopputaisteluun.

Ohjaaja Shigehiro Ozawa kumppaneineen viimeistelee paketin sujuvalla rytmityksellä, tyylikkäillä kuvakulmilla sekä Toshiaki Tsushiman mahtavilla musiikeilla, jotka saavat jälleen sukat pyörimään jaloissa. Kokonaisuus ei silti nouse lähellekään alkuperäiselokuvan tasoa, mistä on kieltämättä osasyyttäminen ikimuistoisten ilkeilyjen puutetta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että The Street Fighter's Last Revenge ansaitsisi tulla sivuutetuksi: itse asiassa vaatii melkoista kapeakatseisuutta olla havaitsematta kuinka sujuva viihde-elokuva harhaanjohtavan Street Fighter ‑nimikkeen alle on kätketty. Elokuva ansaitsee vielä ylimääräisen plussan arvosanaansa kohtauksesta, jossa vampyyriasuinen Tsurugi säikäyttää tanssipartnerinsa torahampaillaan.

The Street Fighter's Last Revenge pääsi edeltäjiensä tapaan Yhdysvaltain teatterilevitykseen, mutta ainoastaan rajusti muunneltuna versiona. New Line Cineman kolmisen minuuttia lyhyemmässä leikkauksessa väkivaltaa on hieman siistitty, kohtaukset ovat eri järjestyksessä ja juonta on muutettu jälkiäänityksen avulla. Jenkkiversiossa poliitikon tunnustuksien sijaan ääninauhalta löytyykin huumeen valmistuskaava, kasetteja on hämmentävästi kaksi kappaletta, ja gangsterien palkkaama taiwanilainen karateka työskentelee poliisin piikkiin. Dubbaus ei myöskään millään tapaa lisää elokuvan huvittavuutta, vaan päin vastoin vesittää nasevimmat repliikit. The Street Fighter ‑trilogiasta sarjan ensimmäinen elokuva on ainoa, jota kannattaa edes harkita katsovansa englanniksi dubattuna.

The Street Fighter ‑sarja päättyi Last Revengeen. Tämä ei kuitenkaan estänyt Toein markkinointimiehiä kauppaamasta kaksi vuotta myöhemmin valmistunutta Karate Warriorsia (1976) sarjan neljäntenä elokuvana japanilaiskatsojille. Vaikka Karate Warriors (Kozure satsujin ken) ei tarinaltaan liity Street Fighter (Satsujin ken) ‑elokuviin, kantaa se alkuperäisnimessään samaa Satsujin ken ‑liitettä Street Fighterien kanssa, minkä johdosta useat japanilaiset tietokannat pitävät elokuvaa edelleen sarjan nelososana. Luokitus on vähintäänkin kyseenalainen, eikä sitä ole koskaan tuotu esille länsimaisten julkaisujen yhteydessä.

Mikko Koivisto

The Defensive Power of Aikido (1975)

Ohjaaja:

• Shigehiro Ozawa

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shigehiro Ozawa

Japanilaisen mätkintäelokuvan huippuvuosi 1975 toi valkokankaille peräti kolmen taistelulajilegendan elämäkerrat. Sonny Chiba avasi vuoden Shorinji kempo ‑kuvauksella Killing Machine, joka seurasi Doshin Son (1911–1980) nuoruusvuosia. Myöhemmin samana vuonna Chiba teki vähintään yhtä hienot suoritukset Kyokushin karate ‑mestari Masutatsu Oyaman (1923–1994) roolissa elokuvissa Karate Bull Fighter ja Karate Bear Fighter. Näiden väliin ennätti vielä Morihei Ueshiban (1883–1969) elämäkerta The Defensive Power of Aikido, jossa Chiba luovutti pääosan veljelleen Jiro Chiballe. Jälki oli jälleen erinomaista.

Vastustajan hyökkäysten torjumiseen tämän omalla liike-energialla pohjaava aikido on rauhanomaisuutensa johdosta haastava sovitettava 70‑luvun eksploitaatioelokuvaksi. Toein kokeneet elokuvantekijät eivät kuitenkaan stressanneet asian kanssa, vaan keskittyivät Ueshiban railakkaisiin nuoruusvuosiin sekä epäilemättä ottivat eksploitatiivisia vapauksia historiallisen todenmukaisuuden suhteen. Konsepti on tuttu studion lukuisista skandaalinkäryisistä yakuza-elokuvista, joissa tositarinoita hieman mehustettiin yleisön viihtyvyyden nimissä.

The Defensive Power of Aikidon tarina alkaa nuoren Ueshiban (Jiro Chiba) joutuessa tukkanuottasille hänen majataloonsa saapuvien öykkärien kanssa. Rivivastustajat painuvat mattoon käden käänteessä, mutta rähinäjengin henkivartija Natori (Sonny Chiba) osoittautuu karatetaitoineen liian kovaksi palaksi. Kärsitty tappio ajaa intohimoisen nuoren miehen etsimään kamppailulajien mestaruutta opiskelemalla eri taistelutyylejä maan johtavien mestarien alaisuudessa. Miehen nousu taistelumaailman hierarkiassa johtaa lisääntyviin konflikteihin sekä lopussa häämöttävään lopulliseen kohtaamiseen Natorin kanssa.

The Defensive Power of Aikido tiputtelee nautittavia toimintajaksoja rivi‑ ja erikoisvastustajien kanssa läpi elokuvan. Todellinen riemun aiheuttaja on kuitenkin hieman roistomaisen Natorin roolissa nähtävä Sonny Chiba. Veljesten välisessä nokkapokassa kipinät iskevät jo ensimmäisessä yhteenotossa ja lopputaistelu on täyden kympin arvoinen. Chiban rujoista otteista paistaa myös läpi japanilaisen taistelulajielokuvan suurin vahvuus: armoton tappohenki, joka saa toiminnan tuntumaan hyvin fyysiseltä.

Veljesten yhteispeli ei rajoitu ainoastaan toimintakohtauksiin. Vanhan koulukunnan yakuzaelokuvien parista runsaasti kokemusta hankkinut käsikirjoittaja Koji Takada rakentaa yllättävän hyvän tarinan, joka nostaa esiin miesten välisiä kunnia‑ ja velvollisuussuhteita. Pakkaa sekoitetaan solmimalla kosto‑ ja huolenpitovelvoitteita ristiin, joskin hirmuisella vauhdilla. Esimerkiksi hahmojen motivaattorina toimivan palvelusneidon kohtalo on loukkaantua taistelun tiimellyksessä jo samana päivänä, kun hahmo on tehnyt ensiesiintymisensä. Natori ryhtyy myöhemmin syyllisyydentunnoissaan naisen hoivaajaksi Ueshiban treenatessa samaan aikaan kostaakseen naisen kohtalon Natorille.

Paketti on muutenkin hyvin koottu, vaikka se ei sisällä mitään uutta. The Street Fighter ‑säveltäjä Toshiaki Tsushiman musiikit ovat jälleen erinomaiset, ohjaaja Shigehiro Ozawa on tuttu samaisesta sarjasta ja jopa elokuvan japaninkielinen nimi Gekitotsu! Aikido lainaa etuliitteensä katutaistelijalta. Viimeisen kolmanneksen aikana saadaan mukaan vielä Etsuko Shihomi Ueshiban uutena oppilaana. Ainostaan pahimmat sikailut puuttuvat: kenenkään sisäelimiä ei revitä ulos eikä ainoatakaan naishahmoa riisuta alasti saati kohdella tahallaan kaltoin.

Elokuvan ehkäpä heikoin lenkki on lopulta pääosan Jiro Chiba, joka ei sinänsä ole hullumpi, mutta ei pärjää veljensä karismalle tai näyttelijätaidoille. Hieman puiseva esiintyminen ei kuitenkaan haittaa paljoa tarinan rullatessa sujuvasti ja taistelukohtauksien rulettaessa.

Jutun historiallinen todenpitävyys lienee lajityypin muitakin suorituksia huterampi useimpien sivuhahmojen ja tapahtumien ollessa selvästi fiktiivisiä. Tarkkaa dokumentaatiota Aikidon syntytarinasta tuskin kukaan odottikaan. Loistavan toiminnan ja tasokkaan käsikirjoituksen yhdistelmä tekevät The Defensive Power of Aikidosta yhden 70‑luvun parhaista japanilaisista taistelulajielokuvista.

Mikko Koivisto

Dragon Princess (1976)

Ohjaaja:

• Yutaka Kohira

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yutaka Kohira

Tästä eivät karatefilmien aloitukset parane. Mätkintäunivormuun pukeutunut Sonny Chiba kohtaa Dragon Princessin startissa karatemestari Nikaidon (Bin Amatsu) New Yorkin laitamailla. Kiistakapulana toimii poliisilaitoksen karateopettajan pesti, josta molemmat miehet kamppailevat. Spagettiwesterntuulien pölyttämässä kirkossa käytävä taisto päättyy vastustajan rökäletappioon, mutta liero ei ole saapunut matsiin yksin, vaan kutsuu katalat apurinsa (Masashi Ishibashi, Go Otsuka, Kyoichi Sato) tuekseen. Roistoja aikansa rökitettyään ja yhden miehen silmät puhkottuaan Chiba saa tikarista silmäänsä ja miekasta olkapäähän. Onko peli pelattu?

Mitä vielä! Seuraavassa kohtauksessa nähdään Los Angelesiin muuttanut silmälappupäinen Chiba treenaamassa keskenkasvuista tytärtään lumisateessa (!). Alkutekstijakson aikana karatetyttö varttuu Etsuko Shihomiksi. Chiban potkaistua tyhjää on edessä isävainaan viimeisen toiveen täyttäminen: Japaniin palanneen Nikaidon nyrkkimurhaaminen. Tokiossa jo vuosikymmenen päivät dojoa pyöritellyt Nikaido on nyt organisoimassa kamppailulajiturnausta oman pankkitilinsä pönkittämiseksi. Shihomin esittämälle Yumille turnaukseen ilmoittautuminen toimii oivana tapana provosoida Nikaido ja hänen käskyttämänsä salamurhaajat taistelujalalle. Ensiksi vastassa seisoo kuitenkin Nikaidon uusi oppilas, ylivoimaiset karatetaidot omaava Masahiko (Yasuaki Kurata).

Heti alkuun on pakko kiinnittää huomiota filmin hupaisaan tapaan syödä kaikki tarinalliset lupauksensa. Johdannossa miehiä komeasti pinoon laittava Chiba kuolee ennen kuin filmi on pyörinyt 20 minuuttia, amerikkalainen näyttämö jää taakse yhtä nopeasti, poliisikouluttajan pestiin ei enää palata eikä turnausteemasta saada mitään irti Nikaidon murhauttaessa kaikki kovimmat osanottajat jo ennakkoon ja päästessään itsekin hengestään ennen turnauksen koittamista. Tällä ei silti ole väliä, sillä kostoon pohjaava perusjuoni vetää kuin höyryjuna ja elokuvallinen ilmaisu – mikäli lähes tauoton karatematsien tarjoilu sellaiseksi lasketaan – on ensiluokkaista.

Karaten saralla elokuva onkin lähes parasta mitä Shihomin filmografiasta löytyy. Chiban organisoima mahtava alkumyllytys saattaisi jättää vähäpätöisemmän elokuvan varjoonsa, mutta Shihomi pitää hyvin pintansa ja viimeistään auringonnousun oranssiksi värjäämällä pellolla käytävä lopputaistelu nostaa riemun niin kattoon, ettei valittamisen aihetta jää. Lisäiloa irtoaa Shohimin ylleen pukemasta, kerrastaan tyylikkäästä munkin univormun ja olkihatun yhdistelmästä. Rinnalla esiintyvä, Hongkongissakin paljon työskennellyt "Japanin Bruce Lee" Yasuaki Kurata on haastajana aivan yhtä hyvässä vedossa. Koreografia on kauttaaltaan erinomaista ja matsit selkeästi kuvattu, vaikka kamera zoomaileekin villisti. Shunsuke Kikuchin (Female Prisoner #701: Scorpion, 1972; Sister Street Fighter, 1974) musiikit ovat nekin odotetun mahtavat, eivätkä yhteenotot olisi yhtä nasevia ilman niiden tukea.

Sukupuolipoliittisesta näkökulmasta Dragon Princess on niin ikään yksi aikakautensa ansioituneimmista teoksista. Miehiä turpaan mättävät naispuoliset toimintasankarit olivat 70‑luvun Japanissa tuttuakin tutumpi näky, mutta he vain ani harvoin selvisivät seikkailuistaan täysin vaatetettuina. Shihomin elokuvissa paljaan pinnan tarjoilu jäi sivuosaherkkujen rinnoille, mutta yhtä kaikki miesyleisön oletetut tarpeet tyydytettiin (malliesimerkkinä 13 Steps of Maki, 1975). Dragon Princess muodostaa kuitenkin ylvään poikkeuksen sääntöön: ketään ei riisuta eikä raiskata. Jos kysyttäisiin, mistä ovat hyvät naiset tehty, olisi Dragon Princessin vastaus "itsevarmasta asenteesta ja karatepotkuista". Paljastelun sijaan dopamiiniä pumpataan Shihomin kengänpohjan alla litistyvien roistojen nenistä, ja mikäpäs sen parempaa.

Elokuvan yhdysvaltalainen levittäjä, myöskin Karate Warriorsin teattereihin tuonut Silverstein Films oli asiasta eri mieltä. Heidän englanninkielisessä printissään Kurata vaihtuu kesken bilekohtauksen astetta toopemman näköiseen Japani-Travoltaan ja hänen tanssipartnerinsa pehmopornotähti Kumi Taguchiin. Hetkeä myöhemmin ollaankin jo tanssilattialla hässimässä. Kyllä vain, levittäjä on varastanut Nikkatsun Roman Porno ‑elokuvasta Tokyo Emmanuelle (1975) kohtauksen ja istuttanut sen keskelle Dragon Princessiä. Veto on niin kömpelö ja ennen kaikkea hävytön, ettei siitä voi olla huvittumatta.

Muutoin elokuvan jenkkiprintti myötäilee alkuperäistä versiota samoja musiikkeja myöten, muutaman kohtauksen lyhennystä ja järjestyksen vaihtoa lukuun ottamatta. Silverstein Filmsin suurin kontribuution elokuvalle taisi lopulta olla komea juliste, johon on painettu sanat "Her father is a streetfighter. Her mother is revenge" ja "Featuring the Incredible BLIND MASTER of the BLOODY BLADES!!!"

Tatu Piispanen

Karate Warriors (1976)

Ohjaaja:

• Kazuhiko Yamaguchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kazuhiko Yamaguchi

Sonny Chiba oli edelleen vuonna 1976 parhaassa vauhdissaan The Street Fighterin (1974) käyntiin potkaiseman karate-elokuvien aallon harjalla, vaikka yleisön kiinnostus genreen oli alkanut jo hiipua, ja pian myös Chiba nähtiin valkokankaalla useammin tuliase tai samurai-miekka kourassa kuin tyhjiä käsiään huitomassa. Yksi Chiban atleettisen lähitaistelutoiminnan parhaita esityksiä löytyy Karate Warriorsista, joka ei mitään muita ansioita kuvittelekaan tarjoilevansa. Ja sehän riittää.

Pahoinpitelyjaksojensa ulkopuolella Karate Warriorsissa ei ole oikeastaan juuri mitään kiinnostavaa. Kinji Fukasakun jälkeen toisiksi eniten Sonny Chiba ‑elokuvia ohjanneen Kazuhiko Yamaguchin ammattitaitoisesti luotsaama teos lainaa tylsästi keskeisen juonielementtinsä Yojimbo – onnensoturilta (1961) ja nyökkää tämän lisäksi visuaalisesti myös spagettilänkkärien suuntaan. Chiba törmää aina sopivasti henkilöihin, jotka avaavat juonta jutuillaan, ja kaikkien tavoittelema kadonnut kassillinen kokaiinia on "MacGuffin" klassisimmasta päästä.

Tarinassa Chiban esittämä onnensoturi Chico saapuu kahden rikollisliigan terrorista kärsivään kaupunkiin ja kuultuaan edesmenneen gangsteripomon kätkemästä huumelastista, alkaa pelata jengejä johtavia veljeksiä (rooleissa vakionaamat Hideo Murota ja Eiji Go) toisiaan vastaan. Mukaan sotkeutuu myös ex‑bossin nainen (Akane Kawasaki), joka elokuvan mittaan vehtailee sekä kummankin veljeksen että Chicon kanssa. Loppupuolella pahiskaksikko korvataan vähän hätäisesti täysin uudella henkilöllä, mikä ei kuitenkaan haittaa, sillä roolin ottaa haltuun Toein kenties karismaattisin korstojen tyypittelijä Bin Amatsu.

Keskeisen hahmogallerian täydentävät Isao Natsuyagin (Samurai Wolf, 1966) esittämä samuraitaistelija ja tämän nuori poika, jonka kanssa Chico ystävystyy. Kukaan ei tunnu liiaksi ihmettelevän samuraiperinteiden mukaan käyttäytyvää ja pukeutuvaa hyypiötä keskellä modernia japanilaiskaupunkia, mutta toisaalta ampuma-aseiden saatavuus näyttää olevan seudulla sen verran heikkoa, että miekkailun osaaminen paljastuu hyvinkin hyödylliseksi taidoksi. Etsuko Shihomi vilahtaa alkupuolella minimaalisessa cameo-osassa.

Ruskeissa nahkatakeissa viihtyvä Chico on otteiltaan ja käytökseltään piirun verran siistimpi kuin The Street Fighterin Takuma Tsurugi, eikä elokuvassa nähdä juurikaan kamppailuja värittäviä goretehosteita. Mutta vaikka rujossa asenteellisuudessa jäädään sekä The Street Fighterista että The Executionerista (1974), on Karate Warriorskin omiaan järkyttämään japanilaiseen genre-elokuvaan tottumattomia katsojia etenkin misogyniallaan: naiset ovat neitseellistä hoitajatarta (Yayoi Watanabe) lukuun ottamatta petollisia raukkoja tai huoria, jotka kelpaavat ainoastaan läpsittäviksi ja hyväksikäytettäviksi.

Eksploitaatioainesten vastapainona katsojien sydämiä sulatellaan orpolapsihahmolla, joka hämmentävästi ei tee elokuvasta lainkaan huonompaa. Mukaan on löydetty harvinaisen vähän ärsyttävä pikkukakara, jota on hauska katsoa heiteltävän ympäriinsä parissakin toimintakohtauksessa. Lisäksi Chiba näyttelee bondaushetket menettämättä cooliaan, eikä sentimentaalisuudessa mennä överin nyyhkytyksen puolelle. Teoksen alkuperäisnimi on yhdistelmä The Street Fighteria ja Lone Wolf & Cubia, mutta Chicosta ja pojasta ei ehdi vielä elokuvan aikana kasvaa Itto Ogamin ja Daigoron veroista tiimiä, vaikka loppukuvilla tähän mahdollisuuteen viitataankin.

Homman pihvi, eli karate, onkin sitten erinomaista. Karate Warriorsista löytyy niin ikään Yamaguchin ohjaaman Karate Bear Fighterin (1975) ohella Chiban parhaiten kuvatut taistelujaksot. Käsivarakamera toimii yhteenottoja energisoiden, ja erityisen komeaa katseltavaa ovat Chiban kauniita kiertopotkuja tehostavat hidastus-nopeutus-hidastus ‑efektit, jollaisia toistettiin sittemmin mm. Soul of Chibassa (1977) ja Shogun's Ninjassa (1981). Osumista näkee selvästi että Japan Action Clubin stuntmiehet ovat palkkansa ansainneet.

Sonny Chiban elokuvista Karate Warriors on ollut helpoimpia länsimaissa nähtäviä, sillä sen osti ja editoi jenkkiyleisölle sopivampaan muotoon Bodyguard Kiban (1973) The Bodyguardiksi (1976) muokannut Simon Nuchtern. Tällä kertaa Nuchtern on onneksi pitäytynyt lisäämästä teokseen omia kohtauksiaan, joten dubattu amerikkalaisversiokin on hyväksyttävä tapa nauttia elokuvasta. Erot ovat siedettävän jälkiäänityksen ohella muutaman kohtauksen uudelleenjärjestelyssä sekä musiikeissa, joista itse asiassa vähemmän sentimentaalinen jenkkiraita on suosikkini.

Mikko Koivisto

Soul of Chiba (1977)

Ohjaaja:

• Tung Man Chan
• Yukio Noda

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tung Man Chan, Yukio Noda

Karatekauden loppu häämötti edessä vuonna 1977. Rähinäleffoilla oli ollut toinen jalka haudassa jo hetken aikaa, ja Karate for Lifen (maaliskuu 1977) jälkeen kuopattaisiin loppuruumiskin. Sonny Chiba sai sitä ennen aikaiseksi vielä filmografiansa mustan lampaan, itse tuottamansa ja Thaimaassa kuvatun roskaklassikon Soul of Chiba. Japanissa elokuva julkaistiin nasevalla Gekitotsu: Jado ken eli Sudden Attack: Evil Fist ‑nimellä; länsimaissa turvauduttiin härskiin haudanryöstöön nimen asettuessa muotoon The Soul of Bruce Lee.

Hirmuisella vauhdilla käynnistyvän tarinan taustat kuitataan vajaassa minuutissa. Chiba on thainyrkkeilijöiden keskuudessa varttunut orpopoika, joka kantaa kaunaa vanhempansa murhanneelle sotilasjuntalle. Valkohapsinen kamppailulajimestari ottaa nuoren kostajan oppilaakseen. Parikymmentä vuotta myöhemmin mies on oppinut taistelemaan, mutta ennen kuin elokuva on ehtinyt pyöriä kolmea minuuttia myös mestari on murhattu. Kuoleva vanhus onnistuu viimehenkäyksellään kertomaan Chiballe murhaajan nimen. Konna oli joko Someone vai Sam Wang – dubatusta printistä ei ota selvää kumpi.

Murhatut vanhemmat ovat tässä vaiheessa unohtuneet niin katsojalta kuin sankarilta, joka lähtee etsimään mestarinsa teilannutta miestä. Pian elokuvantekijöiltä unohtuu myös sankari itse, sillä samaista roistoa etsii toisella puolella kaupunkia operoiva viiksivallu piilokyttä (Bronson Lee eli Tadashi Yamashita), tarkoituksenaan katkaista Thaimaasta Hongkongiin virtaava huumejana. Oikeuden puolustajien tiet kohtaavat ennen pitkää. Sitä ennen nähdään vielä kasa sekavia sivujuonteita, joihin liittyy muun muassa kuolleeksi luultuja perheenjäseniä sekä puumajassa asuva viidakkotyttö Etsuko Shihomi.

Soul of Chiballa on harrastajapiireissä maine Chiban mielisairaimpana saavutuksena. Allekirjoittaneen mielestä kunnia kuuluu elokuvalle Wolfguy: Enraged Lycanthrope (1975), mutta kamppailu on kova. Molemmat elokuvat ovat tiettävästi aiheuttaneet katsojilleen mielenterveysongelmia (Night Visions, 2004; Sonny Chiba Festival, 2014). Filmit kutkuttavat aivosoluja kuitenkin eri tavoin. Wolfguyssa salainen organisaatio pyrkii aloittamaan ihmissusien sarjatuotannon susimieheltä varastetun veren avulla. Loogista ja järkevää. Soul of Chibassa huumekauppias rysäyttää veneellä toisen paatin läpi keskellä kirkasta päivää vaikkei miehellä edes ole takaa-ajajia perässä.

Aidosti inspiroituneen mielenvikaisuuden pariin päästään Chiban treenatessa itseään iskukuntoon johtamalla kehoonsa sähköä. Rääkki tekee sankarista kivunlievityksen sivuvaikutuksena huumeriippuvaisen. Lopputaistelussa Chiban silmät ovat vinossa ja roistot mätkitään hengiltä kokaiinipäissään. Vielä kovempi on jakso, jossa neljää apinoiden riivaamaa taistelijaa kuritetaan edellisvuoden Karate Warriorsissa oivalletun mahtavan hidastus-nopeutus-efektin kera. Psykedeelisen hienosti leikattu kohtaus tykittää ruudulle lähikuvia apinamagiikan kourissa vääntelehtivistä kasvoista ja turpasaunan antamiseen valmistautuvasta Chibasta sellaisella rytmillä, että katsojakin humaltuu.

Kuten tässä vaiheessa lienee jo selvää, on elokuvan mättötarjonta vähintäänkin nautinnollista. Koreografiassa on selkeää kiinalaisvaikutteisuutta pitkine kaksintaisteluineen sekä matsien runsaslukuisuuden johdosta. Kuvauksiin vierähtikin aikaa kaksi kuukautta – selvästi enemmän kuin Chiban japanilaisissa elokuvissa. Osassa kohtauksista on käytetty nopeutuksia, jotka normaalisti häiritsisivät, mutta Soul of Chiban aivokoppaan porautuvan mielisairauden keskellä ne istuvat kuvavirtaan moitteettomasti. Lopputaistelun jälkimainingit edustavatkin sitten jo Chiban filmografian päräyttävintä kamaa.

Chiba on onnistunut keräämään kameran molemmille puolille melkoisen värikkään joukon. Juonen alkuperäisidea on kreditoitu mykkää henkivartijaa esittävälle Bolo Yeungille (Enter the Dragon, 1973), joka toimi myös yhtenä koreografina. Someonen roolissa ilkeilevä Luk Chuen alias Yasuhiro Shikamura esiintyi nuorena miehenä Jimmy Wang Yu ‑leffojen pikkurooleissa ja päätyi lopulta koreografioimaan The Boxer's Omenin (1983). Valkohapsimestaria esittää 361 Hongkong-elokuvaan meikit väsännyt Fong Yuen ja Chiban kanssa kaveeraavaa 15‑vuotiasta poikaa tulevaisuuden elokuvaohjaaja Peter Chan (Wu Xia, 2011). Elokuvan korvia hivelevät musiikit on säveltänyt Takashi Otani, joka teki myöhemmin Lemmings ‑videopelin (1991) japanilaisen FM Towns ‑konsoliversion (1992) musat.

Soul of Chiban tuotantotaustoista on muutoin vaikea saada varmuudella selvää. Huhupuheen mukaan Chiba olisi ollut tympääntynyt kamppailulajeja ymmärtämättömiin japanilaisiin elokuvantekijöihin ja lähtenyt yhdessä Yamashitan kanssa ulkomaille kuvaamaan omaa filmiänsä. Ohjaajana toimi helposti manipuloitava rutiinimaakari Yukio Noda (Yakuza Deka, 1970), tosin elokuvan italialaisessa printissä seisoo Taiwanissa uraa tehneen Chan Tung Manin nimi. Asialla tuskin on merkitystä, sillä ohjaajien työnkuva lienee ollut Chiban ja Yamashitan paperille raapustamien kohtausten purkittaminen järjenjuoksusta stressaamatta.

Chiban japanilaisille elokuville ominaisista laadukkaista tuotantoarvoista ei ole Soul of Chibassa tietoakaan. Siinä missä Toei purkitti roskaa isolla rahalla, Soul of Chibassa kaikki on vähän sinne päin. Näyttelijäsuoritukset ovat pahimmillaan surkuhupaisia, kuvauksen taso vaihtelee kohtauksesta toiseen ja jatkuvuus on päin mäntyä. Ongelmat toimivat sekä elokuvan eduksi että sitä vastaan, katsojan roskansietokyvystä riippuen. Ei silti ole epäilystäkään, etteivätkö elokuvantekijät olisi hönkineet aitoa mielenvikaista inspiraatiota niin kuvauspaikalla kuin leikkaushuoneessa. Katsoja, joka ei tähän kotipolttoiseen nerouteen samaistu, on kohtalonsa ansainnut.

Soul of Chiban julkaisuhistoria on sekin omalaatuinen. Japanissa filmi saapui teattereihin helmikuussa 1977 kaksoisnäytöksenä pehmopornoelokuvan The General and His Empire of Joy (1977) kanssa. Toei toimi elokuvan levittäjänä teattereissa, mutta videokasetin julkaisi myöhemmin Fox. Ulkomailla elokuva kiersi teattereita Ranskaa ja Yhdysvaltoja myöten ja päätyi vuonna 2004 Suomeen Night Visions ‑esitykseen. Soul of Chiban italialaisessa painoksessa, johon elokuvan nimi on painettu saksaksi, väitetään printtien olevan valmistettu Roomassa.

August Ragonen 90‑luvulta periytyvän ja virheitä vilisevän artikkelin "Shinichi "Sonny" Chiba: A Real Mean Bastard!" mukaan Chiba ja Yamashita olivat myös aikeissa tuottaa Soul of Chiballe Meksikoon sijoittuvan jatko-osan, joka ei koskaan toteutunut. Herkullinen tarina saattaa olla tosi – tai sitten ei.