Pitävätkö kaikki miehet kaikkia naisia pelon vallassa raiskauksen avulla? Brownmillerin sitaatti on rankasti kärjistetty ja se liittyy enemmän miehisyyteen kuin väkisinmakaamiseen. Naisen saadessa uhrin aseman jää miehelle rikkojan rooli. Miten paljon ikinä rakastaisitkaan vastakkaista sukupuolta olet silti uhka hänelle – pitkän kulttuurillisen jatkumon kautta. Näin siis tiivistettynä Brownmillerin sanoma seksuaalisuuden historiasta. Tässähän ei olisi mitään pahaa, ellei siinä piilisi totuuden siemen.
Itse vartuin 80‑luvulla varsin sisäänpäin lämmenneessä Suomessa. Lapsille oli tarjolla monenlaisia elokuvia, joita kaikkia käytännössä hallitsi valkoinen miessankarityyppi, päivästä riippuen joko salainen agentti, sotilas tai seikkailija. Tuolloin lapsen viattomuudessa jäivät huomioimatta yhteiskuntaan istutettujen roolien syvä kahtiajako. Etenkin huomaamatta jäi 70–80‑lukujen rankasti kategorisoiva mieskuva. 70‑luvullahan nähtiin elokuvataiteessa paitsi naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan esiinmarssi myös äärimmäisen väkivaltaisen miesstereotypian huipennus.
Tyyppiesimerkin tarjoaa Sam Peckinpahin Olkikoirat. Ohjaaja itsehän edusti jo tuolloin vanhentunutta miessukupolvea, joka kokkelipäissään antoi monia kyseenalaisia lausuntoja Brownmiller-tyylisinä provosointeina. Yhtä kaikki Olkikoirista julkiseen keskusteluun napattiin vain yksi mielikuva: nainen seksiobjektina. Mies raiskarina otettiin vastaan itsestäänselvyytenä.
Sukupuolentutkimus: faktat faktoina
1970‑luvulla vauhtiin päässyt naistutkimus muuntui eri vaiheiden jälkeen sukupuolentutkimukseksi. Lähtöasetelma on radikaaleimmillaan hyvin yksinkertainen: ihminen syntyy maailmaan, minkä jälkeen sosiaaliset konstruktiot pyrkivät määrittelemään hänen identiteettinsä. Genitaaleista huolimatta nainen ei synny kuvaksi valmiista naiseudesta, tai mies miehuudesta. Syntyessään hän on biologinen olento, kuin tyhjä paperi, joka alkaa omaksua yhteiskunnan arvoja alkaen vanhempien reaktioista. Nämä arvot ja reaktiot puolestaan ovat monituhatvuotisen historiallisen kehityksen tulosta, joihin vaikuttavat biologisen kehityksen lisäksi moninaiset sosiaaliset struktuurit sekä taide.
Omassa lapsuudessani esimerkiksi tarjottiin populaarikulttuurissa luentaa, jossa valkoinen mies on Indiana Jones ja seikkailija tai jossa Luke Skywalker käy kolmeen elokuvaan venyvän kasvutarinan Prinsessa Leian jäädessä sivuhahmoksi. Toki identifioituminen kulttuurin sankarihahmoihin kulkee sukupuolirajojen ylitse, mutta katsottaessa 80‑luvun fantasiaa ei ole vaikeaa nähdä, että se kertoo tarinaa perheensä, rakkaansa ja itsensä pelastavasta nuoremmasta vai vanhemmasta heteromiehestä.
Ennen John Wayne ja Tarzan, nykyään nakkikioskijonon Pera tai Steven Seagal toimivat tehokkaina kuvina miehuudesta jakaessaan nallekarkit aina oikein. Metodina toimivat lyönnit itse itselleen määritettyjen vihollisten naamaan, lyöntien ollessa aina oikeudenmukaisia. Jos joku lyönneistä ei ole, niin se on tekosyy kasvaa ihmisenä ennen seuraavaa turpakeikkaa. Sukupuoli-identiteetin kannalta ongelma on siinä, että halutuimmat naiset lakoavat elokuvissa näihin moderneihin luolamiehiin. Naisen rooliksi jää toimia palkintona, tai näkökulmasta riippuen valitsijana. Hyvä nainen hillitsee miestä, kun taas paha nainen kannustaa väkivaltaan. Asetelma toistuu elokuvasta toiseen.
Kun elokuva osuu hermoon – sukupuolikolonisaatio
Kirjailijana uran luonut Paulo Coelho on pohtinut, kuinka kulttuuri auttaa ihmisiä ymmärtämään paremmin toisiaan. Ajatus on korkealentoisuudessaan houkutteleva, etenkin katsottaessa yleviä ihmissuhdedraamoja. Löytääkseen totuuden ymmärtämisestä täytyy kuitenkin katsoa taiteen roskakuiluun.
Elokuvien saralla tämä merkitsee valtavaa nais‑ ja ihmisvihan näkymää erilaisissa kauhu‑ ja seksploitaatioelokuvissa, joissa raiskataan ja tapetaan naisia korostaen heidän fyysistä heikkoutta suhteessa väkivallantekijään – usein paljastamalla väkisin naisen rinnat. Jos palaamme Brownmillerin teesiin tietoisesta naisia hallitsevasta prosessista, tulee elokuvista ongelmallisia. Niitä katsoessamme päädymme kaksijakoiseen tilaan, jossa fiktio valaisee alitajunnan pohjamutia samalla kuitenkin vahvistaen yhteiskunnan sukupuoli-identiteettejä. Yhä ongelmallisempi ajatuksesta tulee, kun muistaa elokuvia luovan koneiston oman seksistisyyden.
Olkikoirissa kulttuurin sisällön hankaluus näkyi erityisen hyvin, koska sen pohjalta keskusteluun otettiin Susan Georgen näyttelemän Amyn altistuminen väkisinmakaamiseen. Amyn pasifistimieheen liitetty seksuaalinen ja henkinen heikkous sen sijaan ei herättänyt vastarintaa, sillä se otettiin de facto ‑tilana, jonka seurausta myös vaimoon kohdistuva väkivalta on. Vasta tarttuessaan aseeseen hän kykeni kasvamaan perheen sankariksi. Elokuvan ehdottomassa paradigmassa Amy ei voi toimia pelastajana, muutoin kuin auttamalla miehensä kasvutarinaa. Ei myöskään hänen miehensä, ellei astu väkivallan tielle. Gaspar Noen tuoreemmassa kohuelokuvassa Irréversible (2002) naisen rooli (niin elokuvateatterissa kuin) tarinassa jää jälleen sivustakatsojaksi elokuvan naishahmon raiskauksen motivoidessa miesten välisen konfliktin. Oleellinen kertomus on, ettei yhteiskunta kykene takaamaan oikeutta, ainoastaan sukupuolten välinen hierarkia voi sen tehdä. Myös naisohjaajat, kuten Catherine Breillat (Romance, 1999), ovat vahvistaneet sanomaa.
Virhe olisi yrittää väkisin muuttaa tarinoiden sisältöä, sillä elokuva – kuten mikään taide – ei ole luonteeltaan kätkevää. Vain sensuuri on. Taide näyttää rehellisesti sen millaisista aineksista vallitsevan maailmakuvan pelot ja unelmat muodostuvat. Väkivaltainen mies fiktion kärkiteemana on oiva osoitus vallitsevasta "toiveesta", mieltäähän se nimenomaan miehen fyysisen voiman vaatimukseksi, jolla ympäristöä voi hallita. Naiselle jää näin passiivinen rooli synnynnäisten sukupuoleen liittyvien ominaisuuksien takia. Elokuvat vihjaavat, etteivät naiset (tai väkivallattomat miehet) kykene ratkaisemaan ongelmia, koska ovat heikoimpia. Tämä teesi lienee hallinnut maailman kehitystä jo viimeiset parikymmentä tuhatta vuotta.
Katse historiaan osoittaa senkin, miten kulttuurimme kehittyy. Moni hymyilee (vaivaantuneestikin) kohdatessaan menneiden vuosikymmenten ylikorostuneen maskuliinisuuden Commandoineen. Jokainen vuosikymmen on jäänyt historiaan kuvaksi oman aikakautensa ideaaleista perinnöksi tuleville sukupolville – tosin enemmän isiltä pojille kuin äideiltä tyttärille. Jotkut elokuvat muuttuvat tässä prosessissa "vanhentuneiksi", koska eivät enää vastaa ilmapiiriä, joidenkin tuntuessa ajattomilta.
2010‑luvulla yhteiskuntaa leimaavat lukuisten naisten julkisuuteen tuomat syytökset – kuten Steven Seagaliin kohdistuvat väkivalta‑ ja raiskausepäilyt. Samoin jokainen Arnold Schwarzeneggerin fani joutuu kosketuksiin hänen harrastamansa seksuaalisen häirinnän kanssa. Hyvin todennäköisesti naisten fyysisen ja henkisen koskemattomuuden vahvistuessa yhteiskunnassa myös vanhan maailman elokuvien ylle annettava konteksti muuttuu, jopa siinä määrin, että joudumme asemoimaan itsemme uusiksi suhteessa niihin.
Se perkeleen seksihullu kovanaama
Joskus olen miettinyt mitä nainen kokee katsoessaan Irréversiblen väkisinmakaamista ja miesten suorittamaa kostoa, onhan seksuaalisen itsemääräämisoikeuden menettämisessä kyse hyvin monia naisia koskevasta ilmiöstä – esim. Monica Bellucci inhoaa nykyisin katsoa koko kohtausta työstettyään sen valkokankaalle syvimmistä tunnoistaan. Miesten (ainakin suurimman osan) seuratessa elokuvaa teoreettisena filosofisena päänsisäisenä fiktiona moni nainen saattaa tunnistaa siitä omaan elämäänsä liittyviä ehdollistumia. Toisin sanoen elokuvan esittämä seksuaalinen väkivalta on lähempänä heidän tosielämänsä kokemuksia ja siten fyysistä tunnemaailmaa, miesten sitoutuessa tarinaan pelkästään mielensä voimalla.
Edelleen, mies on kykenemätön omaksumaan, ettei elokuva ole pelkkää fiktiota, vaan toteutuu siinä ja nyt pitkän historiallisen alistamisen jatkeena. Naisen pukeutuessa seksikkäästi hänestä tulee objekti, seksuaalisen himon kohde, minkä jälkeen miesten välinen kulttuuri määrittelee hänen kohtalonsa. Tämän kaltaisissa elokuvissa – kuten Väkivallan vihollinen (1974) – nainen väkisinmaataan, sen jälkeen hänet sysätään tunteineen syrjään. Seksihullun Steven Seagalin ratkaisu tilanteessa olisi rikkoa luut ja nivelet pahantekijältä, mutta siirryttäessä fiktiosta todellisuuteen myös hänestä tulee alistaja.
Elokuvat kertovat usein (saavuttamattomista) ideaaleista, suurimman niistä ollessa ajatus oikeudenmukaisesta maailmasta, jossa paha saa pääsääntöisesti palkkansa. Tähän tarinaan alistuvat niin elokuvantekijät kuin katsojatkin. Kertoessaan tätä sanomaa elokuvat luovat jatkuvuutta yhteiskuntaan sekä turvantunnetta. Yleinen hyväksytty vertauskuva turvantunteelle on valkoinen mies, jonka miehisyyttä korostaa häneen ihastunut nainen. Näkökulma ei ole ehkä ihme, syntyihän elokuvataide kolonialistishenkisessä miehisen ylivertaisuuden ilmapiirissä, mikä yhä ylläpitää sitä.
Joitakin vuosia sitten olisimme saattaneet esimerkiksi kauhistua ajatusta, että seuraava James Bond, tuo länsimaisen maskuliinisen vallan leviämisen ikoni, saattaisi olla ihonväriltään musta. Nyttemmin ajatus tuntuu väistämättömältä, onhan maailmakin muuttunut. Mutta entä jos Bond olisikin nainen – siis nainen kaikkine sukupuolisine ominaisuuksineen? Modernissa toimintaelokuvassa lukuun ottamatta supersankareita – on kyse sitten Alienin Ripleystä, Resident Evilin Alicesta, The Matrixin Trinitystä tai Rogue Onen Jynistä – on ollut perinteenä, että nainen voi saavuttaa toimintasankarin roolin vain kastraation kautta, eli menettämällä sukupuoleen liittyvät erityispiirteensä. Siis ne samat, joita usein korostetaan alistettaessa nainen väkivaltaan tai miehen kasvutarinan tueksi.
Elokuvataiteen yksinkertainen sanoma on – seksuaalisuuttaan korostava nainen voi ajautua ainoastaan uhriksi. Miesten kirottu sukupuolirooli on ylläpitää tätä pelon kehää, on keinona sitten raiskaus tai miehinen sankaruus.