Mikko Koivisto

Yakuza Wolf: I Perform Murder (1972)

Ohjaaja:

• Ryūichi Takamori

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ryūichi Takamori

Uransa alussa poikamaisia sankareita esittänyt Sonny Chiba lipui synkemmille vesille 70‑luvun nihilistisen elokuvataiteen myötä. Italohenkisessä modernissa kostowesternissä Yakuza Wolf: I Perform Murder Chiba on seksiorjaksi kaupattua siskoaan etsivä yksinäinen susi.

Suoraan asiaan menevä elokuva starttaa pitkällä seksikohtauksella, jossa nähtävien hahmojen hekuma tulee päätökseensä pimeydestä ilmestyvän tikarin lävistäessä molempien kehot. Seuraavana päivänä toinen mies saa ansionsa mukaan takaa-ajavan auton jyrätessä hänen kätensä yli. Kalmanralli jatkuu vielä usealla salamurhalla, kunnes varjoista astuu esiin risupartainen, mustaan ponchoon pukeutunut Chiba. Kostajan tähtäimessä on yakuza-klaani, joka murhasi hänen isänsä ja kaappasi hänen siskonsa viisi vuotta sitten. Chiba napsii nyt klaanin jäseniä yksi kerrallaan edeten kohti rikollisjärjestön kärkimiestä (Koji Nanbara), usuttaen samalla eri jengien jäseniä toistensa kimppuun.

Yakuza Wolf on Chiban visuaalisimpia elokuvia. Parrakas kostaja vaeltaa modernissa erämaassa kuin lännensankari Toshiaki Tsushiman (The Street Fighter, 1974) spagettiwestern-henkisten musiikkien soidessa taustalla. Roistojen pyörittämä underground-seksiklubi on kuin suoraan Teruo Ishiin omituisesta maailmasta. Tapot on sommiteltu mahdollisimman tyylikkäästi ja yhteenotot käydään muun muassa hiekkaisella joutomaalla ja ruusujen täyttämän puiston keskellä. Chiba itse näyttää tummissa vaatteissa ja risuparrassa kerrassaan tyylikkäältä, vaikka hahmo ei olekaan yhtä karski kuin Chiban myöhemmät sankarit.

Yakuza Wolfin esikuvaa ei tarvitse kauan pohtia. Käsikirjoittaja Fumio Konami ammentaa Sergio Corbuccin Djangosta (1966), joka kuuluu usean muunkin japanilaisen elokuvantekijän (muun muassa Kazuo Ikehiro) suosikkeihin. Djangosta on varastettu graafisen väkivallan ja nihilistisen maailmankuvan ohella sankarin käsien murskaus. Konami lisää keitokseen myös jonkin verran omaa sävyään myöhemmin samana vuonna kirjoittamansa Female Prisoner #701: Scorpionin (1972) mieleen tuovalla kuvastolla. Konami oli Chiballe tuttu kumppani, sillä mies toimi kirjoittajana jo näyttelijän ensimmäisen pääosan sisältävässä elokuvassa Drifting Detective: Tragedy in the Red Valley (1961).

Yakuza Wolfin heikoin lenkki on laiskasti ohjaava Ryuichi Takamori (The Bodyguard, 1976), jolta ei löydy elokuvan ansaitsemaa visionäärimäisyyttä. Materiaali itsessään on niin herkullista, ettei ohjaaja onnistu sitä pahasti tunaroimaan, mutta moni kohtaus voisi olla parempikin, jos kameran takaa löytyisi enemmän lahjakkuutta. Tiukempaa otetta olisi kaivattu etenkin muutamiin tylsempiin kohtauksiin sekä hiljaisiin hetkiin, jotka suorastaan huutavat taitavampaa ohjaajaa tulkikseen.

Yakuza Wolfin viihdearvot pysyvät kehnosta ohjaajasta huolimatta korkealla ja puhkeavat kukkaansa huikeassa finaalissa, jossa kädetön Chiba tykittää roistoja irtonaiseen auton ohjauspyörään kiinnitetyllä custom-haulikolla, jota hän operoi kipsistä roikkuvien lenkkien avulla. Myös lopullinen kohtaaminen pääpahis Nanbaran kanssa on erittäin tyydyttävä. Elokuva ansaitseekin hattuunsa ylimääräisen sulan viimeisen vartin aikana, joka yksistään oikeuttaa filmin katsomisen.

Kyseenalaisempana meriittinä Yakuza Wolfin naiskuva on Chiban filmografian puistattavinta. Elokuvan kaikki naiset ovat onnettomia objekteja, jotka voidaan lykätä seksiklubille töihin tai ripustaa alastomana ristille vastapuolen syötiksi. Alkupuolen pakollisessa komediakohtauksessa puolestaan naureskellaan liian aikaisin laukeaville joukkoraiskaajille.

Yakuza Wolf sai myöhemmin samana vuonna eripuraisen jatko-osan Yakuza Wolf: Extend My Condolences, jossa Chiba on ajanut partansa ja synkkä kostotarina vaihtunut leppoisaan toimintakuvastoon.

Mikko Koivisto

A Narcotics Agent's Ballad (1972)

Ohjaaja:

• Shin Takakuwa

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shin Takakuwa

Sonny Chiban unohdettu poliisielokuva A Narcotics Agent's Ballad (aka Narcotics/Prostitution G‑Men) ei turhia ujostele aloituksensa kanssa. Kamera sukeltaa huumehöyryiselle seksiklubille, joka on täynnä himojensa valtoihin antautuneita narkkareita ja prostituutioon ajettuja alastomia naisia. Chiba-elokuvien yhteenlaskettu tissiennätys rikotaan jo ennen kuin alkutekstit ovat päättyneet. Pinnan alla kytenee kuitenkin jotain paljon väkevämpää: Kinji Fukasaku ‑tason rikoselokuva.

Elokuvan tarina käynnistyy alun klubilta, jonka kiiluvasilmäinen asiakas tapetaan sivukujalla. Paljastuu, että mies oli todellisuudessa poliisi. Vanhempi konstaapeli Yamamoto (Asao Sano) ja nuori Tamura (Hiroshi Miyauchi) alkavat tutkia tapausta. Ennen pitkää selviää, että Yamamoton oma teini-ikäinen tytär (Yayoi Watanabe) on prostituutioringissä mukana. Totuuden paljastuttua isäukko tappaa tyttärensä ja itsensä. Nuori Tamura jää rikostutkimusten kanssa oman onnensa nojaan.

Samoissa ympyröissä pyörii myös kovan luokan huumekyttä Kikuchi (Chiba), joka on soluttautunut jo niin syvälle alamaailmaan, ettei ole aina selvää kummalla puolella lakia mies operoi. Kikuchi on suoraan vastuussa huumeiden vastaista operaatiota johtavalle Sugawaralle (Tsusai Sugawara), mutta työn luonne vaatii jatkuvaa kentällä elämistä. Kikuchin pyörätuolissa istuva vaimo odottaa kotona pitkiä iltoja miehen hässiessä milloin mitäkin heroiiniaddiktia tai hengaillessa nais‑ ja huumekauppaa pyörittävien gangsterien kanssa uusien johtolankojen toivossa.

A Narcotics Agent's Balladin taustalla vaikutti japanilainen liikemies Tsusai Sugawara, joka oli jo pidempään ajanut huumeiden, prostituution ja sukupuolitautien vastaista kampanjaa. Idea elokuvaan syntyi Sugawaran johdolla ja hänet nähdään elokuvassa omana itsenään Chiban esimiehen roolissa. Ilonpilaajalta kuulostava moraalinvartija osoittautuu karismaattiseksi mieheksi ja luontevaksi valkokangasesiintyjäksi. Pehmoiluun ei sorruta myöskään elokuvantekijöiden toimesta, vaan filmille on tallentunut 70‑lukulaisen karhea rikoselokuva, joka on alussa jo lipsahtaa puhtaaksi eksploitaatioksi. Johdannon jälkeen päästään kuitenkin kiitettävän vakavahenkisen rikosdraaman pariin.

Melko tuntematon ohjaaja Shin Takakuwa pitää elokuvan ilahduttavan hyvin käsissään. Takakuwa luotsaa henkilövetoista ja tunnelmallista neo‑noiria eikä tunge väliin ainoatakaan koomista kevennystä. Rujo maailmankuva muistuttaa Fukasakun 70‑luvun gangsterielokuvia, joskin niiden hektisyyden tilalla on lievää surumielisyyttä, jota Toshiaki Tsushiman (The Street Fighter, 1974) mainiot musiikit tukevat. Toimintakohtauksia on vain kaksi, molemmat erinomaisia. Näistä Chiban öinen pako autoverstaalta on suorastaan hiuksia nostattavan tiivistunnelmainen.

Keskeinen menestyksen osatekijä löytyy Takakuwan ja Takeo Kanekon (Return of the Sister Street Fighter, 1974) laatimasta käsikirjoituksesta, joka panostaa uskottaviin hahmoihin päähenkilöiden perheitä myöten. Nuori ja idealistinen Tamura muodostaa toimivan kontrastin Chiban karskille veteraanikytälle, ja miehet ajetaan herkullisesti törmäyskurssille. Poliisityön vaikutus ihmissuhteisiin välittyy uskottavasti ja jänniteruuvia kiristetään tarinan edetessä, kunnes panokset ovat lopussa hermoja raastavalla tasolla.

Chiba on elokuvassa uransa eräänlaisessa käännepisteessä. Aiemmin samana vuonna valmistunut Yakuza Wolf: I Perform Murder saatteli näyttelijän kovaotteisemman materiaalin pariin, mutta vasta A Narcotics Agent's Balladissa miehen katseessa alkoi olla sitä karisman ja kusipäisyyden yhdistelmää, joka tulisi seuraavien vuosien aikana (Battles Without Honour and Humanity: Hiroshima Death Match, 1973; Bodyguard Kiba, 1973; The Street Fighter, 1974) jalostumaan huippuunsa.

A Narcotics Agent's Ballad on väkevä suoritus, joka voidaan lukea 70‑luvun japanilaisen rikoselokuvan parhaimmistoon. Samalle kyseessä on Army Intelligence 33:n (1968) ja Wolfguy: Enraged Lycantrophen (1975) ohella yksi merkittävimpiä unohdettuja Chiba-elokuvia, jotka kaipaisivat pikimmiten lisää huomiota ja kotivideojulkaisun osakseen.

Mikko Koivisto

Narcotics/Prostitution G-Men: Terrifying Flesh Hell (1972)

Ohjaaja:

• Shin Takakuwa

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shin Takakuwa

Sonny Chiban parhaisiin elokuviin lukeutuva A Narcotics Agent's Ballad (aka Narcotics/Prostitution G‑Men, 1972) sai samana vuonna jatko-osan Narcotics/Prostitution G‑Men: Terrifying Flesh Hell, jossa Chiban esittämä huumekyttä Kikuchi matkaa Okinawalle. Eksoottisesta kulttuurista ja Yhdysvaltojen sotilastukikohdista tunnetulla Okinawalla nuori nainen on tepastellut heroiinipäissään parvekkeen kaiteen yli, mikä käynnistää huumeringin jäljille johdattavan poliisitutkinnan. Ulkopuolinen Kikuchi saapuu paikalle piilokytän roolissa ja alkaa junailla itseään huumediilereiden sisäpiiriin.

Molemmat Narcotics/Prostitution G‑Men ‑elokuvat pohjaavat liikemies Tsusai Sugawaran yhteiskunnallisiin puhdistuskampanjoihin, joiden teemoina olivat muun muassa huumeet ja prostituutio. A Narcotics Agent's Balladissa jälkimmäinen osa‑alue uhkasi hetkittäin karata elokuvan viestin vastaiseksi tissieksploitaatioksi. Terrifying Flesh Hell lupaa mennä vielä pidemmälle, mutta kyse on roiseja julisteita suunnitelleiden markkinointimiesten vedätyksestä. Todellisuudessa seksiä ja paljasta pintaa on aiempaa vähemmän ja painopiste enemmän huumeiden puolella.

Terrifying Flesh Hell on valitettavasti rakennettu edeltäjäänsä huterammalle pohjalle. A Narcotics Agent's Balladin kaltaista taitavaa jännitysruuvin kiristämistä ei ole luvassa eikä alamaailman vaikutusta ihmissuhteisiin syväluodata. Terrifying Flesh Hell on pikemminkin suoraviivainen poliisit vastaan roistot ‑tarina vailla sen suurempaa kunnianhimoa. Yllättävää kyllä, tämä ei silti tee elokuvasta mitenkään huonoa. Ripeä rytmitys ja Chiban luontainen karisma kantavat vajaan 90‑minuuttisen ongelmitta, ja totta kai kuvissa vilahtelee kaikenlaista viihdyttävää genrekuvastoa viheltävistä luodeista baarissa bailaaviin yläosattomiin tanssityttöihin. Chiba kerää lisäksi tyylipisteitä polttamalla elokuvassa kolmen keuhkosyövän edestä tupakkaa.

Terrifying Flesh Hellin uusi koukku on tapahtumien sijoittaminen eksoottiselle Okinawalle, jonka kulttuuri eroaa pääsaaresta kuin saamelaiskylä Helsingistä. Lomasaaren kadut parveilevat ulkomaalaisia ja paikalliset puhuvat aksentilla, josta perusjapanilainen ei ota mitään selkoa. Huumeiden ostajaksi tekeytyvä Kikuchi lyöttäytyy yhteen kadulta löytämänsä puoliverisen "negron" (tummapintainen japanilaisnäyttelijä Ken Sanders) kanssa ja alkaa lämmitellä suhteita kuolleen tytön siskoihin, joista yhdellä on Vietnamin sodasta palaava amerikkalainen miesystävä (Osman Yusuf). Jäljet johtavat klubeille, joiden kautta Okinawan kaduille virtaa huumeita Vietnamista, Filippiineiltä ja Hongkongista.

Okinawan valitseminen tapahtumapaikaksi tuo elokuvaan hieman eteläistä charmia, mutta kovin mielenkiintoisesti näyttämöä ei hyödynnetä. Hupaisampaa on sen sijaan Terrifying Flesh Hellin puusilmäinen muukalaiskuva. Etenkin amerikkalaiset esitetään kaikki huumediilereinä, jotka raiskaavat japanilaisia naisia ja organisoivat huumeorgioita jenkkiarmeijan tiloissa. 70‑luvun Sonny Chiba ‑elokuvan ollessa kyseessä, taustalla ei kuitenkaan liene erityisen vahvaa poliittista kannanottoa, vaikka amerikkalaiset eivät olekaan olleet okinawalaisten suuressa suosiossa sodan jälkeen. Kansainvälinen kasvokaarti lykkää elokuvaa myös hieman monikansallisemmille aalloille, toimien siltana Narcotics/Prostitution G‑Men ‑sarjan epäsuoralle jatkolle Tokyo-Seoul-Bangkok Drug Triangle (1973), jossa tapahtumat sijoitettiin lähes kokonaan ulkomaille.

Mikko Koivisto

Tokyo-Seoul-Bangkok Drug Triangle (1973)

Ohjaaja:

• Sadao Nakajima

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sadao Nakajima

Sonny Chiban taatusti mielenkiintoisin toteutumatta jäänyt projekti oli The Shrine of Ultimate Bliss. Kansainvälistä huumekauppaa käsittelevästä tuotannosta kaavailtiin Chiban ja Bruce Leen valkokangaskohtaamista. Chiba oli tähän aikaan jo tunnettu kasvo Hongkongissa televisiosarjansa Key Hunter (1967–1973) ansiosta, mikä oli saanut Leen kiinnostumaan yhteistyöstä Chiban kanssa. Yhteinen tuttava Yasuaki Kurata toimi kontaktina miesten välillä. Toimintatähtien kiireiset aikataulut lykkäsivät suunniteltua tapaamista kuitenkin liian pitkään. Chiban saapuessa Hongkongiin heinäkuussa 1973 Lee oli jo potkaissut tyhjää.

Elokuvamaailman legendoista on toisinaan vaikea saada luotettavaa tietoa, mutta Leen ja Chiban tapaaminen oli todennäköisesti aikataulutettu elokuvan Tokyo-Seoul-Bangkok Drug Triangle Hongkongissa suoritettavien kuvausten yhteyteen. Chiba on itse kertonut haastattelussa kuulleensa Leen kuolemasta vasta Hongkongiin saavuttuaan.

Molempien tuotantojen jakamasta huumeteemasta huolimatta Tokyo-Seoul-Bangkok ja The Shrine of Ultimate Bliss (joka toteutui myöhemmin eri tekijöiden toimesta elokuvana Stoner) eivät liittyneet suoraan toisiinsa. Tokyo-Seoul-Bangkok oli jatkoa poliisielokuville A Narcotics Agent's Ballad ja Narcotics/Prostitution G‑Men: Terrifying Flesh Hell, joskin Chiba esittää tällä kertaa eri roolia. Neljään eri maahan sijoittuva elokuva valmistui japanilais-korealais-hongkongilais-thaimaalaisena yhteistuotantona, jossa nähtiin Chiban ohella thaimaalainen kovanaama Chaiya Suliyun, korealainen taistelija Choi Bong sekä Bruce Lee ‑elokuvien kaunotar Nora Miao.

Chiba on Tokyo-Seoul-Bangkokissa rekkakuski Wada, jonka sisko menehtyy auto-onnettomuudessa Koreassa. Murtunut veli matkaa Koreaan vastaanottamaan siskonsa tuhkia, mutta päätyy onnettomuuden taustoja nuuskiessaan jonkin suuremman jäljille. Käy ilmi, että siskon kuolleeksi luultu aviomies Yoshioka (Hiroki Matsukata) on yhä elävien kirjoissa ja sekaantunut kansainväliseen huumerinkiin. Yoshioka joutui oman jenginsä pettämäksi ja yrittää nyt paeta maasta yhdessä korealaisen rakastajansa (Kim Chang‑suk) kanssa. Wada päättää jäljittää miehen hinnalla millä hyvänsä, mutta saa samalla huumerikolliset peräänsä.

Tokyo-Seoul-Bangkokin toimintatähdillä ladattu näyttelijäkaarti sekä Chiban maine yhtenä Aasian hurjapäisimmistä stunt-miehistä johtavat katsojaa harhaan. Tokyo-Seoul-Bangkok ei ole vauhdikas karate-elokuva vaan realismiin tähtäävä rikosdraama. Chiba esittää elokuvassa tavallista jokamiestä, jonka ainoa etu huumerikollisia vastaan on miehen periksi antamattomuus.

Chiba tekee roolissaan varsin hyvää työtä ylivertaisen haasteen eteen joutuvana miehenä. Elokuvan emotionaalisesti vahvimmat kohtaukset syntyvät Ichiro Arakin (Aesthetics of a Bullet, 1973) säveltämän kauniin musiikin taustoittaessa lähikuvia Chiban verille runnotuista kasvoista. Chibaan usein yhdistetty elokuvamainen viileys jää sivuosaa esittävän Hiroki Matsukatan harteille. Matsukata onkin erinomainen valkoiseen pukuun ja tummiin laseihin verhoutuvana gangsterina.

Chiban ja Matsukatan toisistaan radikaalisti eroavat hahmot demonstroivat elokuvan kaksijakoisuutta. Koji Takadan (The Street Fighter, 1974) kirjoittama tarina pitää otteessaan, mutta elokuva ei tahdo löytää luontevaa tasapainoa rikosdraaman ja nopealiikkeisen toimintaelokuvan väliltä. Vaikka toimintajaksoja ei ole ammuttu pahasti yli, on kokonaisuus silti turhan vauhdikas vakuuttaakseen vakavahenkisenä huumekaupan kuvauksena. Samalla elokuva kuitenkin jarruttelee toimintaosastolla siinä määrin, että se evää tähdiltään mahdollisuuden heidän parhaan osaamisalueensa esittelemiseen.

Tokyo-Seoul-Bangkokin ainoat kamppailulajihetket sysätään Chiban avuksi rientävän korealaisen etsivän (Bong) harteille. 49‑vuotias Bong oli pitkän linjan näyttelijä, jolta löytyi sekä mätkintätaitoja että kansainvälistä kokemusta. Näyttelijä on mukana ainoastaan elokuvan Koreaan sijoittuvissa jaksoissa, jotka vievät kokonaisuudesta ensimmäisen puolituntisen. Tämän jälkeen tarina käy Hongkongin kautta Thaimaahan, jossa mukaan tarttuu paikallinen tähti Chaiya Suliyun. Thaimaassa nähdään myös elokuvan ainoa todella hieno toimintajakso Chiban ja Matsukatan väistellessä pienkoneesta ammuttavia luoteja.

Tokyo-Seoul-Bangkok on muutenkin parhaimmillaan Thaimaahan sijoittuvissa jaksoissa. Luonnonkauniita maisemia hyödynnetään tehokkaasti ja Arakin musiikki on jälleen keskeisessä roolissa. Monelle katsojalle Thaimaa-osuuksien todellinen vetonaula on kuitenkin Nora Miao. Näyttelijättären japaninkielinen dialogi on kömpelösti dubattua, mutta näin eksoottisessa genretuotteessa asia ei edes häiritse. Lisäiloa syntyy Miaon avonaisesta kaula-aukosta, mikä tulee Hongkong-elokuvissaan siveyden sipulina tunnetun kaunottaren ystäville pienenä shokkina.

Ironisesti Chiban ja Miaon kuuluisin kohtaus on vahvistamaton legenda heidän välisestä suudelmastaan. Tieto pohjaa Hongkongissa Golden Harvest ‑lehtisessä julkaistuun epäselvään mainoskuvaan, joka paikkansa pitäessään tekisi Miaosta taatusti ainoan naisen, joka on suudellut sekä Bruce Leetä että Sonny Chibaa. Elokuvan japanilaisessa leikkauksessa kyseistä kohtausta ei ole. Ohjaaja Sadao Nakajima on kuitenkin maininnut elokuvasta olevan olemassa ainakin kolme erilaista leikkausta eri maiden markkinoille. Versioiden tarkemmat erot eivät ole tiedossa Toein japanilaisen printin ollessa ainoa tällä hetkellä saatavilla oleva versio.

Tokyo-Seoul-Bangkok on kokonaisuutena varsin nautittava rikosdraama, jolta ei kuitenkaan kannata odottaa hienoja mätkintäkohtauksia. Elokuvan suurin vahvuus on mukaansatempaava tarina ja eksoottinen näyttämö. Valitettavasti jännite ei aivan kestä loppuun saakka, sillä Thaimaassa nähdyn komean kliimaksin jälkeen palataan vielä Japaniin melko laimeaksi jäävää välienselvittelyä varten. Fiksumpaa olisi ollut lyödä filmi poikki varttia aiemmin.

Mikko Koivisto

Battles Without Honor and Humanity: Hiroshima Death Match (1973)

Ohjaaja:

• Kinji Fukasaku

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kinji Fukasaku

Battles Without Honor and Humanity ‑sarjan toisen osan tuotanto käynnistyi jo ennen ensimmäisen elokuvan julkaisua. Sarjan lähdemateriaalina toimineiden, gangsteri Kozo Minon elämästä kertovien lehtiartikkeleiden julkaisu oli tässä vaiheessa vielä kesken. Koska elokuvantekijät eivät tienneet kuinka Minon tarina tulisi päättymään, käsikirjoittaja Kazuo Kasahara loi Hiroshima Death Matchiä varten itsenäisen tarinan, joka keskittyi Minon edesottamuksia sivunneeseen palkkatappaja Mitsuji Yamagamiin (elokuvassa nimellä Shoji Yamanaka). Samalla sarjassa aukesi paikka Kinji Fukasakun vakionäyttelijä Sonny Chiballe, joka ylsi elokuvassa yhteen uransa muistettavimmista suorituksista – tosin eri roolissa kuin mihin häntä oli alun perin kaavailtu.

Hiroshima Death Match siirtää yakuza-saagan tapahtumat historiallisesti ja symbolisesti merkittävään Hiroshimaan. Toisen maailmansodan jälkeen ympäri Japania puhjenneista yakuza-konflikteista huolimatta Hiroshima oli ainoa alue, jossa väkivaltaisuudet yltyivät niin pahoiksi, että sivullisia jäi tulilinjalle. Atomipommin runtelema Hiroshima oli myös vertauskuvallisesti merkittävä näyttämö, sillä yakuzat ovat aina esiintyneet Fukasakun elokuvissa sodan slummeista nousseina radioaktiivisina väkivaltamutantteina. Osa elokuvan keskeisistä tapahtumista sijoittuukin sodan pahiten runtelemille alueille.

Hiroshima Death Match starttaa uhkapeliluolasta, jossa nuori heittiö Yamanaka (Kinya Kitaoji) jää kiinni huijaamisesta. Tilanteen seurauksena syntyvä käsirysy vie Yamanakan vankilaan, jossa hän tapaa sarjan keskushahmo Hironon (tosielämän Mino, jota esittää Bunta Sugawara). Vapaalle päästyään mies on jälleen nyrkit tanassa gangsterien kanssa. Tällä kertaa nahistelukumppanina on kaduilla kukkoileva umpihullu Otomo (Chiba), joka on kunniallisen yakuza-pomon kapinallispoika. Otomo katkaisee pian suhteet isäukkoonsa ja yrittää pienen räkänokkajengin kanssa ottaa alueen haltuunsa. Vastapuolelta löytyy astetta vakaampi, mutta epäluotettava Muraoka-perhe, joka on tällä välin ominut Yamanakan riveihinsä ja käyttää häntä palkkamurhaajana.

Yamanakan rooli oli alun perin tarkoitettu Chiballe, joka oli edennyt urallaan puhtoisista sankarirooleista astetta synkemmän materiaalin pariin Yakuza Wolfin (1972) ja A Narcotics Agent's Balladin (1972) kaltaisissa elokuvissa. Väkivaltaisen, mutta sääliä herättävän Yamanakan rooli olisi sopinut Chiballe hyvin. Otomon esittäjäksi oli valittu urallaan uutta tulemista yrittänyt Kinya Kitaoji (The Navy, 1963). Chiban äskettäin televisiohaastattelussa kertoman tarinan mukaan Kitaoji oli kuitenkin säikähtänyt hahmon raakalaismaisuutta ja pyytänyt tuottajia antamaan hänelle eri roolin. Chiba ja Kitaoji vaihtoivat täten viime hetkellä osia keskenään.

Otomon saappaisiin hyppääminen tuli Chiballe puskista: näyttelijä ei ollut aiemmin esittänyt roistoa eikä vuorosanojen opetteluun jäänyt aikaa. Veto osoittautui kuitenkin Chiban uran kannalta käänteentekeväksi. Näyttelijä piiskasi itsensä hurjaan vetoon luoden yhden japanilaisen gangsterielokuvan arvaamattomimmista sekopäistä. Kuvauksissa Fukasaku vuorotellen kannusti ja rauhoitteli mahdollisimman rumaan ihmiskuvaan pyrkinyttä Chibaa, joka raapi kameran edessä pallejaan, laukoi hävyttömiä repliikkejä "leivän ansaitsemisesta pillumehulla" ja improvisoi väliin kaikkea mahdollista. Hahmo tulisi toimimaan keskeisenä esikuvana myös Chiban myöhemmissä elokuvissa esittämille antisankareille ja roistoille, kuten The Street Fighterin palkkasoturille ja Okinawa Yakuza Warin (1976) karatetappajalle.

Hiroshima Death Match on Battles Without Honor and Humanity ‑sarjan elokuvista suoraviivaisin. Alamaailman poliittisten kiemuroiden kuvaus jätetään Hiroshima Death Matchissa vähemmälle Fukasakun keskittyessä toiseen vakioteemaansa, yakuzan rivisotilaisiin. Yhteiskunnan katuojasta ponnistavat nuoret miehet ovat helppoa saalista yakuza-klaaneille, jotka käskyttävät heitä milloin varmaan kuolemaan, milloin vankilaan jonkun muun suorittamista rikoksista. Yamanakan epätoivoinen yritys saavuttaa kunnioitusta ja hyväksyntää voi johtaa vain masentavaan ja yksinäiseen loppuun, jonka Fukasaku kuvittaa tavattoman hienosti rakeiselle 16‑millimetriselle filmille kuvatussa viimeisessä näytöksessä.

Fukasaku sisällyttää elokuvaan myös tehokkaita, montaasimaisia jaksoja, jotka luovat kuvaa kaaokseen ajautuneesta kaupungista. Gangsterit räiskivät kohteitaan liikkuvista autoista ja puukottavat toisiaan junassa. Sisätiloissa hyökkäykset menevät paniikinomaiseksi säheltämiseksi, josta on elokuvamainen tyylikkyys kaukana. Skaalaa laajennetaan entisestään ottamalla poliisivoimat ja lehdistö mukaan kokonaiskuvaan. Viimeinen silaus saavutetaan Toshiaki Tsushiman mahtavilla musiikeilla, jotka ovat parhaimmillaan juuri Hiroshima Death Matchissä.

Muistettavat hahmot ja väkivahva kokonaiskuva raivoavasta gangsterisodasta tekevät Hiroshima Death Matchistä ehkäpä Battles Without Honor and Humanity ‑sarjan parhaan elokuvan. Chiban ja hienosti Yamanakan sisäistä tuskaa ilmentävän Kitaojin ansiosta katsoja ei jää kaipaamaan sarjan päähenkilö Hironoa, joka nähdään vain muutamassa kohtauksessa. Chiban uran näkökulmasta on myös kiehtovaa pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos päätähdet eivät olisi vaihtaneet keskenään rooleja. Chiba Hiroshima Death Matchin pääroolissa on kutkuttava ajatus, mutta samalla näyttelijän myöhempi filmografia saattaisi näyttää kovin erilaiselta. Olisiko esimerkiksi Chiban kansainväliseen suosioon saattaneen The Street Fighterin ilkeä antisankari jäänyt kokonaan syntymättä?

Mikko Koivisto

Okinawa Yakuza War (1976)

Ohjaaja:

• Sadao Nakajima

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sadao Nakajima

Kirveellä vihollisiaan hakkaava raivopäinen rikollinen (Sonny Chiba) yhtenä elokuvan päähenkilöistä tiivistää 70‑luvun puolivälin japanilaiset yakuza-elokuvat. Edellisen vuosikymmenen ninkyo-elokuvia (Game of Chance, 1966) hallinneista kunniallisista lainsuojattomista oli siirrytty toisen maailmansodan synnyttämiin häikäilemättömiin väkivaltarikollisiin. Uuden aikakauden henki välittyi jo Battles without Honor and Humanity: Hiroshima Death Matchin (1973) ja Graveyard of Honorin (1975) kaltaisten elokuvien nimistä.

Monet 70‑luvun yakuza-elokuvista ammensivat sodanaikaisista traumoista ja tuhon jälkeensä jättämistä lohduttomista oloista. Okinawalla ei ollut yakuzoja ennen sodan päättymistä, vaan järjestäytynyt rikollisuus kumpusi sodan raunioista. Okinawan siirtyminen Yhdysvaltojen hallinnan alaisuuteen sodan jälkeen väritti tilannetta entisestään. Erityishallinto, sotilastukikohdat sekä taivaalla pauhanneet hävittäjät nostattivat vihaa paikallisten keskuudessa, mutta synnyttivät samalla suojamuurin paikalliselle rikollisuudelle, jonka ei tarvinnut kamppailla Japanin pääsaaren yakuza-klaaneja vastaan.

Okinawan siirryttyä Japanille 70‑luvun alussa myös pääsaaren ammattirikollisuus levittäytyi saarelle. Okinawa Yakuza War kuvaa okinawalaisten yakuza-klaanien aseman murtumista. Elokuvan tarina ammentaa kuvausten aikaan käynnissä olleesta niin sanotusta neljännestä Okinawan konfliktista (1973–1981), jossa rikollisjärjestö Kyokuryu‑kai otti yhteen pääsaarelta saapuneen Yamaguchi-klaanin kanssa.

Okinawa Yakuza Warissa tarinan tosipohjaisuutta on fiktiivisistä hahmoista ja tapahtuma-ajan muuttamisesta huolimatta hädin tuskin verhottu. Pääsaarelta tuloaan tekevät Yamamoto-gangsterit (tosielämän Yamaguchi-klaani) ovat ajaneet paikalliset yakuzat ahtaalle. Useaan ryhmittymään jakautuneet okinawalaiset yakuzat pyrkivät jonkinasteiseen yhteiseloon, mutta eivät kykene päättämään kuinka ulkopuoliseen uhkaan tulisi reagoida. Erityisen ongelmalliseksi muodostuu omissa joukoissa vaikuttava patrioottinen Kunigami (Chiba), joka jääräpäisyydessään ja väkivaltaisuudessaan aiheuttaa päänvaivaa niin vihollisille kuin kumppaneilleen.

Hurjassa vedossa oleva Chiba luo roolissaan yhden yakuza-elokuvahistorian pelottavimmista hahmoista: täysin hallitsemattoman rikollisen, joka räjähtää pienestäkin ärsykkeestä silmittömään väkivaltaan. Karatetaitoinen psykopaatti on kuin yhdistelmä Chiban uran kahta aiempaa hahmoa: Battles without Honor and Humanity: Hiroshima Death Matchin (1973) raakalaismaista tappajaa ja kyseisen hahmon inspiroimaa The Street Fighterin (1974) karatesankaria. Chiba ei ole Okinawa Yakuza Warin päähenkilö, mutta varastaa jokaisen kohtauksen jossa esiintyy.

Tarinan muiden hahmojen noustessa valokeilaan tasossa tapahtuu pakostakin pienoinen notkahdus. Ohjaaja Sadao Nakajima on kuitenkin näyttelijöineen niin hyvässä vedossa, ettei katsojan mielenkiinto katoa. Hiroki Matsukatan vetämä näyttelijäkaarti on täynnä vanhan koulukunnan kovanaamoja, jotka eivät pelkää näyttää rumilta ja riutuneilta. Etenkin nuorta tappajaa esittävä Tsunehiko Watase (Aesthetics of a Bullet, 1973), narkkarilta näyttävä kalpea Hideo Murota (Karate for Life, 1977) sekä häikäilemättömän pyrkyrin roolissa nähtävä Takeo Chii (Retreat Through the Wet Wasteland, 1973) välittävät kuumottavaa tunnelmaa.

Laatunäyttelijät saavat mielenkiintoiset kulissit okinawalaisista tapahtumaympäristöistä sekä aika ajoin sivuttavasta sotateemasta, jotka vahvistavat hikistä vaikutelmaa. Ainoastaan loppuun olisi kaivannut sinänsä viihdyttävää toimintakliimaksia omaperäisempää huipennusta.

Okinawa Yakuza Waria ei nähty valmistumisensa yhteydessä Okinawalla lainkaan, sillä väkivaltaisuuksien lisääntymisestä huolestunut paikallishallinto asetti elokuvan saman tien esityskieltoon. Päätöstä on helppo ymmärtää Chiban uhotessa isänmaallisesti tappavansa kaikki Yamamotot viimeiseen mieheen. Jo elokuvan aloituskohtauksessa liikutaan tosielämän gangstereita mahdollisesti inspiroivan materiaalin rajoilla Chiban astellessa baariin ja ottaessa paikan haltuunsa karatepotkuin ja ‑iskuin. Taustalla soi Kenjiro Hirosen mukaansatempaava teemamusiikki, jonka Tomoyasu Hotei muokkasi Kill Bill Vol.1:ssä (2003) kuulluksi "Battle without Honor and Humanity" ‑kappaleeksi.

Okinawa Yakuza Warin poliittinen tulenarkuus on karissut vuosikymmenten mittaan, mutta sen räjähtävä teho ei ole kadonnut. Tästä suurin kiitos kuuluu Chiballe. Näyttelijä palasi samoihin maisemiin vielä kaksi vuotta myöhemmin toisessa yakuza-elokuvassa Okinawa 10 Year War (1978), jossa Chiba nähtiin tyystin erilaisessa roolissa.

Mikko Koivisto

Doberman Cop (1977)

Ohjaaja:

• Kinji Fukasaku

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kinji Fukasaku

Kinji Fukasaku nousi Graveyard of Honorin (1975) kaltaisten töiden myötä 70‑luvun merkittävimmäksi nihilististen gangsterielokuvien tekijäksi Japanissa. Ohjaajan viimeinen 70‑luvun rikoselokuva Doberman Cop istuttaa Sonny Chiban kuitenkin totuttua keveämpiin saappaisiin. Dokumentaarishenkiset rikoselokuvat alkoivat tähän aikaan olla jo menneen talven lumia. Fukasakun oma loppukauden mestarityö Hokuriku Proxy War oli julkaistu vuoden 1977 alussa. Keskikesällä teattereihin tulleessa Doberman Copissa oli eri ääni kellossa. Kyttäleffa heittää turhan realismin romukoppaan ja maustaa pohjimmiltaan rujoa rikostarinaa sarjakuvamaisella toiminnalla.

Chiba on Doberman Copissa Okinawalta Tokioon saapuva maalaiskyttä Kano. Metropolissa riehuu polttomurhaaja, jonka uhrilistalta löytyy Kanon entinen naapuri. Tapausta pidetään selvänä, mutta Kano ei ole vakuuttunut kärventyneen ruumiin identiteetistä ja arvelee hiilikasan kuuluvan eri henkilölle. Epäilys saa vahvistuksen, kun etsivä törmää yakuza-liikemies Kaijin (Hiroki Matsukata) manageroimaan pop‑tähti Mikiin (Janet Hatta), joka istuu väitetyn vainajan profiiliin hämmentävän hyvin.

Perinteinen poliisityöskentely ei kuulu Kanon toimitapoihin. Mies on ilmiselvä kylähullu, joka uskoo mieluummin oraakkelin kuin kuolinsyytutkijan sanaan. Tokiolaiskyttien hylkimä etsivä edistää tutkimuksiaan muun muassa vierailemalla strippiklubilla, jossa hän tulee tanssijattaren väkisin makaamaksi kesken esityksen. Hieman myöhemmin kyttä on onnistunut kaveeraamaan kokonaisen moottoripyöräjengin, jonka päämajassa poltellaan sulassa sovussa ruohoa. Todellinen riemu repeää, kun Kano saa käsiinsä .44 Magnumin – kukaan ei ollut muistanut varoittaa Tokion poliisivoimia miehen liipaisinherkkyydestä.

Katsojalta ei mene kauaa järkeillä, että hänen silmilleen vyörytetään sarjakuvakohtauksia. Havainto on oikea; pohjalta löytyy Fist of the North Star ‑kirjoittaja Bronsonin manga, jota julkaistiin 1975–1979. Turhasta uskollisuudesta lähdemateriaalille elokuvaa ei silti voi syyttää: sankarin okinawalaisuus on elokuvantekijöiden omaa sepitystä ja elokuvan Kano on sarjakuvavastinettaan tuplasti vanhempi. Chiban omat vahvuudet on kirjoitettu tarinaan antamalla Kanolle karatetaidot ja ripustamalla Chiba pilvenpiirtäjän seinälle hienossa panttivanginvapautusoperaatiossa.

Fukasakulle Doberman Cop oli poikkeama normista, sillä hänen useimmat muut 70‑luvun rikoselokuvansa olivat tosipohjaisia jitsuroku-elokuvia, jotka löivät luun kurkkuun nihilismillään. Doberman Cop alkaa kohtauksella, jossa Chiba kävelee Tokion yössä olkihattu päässään ja iso musta sika repussaan. Fukasaku pitää silti huolen, ettei hommaa vedetä aivan läskiksi. Keveän pinnan alta löytyy 70‑lukulaisen nihilistinen rikostarina, jossa poliisit hakkaavat epäiltyjä henkihieveriin ja korruptio kukoistaa joka puolella. Tarinan lopussa sarjakuvasankari Kanon kasvot on murjottu verille eikä katsojaa enää naurata.

Doberman Cop vaatii kaksijakoisuutensa takia pientä totuttelua, mutta imaisee alun jälkeen tehokkaasti mukaansa. Fukasakun kerronta on energistä ja musiikkibisneksen mädänneisyyden alamaailmaan kietova tarina keskivertoa mielenkiintoisempi. Toimintajaksot ovat ehtaa Fukasakua, jossa päät räjähtelevät Chiban Magnumin sylkiessä luoteja. Letkeyden ja kovanaamaisuuden välillä vuorotteleva Chiba sopii hänkin Kanon saappaisiin erinomaisesti. Tähden parhaimmistoon Doberman Cop ei lukeudu, mutta keveähkönä rikosviihteenä elokuva on pätevämpi kuin voisi kuvitella.

Doberman Copin seikkailut jatkuivat vuonna 1980 televisiosarjassa Bakuso! Doberman Deka, jossa homma laitettiin jälleen täysin uusiksi tekemällä Kanosta moottoripyöräkyttä. Chibaa ei sarjassa nähty, mutta näyttelijäkaartiin liittyneellä Etsuko Shihomilla oli siinä merkittävä sivurooli.

Mikko Koivisto

Okinawa 10 Year War (The Okinawa War of Ten Years, 1978)

Ohjaaja:

• Akinori Matsuo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Akinori Matsuo

Sonny Chiba nähdään Okinawa 10 Year Warissa yhdessä uransa karismaattisimmista rooleista partanaamaisena gangsteripomona, jolla on lapsi ja vaimo huollettavanaan. Draamahenkinen lähestymistapa vihjasi samalla yakuza-elokuvaa kohdanneista uusista tuulista.

Toein genre-elokuvat olivat 70‑luvun lopulla saapumassa tiensä päähän. Liukuhihnamainen tuotantostrategia veteli viimeisiään, eivätkä ronski väkivalta ja seksi enää vetäneet yleisöjä toivotulla tavalla. Elokuvia haluttiin suunnata laajemmalle yleisölle, naisia unohtamatta. Vuosikymmenen viimeisinä vuosina Toei julkaisi gangsterielokuvia vähenevissä määrin ja painotti tuotantoon päässeissä projekteissa tarinavetoisuutta. Seuraavalla vuosikymmenellä yakuza-elokuvat katosivat lähes kokonaan blues-henkisten dekkarien ja noir-elokuvien ottaessa niiden paikan.

Okinawa 10 Year War valmistui aikana, jolloin gangsterielokuvat kurottivat jo uuteen suuntaan. Ensimmäinen esimerkki tästä nähdään elokuvan alkuteksteissä, joissa aikaisemmille yakuza-elokuville tyypilliset väkivaltakollaasit ovat tehneet tilaa melankolisille kuville rannoista ja lentoon lähtevistä hävittäjistä. 70‑lukulaista iskuvoimaa ei silti ollut vielä kadotettu.

Okinawa 10 Year War starttaa nopealla takaumalla 40‑luvulle, jolloin sota raivosi Okinawalla. 20 vuotta myöhemmin rauha on laskeutunut saariryhmittymälle ja Okinawa on siirtynyt takaisin Japanin hallintaan, mikä on kuitenkin avannut portit pääsaarelta saapuville ahneille yakuza-jengeille. Taistelu vallasta ja elannosta on ajanut sodan keskellä varttuneet lapsuudenystävät (Chiba, Makoto Sato ja Hiroki Matsukata) kilpailevien gangsteriklaanien johtomiehiksi. Lopullinen taisto käydään ulkopuolisesta uhasta huolimatta veriveljesten välillä.

Okinawa 10 Year War sivuaa samaa tosielämän konfliktia kuin kaksi vuotta aiemmin valmistunut Okinawa Yakuza War (1976). Väkivaltaista yakuza-sotaa tutkaillaan kuitenkin totuttua maanläheisemmällä tasolla. Rikollisjärjestöt muun muassa politikoivat toisiaan työttömiksi vaikuttamalla julkisten rakennustyöprojektien jakoon. Väkivallan eskaloituessa huoli oman perheen turvallisuudesta nousee keskiöön.

Ohjaaja Akinori Matsuo (Asia‑Pol, 1966) luotsaa draamaa genreohjaajan ottein. Tarinassa on mukana ylimääräisiä hahmoja, eivätkä melodramaattiset sivujuonteet aina vakuuta, esimerkkinä normaalin ja rikollisen elämän välillä tasapainoileva nuori mies (Akira Oda), jonka kohtalo tuskin kiinnostaa ketään. Elokuvan päätähtien Chiban ja Matsukatan välinen koitos sen sijaan imaisee mukaansa todella tehokkaasti. Etenkin Chiba on loistovedossa, esittäen vaimostaan ja lapsestaan huolta kantavaa kovanaamaa hillitysti ja huikealla karismalla, jota parrakas ulkoasu vahvistaa.

Matsuo osoittaa kykynsä toiminnan parissa elokuvan loppua kohden. Väkivaltaisuuksien karatessa käsistä viranomaiset julistavat poliisivoimille poikkeusluvan käyttää tappavaa voimaa ketä tahansa uhkaavasti käyttäytyvää yakuzaa vastaan. Kiristynyt tilanne ajaa rikolliset lopulliseen välienselvittelyyn pienelle saarelle, jossa otetaan miehestä mittaa konekiväärein. Jakso on yksi elokuvan harvoista toimintakohtauksista, mutta pitkään muhineiden jännitteiden ja tyylikkään toteutuksen ansiosta erityisen tehokas.

Okinawa 10 Year War on jäänyt Chiban filmografiassa ansaitsemaansa vähemmälle huomiolle. Asiaan lienee vaikuttanut paitsi epäedullinen vertailu kahden vuoden takaiseen Okinawa Yakuza Wariin, myös harhaanjohtava markkinointi. Elokuvan alkuteksteissä Chiba esitellään viimeisenä, ikään kuin pienen roolin tekevänä vierailevana tähtenä. Sama asetelma on esillä Matsukatan keskiöön nostavissa markkinointimateriaaleissa, vaikka Chiban rooli on todellisuudessa laajempi. Viimeisenä iskuna Okinawa 10 Year Warin julisteet on koostettu eri elokuvien promootiokuvista, minkä johdosta Chiban karismaattinen partanaama ei pääse niissä lainkaan esille.

Toein aiempia gangsterirymistelyitä seesteisempi Okinawa 10 Year War ei ole genrensä parhaimmistoa, mutta toimii silti tyydyttävänä joutsenlauluna lajityypille. Elokuvan hahmojen tiedostaessa olevansa viimeisiä aitoja okinawalais-yakuzoita väistämättömän muutoksen edessä, laajentuu sama tunnelma koskemaan myös japanilaisten gangsterielokuvien genreä. Chiban filmografiassa kyseessä oli viimeinen yakuza-elokuva ennen 80‑luvun puolivälin The Last True Yakuzaa (1985), jossa näyttelijällä oli pieni sivurooli.