Uuno Bond – talo, jossa ei leikitä: katsaus suomalaisen elokuvasensuurin merkkitapaukseen
Uuno Bond – talo, jossa ei leikitä: katsaus suomalaisen elokuvasensuurin merkkitapaukseen
80-luvulla Suomen valloitti moraalinen paniikki. Uusi tekninen innovaatio, videonauhuri, saapui maahan. Kuka tahansa saattoi vuokrata kotiinsa elokuvia, joita Valtion elokuvatarkastamo ei halunnut suomalaisten näkevän. Taistelua kansalaisten mielenterveydestä käytiin elokuvia leikkaamalla ja kieltämällä, heikoin tuloksin.
"Se on nyt sillain, että moottorisahalla lähtee pää irti, tappajien sukupolvi on syntynyt."
— anonymous
"Väkivaltavideoitten katseleminen aina vammauttaa ihmistä."
— Olavi Ronkainen, eduskunnan sivistysvaliokunta
Suomessa kohistiin kekkostumisen huippuvuosina. 80‑luvun alkupuolella maassamme nähtiin raa'an väkivaltaelokuvan ennennäkemätön kotien valloitus. Jos asialle ei tehtäisi mitään, syntyisi tappajien sukupolvi. Ylioppilaslehden mukaan Reino Paasilinna (kuva) kierteli kouluja kuin aito maallikkosaarnaaja kertoen tarinoita eteläamerikkalaisista köyhistä, jotka myyvät lapsensa väkivaltakohtauksien tekemiseen. Suoranainen vihan lietsominen elokuvaharrastajia kohtaan huipentui vuonna 1987, jolloin maahamme lanseerattiin videosensuuri. Siitä eteenpäin väkivaltaiset ja poliittisesti epäkorrektit elokuvat täytyi hakea ulkomailta tai katsoa neljännen sukupolven videonauhoituksina. Näin Suomi liittyi taisteluun vuokravideofirmoja vastaan, joiden pyrkimyksenä oli tuhota rauha yhteiskunnassamme.
Oman ensikosketukseni elokuvapelkoon sain ala‑asteen keskivaiheilla 80‑luvulla, kun YLE:n asiaohjelman jälkeen lapsiporukan pihapiirissä alkoi kiertää juttu amerikkalaisesta elokuvasta, jossa sahattiin ihmisiä oikeasti moottorisahalla kahtia. Se oli se sama päivä, joka piirsi pihapiirin tenavien mieliin lähtemättömästi yhden ainoan elokuvan nimen, Texasin moottorisahamurhat (1974). Tuli kestämään kuitenkin vielä reilun vuosikymmenen ennen kuin elokuvan saattoi nähdä virallisesti Suomessa. Sitä ennen maamme ilmaisunvapautta hallitsi talo, joka piti yllä kuria ja jossa ei leikitty: Valtion elokuvatarkastamo.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Säädytöntä hunajaa
"Yhdeksänkymmentäprosenttisesti pornoa ja sataprosenttisesti vastenmielisimpiä, mitä kohdalle on osunut."
— Heikki Eteläpää, toimittaja Uusi Suomi
Kautta elokuvasensuurin historian on elokuvatekijöiden ja ‑tarkastajien välissä vellonut syvä musta kuilu, jonka uumenista järjen ääni ei aina tahdo kuulua. Suomessa Valtion elokuvatarkastamon hirmuhallinto jylläsi jo lähes pidättelemättömällä vimmalla 60‑luvulla, jolloin kielletyiksi joutuivat niin monet uraa uurtaneet kauhu‑ ja seksielokuvat, kuin myös rajoja kokeillut ja kotimaansa lippuluukuilla menestynyt LSD‑trippailuelokuva Trippi (The Trip, 1967, sinertävä kuva). Taiteen ja sen valvonnan välistä ristiriitaa kuvaa hyvin se tosiasia, että elokuvan tekijät, jotka edustivat vapautta, valmistautuivat kyseisen elokuvan tekemiseen kokeilemalla psykedeelisiä huumeita.
Suomessa vallitsi tuolloin kuitenkin verovaroja valtiolle tuova konservatiivinen ennakkosensuuri, joka määritteli myös tulevan videosensuurin lähtökohdat. Suomalaiselle verrattain pienelle määrälle kukkaislapsia ei ollut juurikaan tarjolla Tripin kaltaisia kokemuksia edes taiteen kautta. Vuosikymmenen kuvallista antia hallitsi rautainen Arvo Paasivuori, joka väistyi puheenjohtajan pallilta vuonna 1966. Paasivuorelaiseen ideologiaan kuului kiivaankin kritiikin sivuuttaminen sekä kunniallista elämää yllä pitävien arvojen suosiminen. Tähän tuli myös elokuvataiteen yltää. Erityisesti laissa yhdeksi kieltoperusteeksi nimettiin elokuvien raaistavuus. Elokuvan saattoi myös kieltää, jos se muodosti uhan psyykelle. Vielä 40‑ ja 50‑luvuilla (valtiojohtoinen sensuuri alkoi jotakuinkin vuonna 1946) tehtävä oli helppo, mutta nyt 60‑luvulla sensoreiden eteen lätkittiin jo jos jonkinlaista tissi‑ ja verielokuvaa. Alakuvassa Erkki Nuorvala (vas.), Ola Wickström sekä Paavo Tuomari katselevatkin silmä tarkkana tuntemattomaksi jäävää elokuvaa, kuten mahdollisesti italialaista strippareista kertovaa laatudokumenttia Onko seksi kiellettyä? (Sexy proibitissimo, 1963). No olihan se. Kuten aina käy valtiolliselle moraaliselle eliitille, joka pyrkii suojelemaan rahvasta, syntyi holhoamista. Tuomarit kumppaneineen saivat nauttia sielunsa kyllyydestä kaikesta elokuvien seksikkäästä ilokkuudesta, kun taas tavallinen kansa sai kokea sen vain omassa makuuhuoneessaan. Kaksinaismoralistisen varjon elokuvatarkastamon ylle langetti myös Kekkonen, joka ukkomiehenäkään ei arkaillut harrastaa irtoromansseja.
Valtion elokuvatarkastamossa liian ilakoivaa seksiä ei katsottu hyvällä, siis elokuvissa. Kymmeniä tirkisteleviä seksielokuvia kiellettiin. Nekin jotka pääsivät läpi saattoivat aiheuttaa yökötystä. Näin kävi muun muassa Paul Verhoevenin "sataprosenttiselle iljetykselle" Turkkilaisia makeisia (Turkish Delight, 1973, otsikkokuva), joka ehdittiin kieltää jo kokonaan kunnes se hyväksyttiin valitusten jälkeen levitykseen kevyesti leikattuna.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Näihin aikoihin Suomi seurasi ison maailman kaavaa, jossa elokuvasensuurin rajoja pyrittiin murtamaan valituksilla eriasteisiin oikeustasoihin. Vapaus ja kontrolli asettuivat vastatusten. Sivun alussa oleva Eteläpään lainaus Turkkilaisten makeisten vastenmielisyydestä tiivistäneekin sen yhteiskunnan konservatiivisen osan tunteet, jonka mielestä Tuntematon sotilas (1955) oli ainoaa aitoa elokuvaa. Sensorien salaisena tehtävänä oli säilyttää yhteiskunnassa terve isällisyys sekä navettaromanttinen suomikuva. Tätä pyrkimystä vastaan taiteen lihalliset voimat kapinoivat.
Jotakuinkin samoihin aikoihin, kun Kiinan kansantasavalta hyväksyttiin YK:n jäseneksi merkkinä avautuvasta maailmasta, lähti Jörn Donner muna kovana taisteluun Valtion elokuvatarkastamoa (VET) vastaan. Elokuvassa Naisenkuvia (1970) nähtävästä peniksestä tuli vuoden toiseksi suosituin kotimainen elokuvanähtävyys. Tai olisi tullut, mutta sensoreiden sakset kävivät. Silti heidänkin elämänsä kulki vääjäämättä kohti valkokankaiden viinaa, naisia ja huumeita. Tätä taistelua he eivät voisi voittaa.
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun yläreunasta tai klikkaamalla kuvaa)
Kauniita linjoja
Ennen kuin videoelokuvien tulo valjasti Paasilinnan ristiretkelleen, pyyhki Suomen yli huimaava misantropian aalto. Koko kansan mielenterveys oli vaarassa. Puolisen vuotta sen jälkeen, kun Pier Paolo Pasolinin osittain poltettu ruumis päätyi poliisien käsiin, päätettiin Suomessa hänen viimeiseksi jääneen elokuvansa Salò – Sodoman 120 päivää (Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1975, otsikkokuva) täyskiellosta. Ajat kuitenkin muuttuivat. Vuonna 2001 Helsingin Sanomien kriitikko Helena Ylänen kuvaili, kuinka Salo "on kuin kaunis veistos, tyyni ja hiljainen, ja sen linjat ovat klassisen puhtaat."" Tosin joitakin yhä tänäkin päivänä kuvottaa elokuvassa nähtävä paskan syöminen kaunislinjaisella lusikalla. Outona yhteensattumana vuosi jona elokuva valmistui, on se sama, jona allekirjoittanut syntyi maailmaan. Alkoi taaperon matka kohti elokuvaharrastusta. Elettiin Paasivuorta seuranneen Jerker A. Erikssonin kolmekymmenvuotista valtakautta (1966–1996), jota leimasi vapaampi suhtautuminen tabuihin aiheisiin.
Suomi kuunteli lintukodossaan "El Bimboa" ja koki kotimaisen elokuvatuotannon romahduksen. Kosmos-Filmi ei arkaillut vaan tarttui tuumasta toimeen ja hyödynsi suosiotaan kasvattaneen vasemmiston tarjoamaa potentiaalia itä‑eurooppalaisen elokuvan levittämisessä. Älyllinen elokuva oli pop, joskin Uuno hallitsi katsojatilastoja. Kriitikoiden pöydät täyttyivät vodkapulloista, jotta tilanne muuttuisi. Aina silloin tällöin valkokankaille ilmestyi joku ulkomaalaisista kohuelokuvista leikattuna tai ehjänä (esimerkiksi paheksuttu Viimeinen tango Pariisissa, 1972, sai Suomessa teatterilevityksen sensuroimattomana). Aina kun sensorit antoivat periksi tuuman, halusivat levittäjät toisenkin. Valtava määrä lajityyppielokuvaa odotti pääsyään suomalaisten silmien eteen. Näihin lukeutuivat useat spagettiwesternit, taistelulajielokuvat sekä muut sen tyyliset tuotannot, jotka sensorien mukaan saattaisivat vaikuttaa yhteiskunnan raaistumiseen ja oli siksi kiellettävä. Heidän mukaansa riskinä oli, että peräkylän härmäläiset punaniskat tai vasemmistoradikaalit alkaisivat Bruce Leen nähtyään potkia toisiaan naamaan. Samankaltainen ideologia ulottui myös kauhuelokuviin (etenkin Hammerin tuottamiin), joiden pelättiin tuhoavan katsojien mielenterveyden. Esimerkiksi psykologinen kauhuelokuva Let's Scare Jessica to Death (1972) julistettiin pannaan, koska se pystyi "kauhua herättämällä vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti."
VHS voittaa Kekkosen
Magneettinauha muutti paljon. Kuka tahansa 60‑luvulla syntynyt oli nähnyt sekä kylmän sodan näivettymisen suomettumiseksi että Vietnamin sodan päättymisen. Vihdoin aivan 70‑luvun lopulla Yhdysvallat solmi diplomaattiset suhteet kommunistisen Kiinan kansantasavallan kanssa ja Suomessa Harri Holkerin vetämä poliittinen kokoomus sai jalansijaa eduskuntavaaleissa. Tuskin Kekkonenkaan silti aavisti tehdessään historiallisen poliittisen matkan Länsi-Saksaan keväällä 1979 (kuva), että jo joihinkin tuhansiin talouksiin sinä vuonna ostettu keksintö avaisi pian maailman henkiset rajat paljon sujuvammin kuin hän tai yksikään virkamies ponnisteluineen.
Jo vuosisata aiemmin, 1800‑luvulla, oltiin otettu ensiaskeleet kohti magneettinauhan keksimistä. Kehitys oli hidasta, mutta varmaa. Vuosikymmenet kuluivat, mutta aivan Paasivuoren VET:n puheenjohtajuuden loppupuolella 60‑luvulla oltiin jo lähellä täysin uudenlaista tapaa kokea maailma. Tätä ennen elokuvien näyttäminen oli raskas prosessi, joka vaati hankalasti käytettävää kalustoa. Asia alkoi muuttua, kun halki 70‑luvun kehitys kiihtyi kotiprojektoreista kohti kuluttajille suunnattua videonauhaa. Kuitenkin vielä keväällä 1979 uutismedioiden keskittyessä Kekkosen valtiovierailuun, ei medialla ollut mitään mahdollisuutta ymmärtää kuinka kahden eri videoformaatin, Betamax (kuva kauempana yllä) ja vhs, välille syttynyt sota pian muuttaisi kansakunnan luonnetta. Sodan voitti varsin nopeasti vhs. Vuoden loppuun mennessä Suomessa myytiin joitakin tuhansia videonauhureita.
Veren ja glitterin päivät
"Millä tavalla ne mahtavat vaikuttaa esimerkiksi nuoriin katsojiin?"
— toimittajan kysymys uutisissa 30.3.1984
80‑luvun populaarikulttuurissa ei asioita otettu liian vakavasti. Väljät vaatteet, glitter ja breakdance muovasivat nuorisokulttuuria. Jopa slasher-klassikon The Burning (1981) saattoi United Film julkaista pinkeissä kansissa, joskin omaehtoisesti leikattuna. Toisaalla, Englannissa, Astraksi itsensä nimenneen julkaisijan pyrkimys palvella asiakkaitaan sai aikaan vyörymän, joka joitakin vuosia myöhemmin vaikutti ilmaisunvapauteen myös Suomessa. Näihin aikoihinhan videovuokraamoja nousi jos jonkinlaisten kioskien ja liiketilojen yhteyteen kotitalouksiin ostettujen videonauhureiden määrän moninkertaistuessa. Seksiä ja väkivaltaa ei tarvinnut enää etsiä kaupungin iltahämäristä, vaan pelkkä television avaaminen riitti. Vain videovuokraamon myyjä saattoi nähdä mitä kannoit kotiisi. Hyvin harvoin häntä edes kiinnosti olitko täysi‑ vai alaikäinen.
Meiju Suvaksen laulellessa Suomessa vuonna 1982 "Tää onnea on", oli piskuinen Astra ajautunut pahoihin ongelmiin Englannissa. Elokuvan I Spit on Your Grave (1978) vuokraamisesta tuli menestystarina, joka keväällä 1982 räjähti lehtien otsikoihin. Myös Suomessa samainen elokuva ehdittiin VET:n vaatimuksesta kerran jo kieltää kokonaan levittäjän (Kamras) haettua sille esitysoikeutta. Silti siitä rantautui videomarkkinoille muutama vuosi myöhemmin leikkaamaton versio. Alkusoitto valtiojohtoiselle videosensuurille koettiin, kun virkavalta Englannissa ratsasi Astran toimipisteet säädyttömyyden nimissä ja vaati luovuttamaan elokuvan kopiot pois. Kaksi vuotta myöhemmin lontoolainen videoliikkeen pitäjä Ron May koki elämänsä shokin, kun hänet tuomittiin vuodeksi vankilaan. Samana vuonna Suomen poliisi ratsasi jokaisen pääkaupungin videovuokraamon poistaakseen markkinoilta niin sanotun "kovan kaman".
Oli alkanut taistelu lasten hyvinvoinnista.
Totta vai tarua?
"Kaikki tosin ovat yksimielisiä videoiden turmiollisesta ja vahingoittavasta vaikutuksesta nimenomaan lapsiin."
— toimittaja 12.12.1985
Pieni lapsi, eli allekirjoittanut, varttui vihdoin vuonna 1986 ensimmäiseen käyntiin videovuokraamossa, joka sijaitsi Tapiolan keilahallissa. Muun maailman myllerryksistä ei ollut mitään tietoa, mutta yksitoistavuotiaan silmiin osui mitä hienompia kansia. Kesäkuussa keskiviikon keskiyönä oltiin näytetty televisiossa Hammer-elokuva, joka vei sydämen. Vuoden loppuun mennessä Suomen katsotuimpana elokuvana komeilisi neljättä vuotta joku Uuno Turhapuroista ja Kekkonen olisi kuollut. Kaikki oli siis niin kuin aina aiemminkin, mutta nyt katse lepäsi kymmenissä kiehtovissa otsikoissa. Huolimatta poliisien toimista ei tarjonta kansikuvien perusteella vaikuttanut mitenkään kevyeltä.
Elokuvasensuuri vaikutti nukahtaneelta pedolta, etenkin koska televisio saattoi esittää provokatiivisia teoksia leikkaamattomana kaikenikäisille ihmisille, kuten kävi kesällä 1984 elokuvan Likainen Harry (1971) kohdalla. Tuntui siltä kuin kauan kasvatettu elokuvapelko vain odottaisi täydellistä hetkeään iskeä koko voimallaan. Teatterielokuvasensuurin perintönä levittäjät olivatkin jo alkaneet leikellä julkaisujaan Suomen Ääni‑ ja kuvatallennetuottajat ry:n perustaman videolevityksen valvontalautakunnan mukaan. Tosin jotkut äärimmäiset raakuudet heitettiin katsojille yhä sellaisenaan. Elettiin videoelokuvakulttuurin villeimpiä vuosia. Miksi joitakin elokuvia leikeltiin ja toisia ei, siitä kenelläkään ei tuntunut olevan mitään käsitystä. Ylen toimittajan tiedustellessa junnuilta vuonna 1985 sitä, ovatko K‑18 ‑merkityt elokuvat kiehtovia, vastasivat natiaiset, että myös ne ovat aika usein lässyjä. Heidän mukaansa vanhempien ollessa töissä, ehti niitä katsomaan parikin kappaletta koulun loputtua. Ennen kaikkea he kertoivat kokevansa elokuvat saduiksi.
Leikin loppu
"Kun tutkimusten mukaan voidaan katsoa riittävän selvästi osoitetun, että väkivallan katselulla on haitallinen vaikutus katsojiin, on valiokunnan mielestä perustelua asettaa rajoituksia tällaisen aineiston levittämiselle."
- eduskunnan toinen lakivaliokunta 1986
80‑luvun puolivälissä piru pääsi kirjaimellisesti irti, kun Englannin ja Suomen tiet ristesivät moraalisen paniikin muodossa. Lehtien kirkuvat otsikot "lasten suojelemisesta" ja laajamittainen pelottelu videoelokuvien vaikutuksista iskivät vasten kasvoja. Kaikki klassisen moraalisen paniikin tuntomerkit olivat toteutuneet. Samalla luotiin sivutuotteena uusi populaarikulttuurin ilmiö: kielletyt elokuvat. Se niin sanottu kova kama, jota ei voinut vuokrata, mutta jonka saattoi vaihtaa nähtäväkseen yläasteella välitunnilla. Koska valtiovalta ei voinut eikä halunnut alkaa ratsaamaan yksityisiä koteja otettiin silmätikuiksi ne viralliset levittäjät, jotka toivat elokuvia videovuokraamojen hyllyille. Kuten jo todettua, johti tämä itsesensuuriin, sillä levittäjät halusivat pitää ohjat omissa käsissään. Videosensuurin veljesvaltiossa Englannissa mentiin toisinaan niinkin pitkälle, että ratsioiden pelossa aiemmin leikkaamattomina julkaistut vuokrakasetit vaihdettiin sukkelasti leikatuiksi (Medusa toimi näin pahamaineisen Rosso Sanguen aka. Absurd, 1981, kohdalla). Koulupihojen pikkumafiat saivat kuitenkin toimia vapaasti ja ilman sääntelyä.
Todellisuus erkani käytännöstä. Poliitikkojen ideaalissa suomalaisessa yhteiskunnassa kansa katselisi sivistävää taide-elokuvaa tai sitten kepeätä komediaa, mutta ei järjen vievää väkivaltaelokuvaa, taikka pornoa. Jiri Sirosen tutkielman (Jyväskylän yliopisto, 2006) mukaan videolaki sopi hyvin vasemmistolle, joka karsasti amerikkalaisen elokuvan ylivaltaa, sekä keskustalle, jossa hallitsivat konservatiiviset arvot. Erityiseksi kiistakapulaksi nousi yllä lainattu valiokunnan lisäys, joka käytännössä tarkoitti K‑18 ‑elokuvien poistamista videomarkkinoilta. Varsin viaton tekninen innovaatio, videonauhuri, oli johtamassa säädeltyyn yhteiskuntaan. Englannissa videosensuurilaki (Video Recordings Act 1984) saatettiin lopulta voimaan syksyllä 1985 ja kaksi vuotta myöhemmin Suomi seurasi perästä.
Ikuisesti vapaa
"Mutta haluan voimakkaasti painottaa, että kiellot ylipäänsä koskevat pelkkää roskaa, ala‑arvoisia elokuvia."
— Jerker A. Eriksson
Oikeastaan mikään ei muuttunut. Henkisesti vammaisten mielenterveyspotilaiden sijaan Suomeen kehittyi kovia kaupankäyjiä, sillä kouluissa kova kama (kuten Friday the 13th, 1980, oikeanpuoleinen yläkuva) säilytti suosionsa. Pinnan alla vuonna 1989 voimaan saatettu (vuoden 1987) videosensuuri suuntasi harrastajien energian löytämään yhä vain raaempia elokuvia, poikien lopulta muun muassa Gorehound-lehden (1990) sekä Dark Fantasy ry:n synnyn. Yksityisissä näytöksissä sekä elokuvafestivaalien yhteydessä provosoivaa laatuelokuvaa (kuten Suspirian, 1977. alakuva) saattoi nähdä toisinaan isoltakin kankaalta aktiivisen vastarintaliikkeen ansiosta.
Valtion elokuvatarkastamossa halki 70‑luvun voimassa ollut raa'an taide-elokuvan (kuten Kauriinmetsästäjä, 1978) ja vaarallisen elokuvan (kuten Texasin moottorisahamurhat, 1974, tai lähes mikä tahansa taistelulaji‑ tai jengielokuva) välinen ero kieltoperusteissa muovautui videosensuurin pohjaksi. Tämä siitä huolimatta, että VET:n puheenjohtaja Eriksson vastusti lain syntyä. Videoiden kohdalla Erikssonin teesi elokuvista kokonaisuuksina, jotka oli hyvä nähdä eheinä, musertui. Pitkäaikaisen sensuuri-ideologian takia suomalaisille tarjoiltiin ennen ja jälkeen lain lähinnän vain muotopuolia torsoja. Näin kävi muun muassa Kauhun riivaamille (Evil Dead, 1981), jonka itse Markus Selin leikkasi riekaleiksi. Materiaalia katosi kymmenisen minuuttia. Vastaiskuna harrastajat halusivat jäljittää käsiinsä eheät versiot, eli käytännössä kaikista raaimmat elokuvat ja kohtaukset. Huipennuksena 90‑luvun alussa Rakkautta & anarkiaa ‑festivaali vei yleisönsä pois maasta näyttääkseen heille Suomessa kiellettyä simuloitua nekrofiliaa (Nekromantik, 1987).
Nukke vai moottorisaha?
"Tässä on kysymys väkivallasta, jolla me opetamme lapsia nuken sijasta moottorisahamurhaamiseen. Kuka ottaa siitä vastuun?"
— Reino Paasilinna
Palataan hetki taaksepäin, vuoteen 1990, jolloin Suomen lintukoto eli turvallisinta vuottaan. Reino Paasilinna oli pelastanut maan moottorisahamurhaajilta, mistä todisteena alkoi vuokravideoelokuvien takakansiin ilmestyä punaisia K‑16 ‑tarroja. Edellisen vuosikymmenen ikärajaan K‑20 saakka yltäneet raakuudet olivat historiaa. Hyvä niin. Jokaisen joka halusi, täytyi tilata itselleen kirjekuorella pornot postimyyntikatalogeista, joita tipahteli postiluukusta koulupäivän päätteeksi pornotähti Tracy Lords myynti-ilmoitusten vetonaulana. Tai jos halusi tietoa kielletyistä elokuvista, täytyi kehittää verkostoitumistaan ja soittaa modeemillaan "purkkiin". Suomi siirtyi tältäkin osin kuin vahingossa tulevan internet-vallankumouksen eturintamaan. Helposti postissa kulkevien dvd‑julkaisujen aikakauden koitettua, tylsyivät myös VET:n sakset.
80‑luvun lopun sisäänpäin kääntyneessä Suomessa Paasilinna oli verrannut väkivaltaelokuvien katsomista myös auto-onnettomuuteen. Hänen mukaansa väkivaltaelokuvat johtaisivat yhtä varmaan tuhoon kuin auton eteen hyppääminen. Nykyihmisen korviin ajatusmalli saattaa kuulostaa uskomattomalta. Se kuvaa kuitenkin osuvasti ajan ilmapiiriä. Nähtiinpä YLE:llä myös keskustelupaneeleja, jossa asiaa ruodittiin oikein kunnolla tarkoituksellisen raakojen elokuvanäytteiden kera. Ääneen pääsivät tällöin muun muassa eduskunnan sivistysvaliokunnan jäsenet Mauri Pekkarinen (KESK, kuva), Olavi Ronkainen (KRIST) ja Liisa Jaakonsaari (SDP). "Te saatanan tunarit!" kaikui epäilemättä jälleen Kekkosen haudasta Suomen poliittisen eliitin lopulta ryssittyä koko videosensuurin. Esimerkiksi Riitta Uosukainen (KOK), joka vielä 80‑luvulla paheksui syvästi eroottisen elokuvan irvokkuutta, päätti joitakin vuosia myöhemmin paljastaa kansalle omat seksiseikkailunsa kirjassa Liehuva liekinvarsi (1996). Ronkainen puolestaan tuli tunnetuksi tavastaan ostaa runsain määrin seksilehtiä.
Näin ihmisenä joka valitsi suosiolla nuken sijasta moottorisahan ja josta kasvoi väkivaltaelokuvien kautta potentiaalinen mielipuolinen murhaaja, ei ole helppoa nähdä sitä vaihtoehtotodellisuutta, jossa videosensuuri olisi onnistunut täydellisesti. Käytännössä se olisi vaatinut maan rajojen hidasta sulkemista avautumisen sijaan. Ylimmässä kuvassa näkyvää Shogun Assassinia (1980) ei olisi tässä maassa koskaan nähty, eikä kovaa potkivan Jean-Claude Van Dammen nimi olisi noussut kenenkään huulille.
Jo mainittujen panelistien katsellessa YLE:n heille näyttämää raakaa väkivaltaa elokuvasta Varoitus (Without Warning, 1980, kuva) olisi keskustelijoiden joukkoon tarvittu edes yksi sankari, joka olisi vain todennut "voi pojat, kun vain tietäisitte." Se irstauden, väkivallan, murhanhimon ja veren määrä, joka maamme rajojen ulkopuolella odotti, ylittää yhä kaiken mielikuvituksen määrän. Pakko myöntää, että omienkin silmien eteen on sattunut fiktiivisiä kohtauksia, jotka ovat painaneet syvän jäljen sieluun, tosin empatian muodossa.
VET:n ja sivistysvaliokunnan kunnianhimoisena tavoitteena oli suojella Suomea ulkomaailman vaikutteilta ja vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1986 pilkisti myös poliittinen sensuuri (Jäätävä polte). Samalla elettiin aikakautta, jona nuoria uhkasi sekä heavy metal ‑musiikki että myös itse Saatana (vuonna 1994 YLE esitti koulu-tv:ssä aamupäivällä nuorille dokumenttia Saatana kutsuu minua). On suorastaan ihme, että näiden ilmiöiden keskeltä kasvoi kohtalaisen terve elokuvaharrastajien uusi sukupolvi. Se sai kypsyä omissa oloissaan reilut kymmenen vuotta ennen kuin moraalisen paniikin synnyttämä elokuvasensuuri päättyi vuoden 2001 alussa. Samalla katosi merkittävä osa Kekkosen jälkeensä jättämää haamua.
Tuhansien järvien maa uinuu yhä rauhassaan, mutta aina silloin tällöin jonkun syrjäisen talon televisiosta kuuluu moottorisahan pärisevä ääni. Se odottava pelko, joka 70‑luvulla levisi koko maailmaan ja kiehtoi, tuskin kuitenkaan enää koskaan palaa. Harmi sinällään, kiellettyjen elokuvien vuosikymmenissä oli jotain poikkeuksellista taikaa, elämän tuntua, jonka kokee vain astuessaan vaarojen tielle.
Lähdeluettelo
Kirjalliset lähteet:
Brewster, Francis. Fenton, Harvey. Morris, Marc (2005). Shock! Horror! Astounding Artwork from the Video Nasty Era. FAB Press, Surray.
Korppi, Timo (2002). Lihaa säästämättä – 30 vuotta suomalaisen pornobisneksen etulinjassa. Johnny Kniga, Helsinki.
Oldridge, Darren (2003). "Video Abuse": Gender, Censorship and I Spit on Your Grave. Julkaisussa Cultural Expressions of Evil and Wickedness: Wrath, Sex, Crime. Rodopi, Amsterdam.
Sedergren, Jari (2006). Taistelu elokuvasensuurista. Valtiollisen elokuvatarkastuksen historia 1946–2006. Tammer-paino, Tampere.
Sironen, Jiri (2006). Videolaista elokuvien aikuissensuurin poistumiseen. Sensuuripuhunnat ja kuvaohjelmien kulttuurinen sääntely 1980‑luvulta nykypäivään. Pro Gradu ‑tutkielma. Jyväskylän yliopisto.
Internet-lähteet:
Audio Engineering Society ‑internetsivusto. (linkki )
