Julkaistu:

Kirjoittanut:

Julkaistu:


The Raid 2: Berandal (2014)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: Gareth Evans

Tylyimmät katsojat haukkuivat ensimmäistä The Raidia (2011) videopelimäiseksi. Tämä nimitys ei tee oikeutta sen enempää videopeleille kuin tuolle kaikesta turhasta riisutulle väkivaltaelokuvallekaan. Jos yksittäinen videopeli renderoisi kaikki tapahtumansa yhteen harmaaseen, ränsistyneeseen rakennukseen, padi tippuisi kyllästyneen pelaajan kädestä viimeistään puolen tunnin kuluttua. Mutta The Raidin jatko‑osa todella on pelimäisempi: maisemat saattavat vaihtua vauhdilla, juonessa saattaa olla yllättäviä petoksia ja muita käänteitä, mutta se on kaikki vain näennäistä. Lopulta kyse on vain siitä, että yksi mies käy taistoa koko vihamielistä maailmaa vastaan.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Pelin tapaan myös The Raid 2:n täytyy esitellä toisinaan päälleliimattuja narratiivisia aineksia, jotta se menisi läpi kertomuksesta. Väkivaltapornossa nämä välinäytökset eivät tahdo erityisemmin innostaa, vaikka ovatkin (ainakin keskimääräiseen videopeliin verrattuna) näyttävän kinemaattisia tunnelmapätkiä. Joka tapauksessa niissä on pakkopullan maku. The Raid 2:n pahvisten hahmojen taustatarinat ja etenkin kliseinen undercover-juoni ovat tuttujen juoniainesten laimentamista jo ties monenteen kertaan. Jos haluaa nähdä hyvän kyttätrillerin, kannattaa katse suunnata vaikka Johnnie To'n viimevuotiseen Drug Wariin. Toki geneeriset juonet riivaavat pelejäkin.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Ei pitäisi olla epäselvää kenellekään, että The Raid 2:n pääosassa on väkivalta. Sitä on paljon, sillä mässäillään oikein kunnolla, se on tylyä ja se osaa yllättää katsojan intensiivisyydellään. Kaksi‑ ja puolituntisen esityksen suurin haaste on yleisön mielenkiinnon ylläpito. Siksi sen väkivallassakin täytyy olla runsaasti erilaisia sävyeroja ja muunnelmia. The Raid 2 sisältää niin huikean määrän erilaista väkivaltaa mustelmille murjomisesta veripaltuksi hakkaamiseen ja silpomiseen, että on hankala nimittää sitä edes toimintaelokuvaksi. Splatteristä sen erottaa vain vakavampi ote ruumiillisiin purkauksiin. Esimerkiksi Riki‑Oh'n nähden eroa on vain häilyvä pykälä kohti näennäistä realismia.

Eräs jatkuva teema koskee arkipäiväisten esineiden uusiokäyttö aseina, ja niinpä 2,5-tuntisen esityksen aikana tulee tehtyä ruumiita esimerkiksi pahvileikkurilla, fileerausveitsillä, rikkinäisillä pulloilla, ruuvimeisselillä, kookkaalla vasaraparilla ja baseball-pallolla.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Toimintaelokuvan kunnian päivinä 80‑luvulla väkivallan hurmos perusteltiin vielä yksioikoisen hiekkalaatikkoleikin suomalla katharsiksella. Tuolloiseen maailmanlopun pelkoon sopi amerikkalainen cowboy-identiteetti, jossa karismaattiset hyvät ansaitsivat voittonsa pahoista. Nykyään toimintaelokuvien sankaruus voi olla jo täysin viitteellistä: hahmot ovat hyviä vain koska ovat. Iko Uwaisin esittämä kyttä on hyvä, koska ei alussa suostu lahtaamaan korruptoituneita poliiseja, ja on valmis istumaan vuosia vankilassa nitistääkseen vihaamansa huumekartellin ylimmästä päälliköstä alimpaan rivimieheen. Ohut motivaatio perustellaan päähenkilön tahdon intensiivisyydellä. Kenties etäiseksi jäävä päähenkilö auttaa katsojaa projisoimaan itsensä mukaan poskettomiin tilanteisiin.

Eipä hahmojen ohuudella ole mitään väliä, koska nykypäivän epävarmat elokuvankävijät haluavat elokuvaeskapismiltaan joko mahdollisimman epätodellista fantasiaa, tai sitten mahdollisimman anatomista veripalttua. Vihollisen kunniallinen päihittäminen ei riitä, vaan voitto koittaa vasta kun teräase on survottu läpi jokaisen tärkeimmän valtimon ja laskimon. Jälleen videopelin tavoin kamppailija jaksaa aina nousta ylös ja antaa riuskan iskun tai pari kunnes elämänpalkista lopulta katoaa löpö.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Ohjaaja Gareth Evans tuntee ihmisen raadollisuuden niin elokuvansa hahmoissa kuin katsojakuntansa odotuksia täyttäessään. Kaikki on tällä kertaa tarkoituksellisesti edeltäjäänsä isompaa, merkittävämpää, mittavampaa ja hullumpaa. Kun katsojan suu jämähtää lausumaan hiljaa teatterin pimeydessä "ouh", jää kasvoille eräänlainen orgasminaamio. On tämän katsominen silti paljon viihdyttävämpää kuin kaverin pelaamisen seuraaminen.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

choreographers

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


White of the Eye (Tappajan silmin, 1987)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Donald Cammell

Joan White (Cathy Moriarty) viettää täydellisen tuntuista perhe-elämää miehensä Paulin (David Keith) ja nuoren tyttärensä Daniellen (Danielle Smith) kanssa. Paul on eläimellistä maskuliinisuutta huokuva alfauros, joka valmistaa ja asentaa mittatilaustyönä tehtyjä stereolaitteita heille, joilla sellaisiin on varaa. Kymmenen vuotta kestänyt avio-onni vaarantuu virkavallan alkaessa epäillä miehellä olevan jotain tekemistä alueella tapahtuneiden murhien kanssa. Murhaajalla on autossaan samankaltaiset harvinaiset renkaat kuin Paulilla, joten rakastettavasta perheenisästä tulee ykkösepäilty. Soppaa palaa hämmentämään Joanin ex‑miesystävä Mike Desantos (Alan Rosenberg), jolla on vanhoja kaunoja Paulia kohtaan.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Donald Cammell ohjasi uransa aikana vain neljä pitkää elokuvaa. Hänet muistetaan parhaiten rikoselokuvasta Performance (1970), jonka hän ohjasi yhdessä Nicolas Roegin kanssa. Cammell kirjoitti myös useita käsikirjoituksia, joista osan hän ohjasi itse. Eräs näistä on Margaret Tracyn romaaniin Mrs. White (1983) perustuva White of the Eye. Tarina on paikoin hyvinkin uskollinen alkuperäistekstille, mutta ohjaajan kädenjälki on selvästi nähtävissä läpi elokuvan. Yksi olennainen ero kirjan ja elokuvan välillä on se, että kirjassa murhaajan identiteetti on alusta alkaen selvillä, mutta White of the Eye säilyttää mysteerin lähes loppumetreille saakka.

kuvituskuva

White of the Eye on juonensa puolesta tyypillinen sarjamurhatrilleri. Cammell vie sitä psykologisessa mielessä paljon tavallista pidemmälle ja syvemmälle tarjoten läpi elokuvan pieniä yksityiskohtia, joiden perusteella tarkka katsoja voi saada vihiä murhaajan identiteetistä. Erityisen huomionarvoista on tapa, jolla elokuva tuo esille murhaajan luonteen kaksijakoisuuden. Tappajan korkea älykkyys ja magneettinen karisma yhdistyvät täysin kylmään tunteettomuuteen ja kykyyn suorittaa äärimmäisen väkivaltaisia veritekoja.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

White of the Eyen väkivaltakohtaukset ovat visuaalisesti voimakkaita ja näyttäviä. Kuvallista täydellisyyttä tavoitellut Cammell näki niiden rakentamiseksi paljon vaivaa, josta esimerkkinä muun muassa elokuvan alkuhetkillä tapahtuva murhakohtaus: hiukan yli kaksiminuuttista kohtausta varten kuvattiin huikeat 55 otosta.

kuvituskuva

White of the Eye on Cammellin elokuvista ainoa, jonka tekemiseen ohjaaja sai täysin vapaat kädet. Paljon surullisemmin kävi muun muassa hänen viimeiseksi jääneen elokuvansa Wild Side (1995) kanssa. Tuotantoyhtiö leikkasi sen täysin uusiksi, jonka jälkeen 62‑vuotias Cammell ampui itsensä.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Feuchtgebiete (Kosteikkoja, 2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.5/5

Ohjaus: David Wnendt

Vaikka seksin kanssa sikailu tuntuu viime vuosina jälleen yleistyneen komedioiden aiheena, on elokuvien näkökulma valmistusmaasta huolimatta lähes aina miehinen. Charlotte Rochen romaaniin perustuva Wetlands pyrkii korjaamaan tätä epätasapainoa. Jo elokuvan alkutekstinä nähtävä, Rochen kirjan saama tuohtunut lukijapalaute kertoo, että naisen avoin seksuaalisuus jaksaa yhä hämmentää ja suututtaa monia. Tähän liittyy toisin sanoen tabuja, joita elokuva pyrkii ilolla muussaamaan.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Helen (Carla Juri) on hilpeä 18‑vuotias nuori nainen, joka iloitsee omasta ruumiillisuudestaan. Hygienian suhteen yliherkän äidin kasvattama Helen uskoo päinvastoin lian ja saastan tärkeyteen vastustuskyvyn luomisessa. Siksi hän hinkkaa itseään vasten törkyistä julkisen vessan istuinta. Hän on myös havainnut, että härskiintyneen sissijuuston tuoksun avulla on helpompi iskeä miehiä pikapanoa varten.

Helenin heikkoutena ovat tukalat peräpukamat. Kun hän yrittää sheivata takaporttiaan, tulee hän tehneeksi pahan viillon ja joutuu kangertelemaan sairaalaan. Leikkauksesta selvittyään hän ei malta asettua aloilleen, vaan alkaa vietellä hämmentyneen oloista nuorta hoitajaansa (Christoph Letkowski). Sairaalassa jumittaminen antaa Helenille myös mahdollisuuden punoa juoni, jolla hänen eronneet isänsä ja äitinsä saisivat keskinäisen kipinänsä taas syttymään.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Nuoren ja saksalaisen Minttu Mustakallion oloinen Juri tekee hyvän roolisuorituksen rivona, mutta ajoittain myös lapsellisena Heleninä. Hahmon ronski näkökulma avaa elokuvalle hupaisia pikku sivupolkuja ja mahdollistaa hyvinkin härskien juttujen graafisen kuvittamisen. Ikimuistoinen on esimerkiksi pizzalähettien keskinäinen runkkurinki. Mälli lentää pinaattipizzan kuorrutteeksi "Tonava kaunoisen" klassisten sointujen tahtiin.

Moralisteja närästänee Helenin huoleton vastuuttomuus kaikenlaisia seksisuhteita kohtaan. Helenin irtosuhteita ei kuitenkaan elokuvassa esitellä kovinkaan monta ja päähenkilö tutkailee seksuaalisuuttaan myös muilla tavoin, esimerkiksi testailemalla vihanneksia masturbointivälineinä. Perverssillä tavalla hahmoa määrittää myös kiinnostus lähes jokaista mahdollista ihmiseritettä kohtaan. Helen kokee vastenmieliseksi ainoastaan vauvan synnyttämisen edustaman vajoamisen porvarilliseen perhemaailmaan. Paradoksaalisesti hän itse myös haikailee juuri samaa elämänmuotoa takaisin, yrittämällä saada eronneet vanhempansa palaamaan yhteen. Mutta perheen lapsen rooli onkin hänelle selkeästi helpompi omaksua kuin aikuisen.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Alussa rakennettu sopivuuden raja-aitojen rikkominen sotketaan valitettavasti kuitenkin lopulta täysin kun Helenin käytös alkaa saada yhä itsetuhoisempia piirteitä. Ohjaaja David Wnendt ei ole nähnyt aiheelliseksi korjata Rochen romaanin päätöstä, jossa Helenin kapinoinnille ja yliseksuaaliselle käytökselle etsitään helppoja ratkaisuja menneistä traumoista. Orastava ihmissuhde miehen kanssa lupaa lopulta myös sovinnaisempaa elämää. Tokihan jokaisen niinkin oudosti käyttäytyvän kuin seksuaalisesti aloitteellisen naisen täytyy olla jotenkin mentaalisesti rikki, elokuva tuntuu todistelevan. Taisi siis taas käydä niin, että patriarkaatti sai yhden salakavalan voiton lisää.

Teoksen tiedot:

Wetlands

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Raze (2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2.5/5

Ohjaus: Josh C. Waller

Kulttijohtaja Joseph (Doug Jones) ja hänen muusansa Elizabeth (Sherilyn Fenn) ovat jokseenkin sekaisin. He kidnappaavat kamppailulajeja harrastavia naisia ja vangitsevat heidät luomaansa vankilakompleksiin. He kutsuvat vankeja Mainadeiksi (kreikkalaisen mytologian mukaan) ja pakottavat heidät taistelemaan toisiaan vastaan pari kerrallaan jokaisen ottelun päättyessä toisen kuolemaan. Motivaationa naisille toimii se, että tappio tai luovuttaminen johtaa jonkin lähiomaisen tai muun tärkeän ihmisen kuolemaan. Usean kymmenen vangin joukosta viimeinen eloonjäänyt voittaa itselleen vapauden.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Väkivalta on rujoa ja brutaalia jopa siinä määrin, että sitä on vaikea ajatella viihteenä. Ohjaaja Josh C. Waller on selvästi mieltynyt päähän kohdistuvaan väkivaltaan, sillä sitä elokuvassa on todella runsaasti. Yksi piinaava puoli Razessa on etteivät naiset taistele varsinaista vihollista vastaan, vaan möyhentävät toinen toisiaan. Roolihahmojen ahdistunut ja toivoton olotila välittyy myös katsojalle. Aseistetut vartijat ovat liian voimakkaita vangeille ja turvajärjestelyt lähes täydelliset.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Razen päätähti on uusiseelantilainen Zoë Bell, jonka ohella tappelemassa nähdään muun muassa Rachel Nichols, Tracie Thoms ja Rosario Dawson. Uraansa pääasiassa stuntnaisena tehnyt, mutta myös esimerkiksi Quentin Tarantinon Death Proofissa (2007) näytellyt Bell on fyysisyytensä tähden oivallinen valinta päärooliin. Raze on hyötynyt Bellin osaamisesta varmasti myös taistelukoreografioissa, jotka ovat parhaimmillaan hyvin näyttäviä. Huolellisesta toteutuksesta huolimatta ne saavuttavat saturaatiopisteensä jo harmillisen varhaisessa vaiheessa, eikä elokuvalla ole juurikaan muuta tarjottavana.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Erityisplussan elokuva ansaitsee kuitenkin siitä, ettei se edes yritä mitään tympeää sosiaalikommentaaria vaan pysyttelee visusti omassa lokerossaan. Lähes yksinomaan tappeluihin keskittyvä Raze poikkeaa tyypillisestä WiP‑eksploitaatiosta myös siinä mielessä, ettei siinä nähdä paljasta pintaa lainkaan.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Poultrygeist: Night of the Chicken Dead (2006)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: Lloyd Kaufman

Troma-studio jyllää yhä, pukattuaan jo yli 30 vuotta kahelia väkivaltahömppää kansalle. Tuottajapari Lloyd Kaufmanin ja Michael Herzin syynaamia omia tuotantoja syntyy kuitenkin nykyään harvakseltaan. Kehitys kehittyy huimaa vauhtia ja Troman on alkanut olla vaikea löytää sijaa maailmassa, jossa viihdeteollisuus on keskittynyt yhä mahtavammille suuryhtiöille ja toisaalta elokuvanteko on halventunut niin, että se alkaa olla kenen tahansa saavutettavissa oleva taidemuoto.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Kaufmanin kaksi viimeistä täyspitkää fiktioelokuvaa kuvastavat varsin hyvin viimeisen kymmenen vuoden aikana koko maailman elokuvakenttää myllänneitä muutoksia. Jos Poultrygeist: Night of the Chicken Dead (2006) on vielä vanhan koulukunnan filmille kuvattu efektihassuttelu, niin halvalla digikameralla tehty Return to Nuke 'Em High, vol. 1 (2013) muistuttaa enemmän kaveriporukoiden tekemiä halpoja tuotantoja, joita internetin videopalvelut ovat muutenkin pullollaan. Troman takakatalogissa on runsaasti todisteita siitä, että pelkkä vanhan ajan verellä läträys ja sikailuhuumori eivät vielä itsessään tuota ikimuistoista lopputulosta. Tähän suhteutettuna ei Return to Nuke 'Em High Vol. 1:kään ole lainkaan toivoton hassuttelu.

Troman elokuvien inspiraationa ovat usein tosimaailman ongelmat, uutiset ja veriteot. Poultrygeist ottaa tähtäimeensä epäeettisesti toimivat pikaruokaketjut. Turhan saarnaavana elokuvaa ei voi pitää, sillä halvalla pannaan kehnon sapuskan lisäksi myös mm. ympäristöaktivisteja, amerikkalaiseen elämäntapaan epävarmasti totuttelevia maahanmuuttajia, seksihulluja teinejä sekä tietenkin läskejä. Juonikaavio on lainattu kaikille tutuista kauhuelokuvakliseistä, joissa intiaanien hautarauhan rikkominen herättää paranormaalit ilmiöt henkiin tai kaikenkarvainen joukko selviytyjiä yrittää turvata klaustrofobisen pienen tilan murhanhimoisilta hirviöiltä. Oikeasta kauhusta ei voi juuri puhua, sillä tunnelmanrakentamiseen tavallisesti käytettävä aika käytetään kakkavitseihin tai pöljiin musikaalinumeroihin.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Kaufman on ilmeisesti ollut vaikuttunut Trey Parkerin ja Matt Stonen Cannibal: The Musicalista (1993), sillä hahmojen pukahtaminen laulamaan halvoin syntikkasävelin on toteutettu hieman samanlaiseen tyyliin. Jos viisut olisivat hieman kelvollisempia, olisi kyseessä Troma-talon parhaimpiin lukeutuva hupailu, mutta kyllä hassuttelu viihdyttää silti. Elokuvassa nimittäin vitsejä veistellään niin konekiväärimäisellä tulituksella, että osumatarkkuuden leväperäisyydestä huolimatta tarpeeksi moni onnistuu osumaan maalitauluun. Elokuvassa nähdään esimerkiksi puhuva purilainen, aikamatkaava Kaufman, irtoava zombisormi perstulppana, räjähtävä ripuli, steroideilla pumpattu afgaanisupersankari ja tietenkin runsain mitoin kalkkunanaamaisten lihansyöjämutanttien massateurastusta. Erityisen hienoa on splatter-osasto, joka on toteutettu pieneen budjettiin suhteutettuna varsin näyttävilläkin erikoistehosteilla. Vain muutama Irakin sodan aikaan viittaava vitsi erottaa elokuvan kasariaikojen kermasta.

Return to Nuke 'Em High Vol. 1 puolestaan uusintaversioi Troman hauskimpiin tuotoksiin lukeutuvaa Class of Nuke 'Em Highta (1986). Jos edeltäjä onnistui irvailemaan 80‑luvun punk-kulttuurin herättämälle moraaliselle närkästykselle ja siihen aikaan sopiville peloille ydintuhosta ja lasten ajautumisesta hunningolle, joutuu uusi yritys kaapimaan vitsit paljon aikaisempaa pienemmältä lautaselta. Koska nykypäivän tylsä Instagram-nuoriso ei enää harrasta mitään yhtä paheellista, ovat elokuvan ryökäleet nyt mutatoituneita Glee-sarjan inspiroimia musikaalijengiläisiä ja hyvikset ruokatuotannon hämäräperäisyydestä bloggaavia koulutyttöjä.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Koulun liepeille rakennettu epäeettinen ruokajalostamo pukkaa ulos myrkyllisiä tacoja, jotka rahakkaan sopimuksen saattelemana syötetään teineille, turmiollisin seurauksin. Juoni ei juuri elokuvassa etene. Koska esikuvakin oli kahden puoliskon elokuva, jää homma tahallaan täysin kesken. Myöhemmin ilmestyvässä Return to Return to Nuke 'Em High Aka Vol. 2 ‑jatko-osassa on ilmeisesti tarkoitus nähdä enemmän mutanttihirviöterrorisointia ja kauhusävytteisiä jaksoja, kun tämä keskittyy high schoolin erilaisten oppilasklikkien ja muiden kliseiden kustannuksella huvitteluun. Aiheet ovat monin paikoin jo varsin loppuunkaluttuja. Myös Return to Nuke 'Em High Volume 1 tuntuu jakautuneen kahteen puolikkaaseen, jossa ensimmäisessä on vielä jonkin verran sopivan hassuja pöljyyksiä mukana, mutta jälkimmäinen lässähtää.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Kirkas digikamerakuvaus tekee elokuvasta paljon filmille kuvattua Poultrygeistia halvemman näköisen. Kyllähän Troman elokuvat on aina tehty tökerösti ja kuvattu miten sattuu, mutta filmille kuvatessa saatetaan itsetietoiseen roskaelokuvaankin onnistua tekemään puolivahingossa omalla tavallaan tunnelmallista jälkeä. Digikuvauksessa tämä vaatisi todellisen taiturin. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavalla Kaufmanilla tuntuu muutenkin olevan hakusessa moderni elämänmeno, sillä elokuvan kosketus nykyteinien elämään tuntuu turhan selvästi toisen käden lähteisiin ja televisioon perustuvalta.

kuvituskuva i
kuvituskuva j

Monet Troman elokuvat ovat pohjimmiltaan rakkaustarinoita ja tämä tuorein Kaufmanin kaksikko ei tee tästä poikkeusta. Poultrygeistissa nörtti voittaa nuoruuden rakkautensa takaisin epämoraaliselta telaketjulesbofeministiltä. Return to Nuke 'Em High taas kertoo puhtaammasta tyttörakkaudesta, jota eivät kuikelot kynäniskat estä. Tissejäkin taitaa pyörähtää kuvassa enemmän. Rakkauden seurauksien kokeminen jää seuraavaan osaan, joka myös mahdollisesti nähdään Night Visions ‑festivaaleilla vielä joskus.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Orgasmo (Paranoia, 1969)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: Umberto Lenzi

Rikas perijätär Catherine West (Carroll Baker) muuttaa Italiaan rauhoittumaan vastikään kuolleen miehensä kartanoon. Kartanossa on tylsää, joten hän viihdyttää itseään maistelemalla J&B-viskiä ja palvomalla aurinkoa. Eräänä päivänä paikalle ilmestyy nuori ja röyhkeä Peter Donovan (Lou Castel), jota houkuttelee kauniin, mutta häntä selvästi vanhemman perijättären huoleton elämäntyyli ja pohjaton pankkitili.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Peter saa Catherinen helposti vieteltyä ja pian pari kylpee, panee ja ryyppää yhdessä huolimatta vanhoillisen taloudenhoitaja Teresan (Lilla Brignone) paheksuvista katseista. Orgasmon luonne muuttuu Peterin kutsuessa kartanoon kauniin Eva‑siskonsa (Colette Descombes). Jatkuva viskin kittaaminen ja Evan tarjoilemat salaperäiset bilepillerit aloittavat Catherinen hitaan, mutta varman vajoamisen kohti vainoharhaista ja itsetuhoista loppua. Yrittävätkö Peter ja Eva huijata rahaa vai havittelevatko he Catherinen henkeä? Kuka on kartanon mailla kuljeksiva mystinen hahmo ja miten hän liittyy asiaan? Loppuuko viski kesken?

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Orgasmon intensiteetti kasvaa loppua kohden juonivyyhdin avautuessa ja Enzo Alabison hallittu leikkaus pitää huolen siitä, ettei elokuva juutu missään vaiheessa paikoilleen. Alun leikkimielinen tunnustelu muuttuu Catherineen kohdistuvaksi sadistiseksi kidutukseksi, jonka olennaisessa osassa toimii myös Wess & The Airedalesin kappale "Just Tell Me".

Carroll Baker oli aikoinaan lupaava näyttelijä Hollywoodissa, mutta muutti Italiaan jouduttuaan mustalle listalle. Listalle joutumista edesauttoivat erimielisyydet Paramountin kanssa sekä kieltäytyminen useista työtarjouksista. Italiassa Baker näytteli useissa genre-elokuvissa giallojen kultakaudella ja oli erityisesti Umberto Lenzin suosiossa. Hän ei ikinä noussut ykköskastiin, vaan jäi vertailussa Edwige Fenechin ja Barbara Bouchetin kaltaisten kaunottarien varjoon. Orgasmossa Bakerin roolisuoritus on kuitenkin moitteeton ja alituisessa viskipöhnässä koikkelehtivan, hysteerisyyteen taipuvaisen ökyrikkaan leskirouvan tyyli sopii hänelle mainiosti.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Orgasmo tunnetaan myös osuvalla nimellä Paranoia, jolla se julkaistiin Yhdysvalloissa. Nimeäminen aiheuttaa helposti sekaannusta, sillä Lenzi ohjasi Paranoia-nimisen elokuvan vuotta myöhemmin. Carroll Baker nähdään kummankin elokuvan pääosassa ja lisäksi molemmissa kuullaan Piero Umilianin tunnelmallista musiikkia. Orgasmo on näistä kahdesta se parempi Paranoia.

Versioinfo (5.6.2025):

Night Visions näytti elokuvasta englanninkielisellä ääniraidalla varustetun amerikkalaisen teatteriversion, jota on hiukan trimmattu alastomuuden osalta.

Teoksen tiedot:

Paranoia

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Europa Report (Europa-raportti, 2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

Ohjaus: Sebastián Cordero

Jupiteria kiertävä kuu nimeltä Europa saa vieraita Tellukselta. Osittain maankaltaiselta taivaankappaleelta uskotaan löytyvän alkeellista elämää, koostuuhan sen ulommaisin osa kymmenien kilometrien paksuisesta jää‑ ja vesikerroksesta. Ensimmäisen miehitetyn tutkimusretken suorittaa kansainvälinen seurue, jota ei ole ammuttu avaruuteen riitelyaikeissa. Tympeiden kiintiöhahmojen sijaan kyytiin on lastattu tieteelle omistautuneita astronautteja, joten meininki on sen mukaista. Näyttelijäkaartikin on varsin nimekäs.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Europa Report käsittelee matkaa amerikkalaisille ominaiseen tapaan unelmoiden ja ihmetellen, joskin insinöörimäisen kuivakasti. Valtaosa found footage ‑tyyppisen elokuvan kuvamateriaalista on peräisin ympäri alusta sijoitetuista valvontakameroista, minkä takia sisältö saa muhia rauhassa omissa uomissaan, katsojan jumiutuessa tarkkailijan rooliin. Jälki on kenties liiankin kliinistä, mutta perinteistä vatkausta piristävämpää. Elokuva toimii käytännössä kuin yksisuuntainen peili aina siihen asti, kunnes miehistö yrittää kommunikoida katsojan kanssa. Tiedämmehän poliisisarjoista, ettei molemmin puolin lasia ole koskaan hauskaa samanaikaisesti.

Eikä ole nytkään. Päähenkilönä toimivan Rosan (Anamaria Marinca; 4 luni, 3 saptamani si 2 zile, 2007) tuntemuksia koetetaan välittää videoblogimaisten avautumisten kautta sen sijaan, että luotettaisiin kuvaan. Pahinta on, että osa puheenvuoroista tungetaan kohtiin, joissa ne tekevät pelkästään hallaa hiljalleen kiristyvälle tunnelmalle. Kahden markan empatiakalastelupohdintoja jaksaa kuunnella tasan siihen pisteeseen asti, kun ne alkavat katkoa jopa huippukohtauksia. Konkreettisimmillaan katsoja nimittäin imaistaan tapahtumien keskelle, kun tämä pääsee seuraamaan tutkijoiden seikkailuja kypäriin kiinnitettyjen kameroiden kautta. Hyytäviäkin hetkiä löytyy.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Sebastián Cordero ohjaa hillitysti ylimääräistä pauhaamista vältellen silloinkin, kun jotain menee pieleen. Käsikirjoituksesta vastaava Philip Gelatt taasen palvelee häntä keksimällä ongelmia päästään, jotta pinnan alla kyteviä ohuita jännitteitä voidaan nostaa esiin. Onnettomuusskenaariot ovat ennalta arvattavia, mutta onneksi niitä maustaa poikkeuksetta jokin olosuhteita entistä painajaismaisemmaksi muuttava yksityiskohta. Esimerkiksi viestintälaitteiden korjaustöissä remonttimiehen avaruuspuvulle roiskuva myrkyllinen, rakettibensiininä käytettävä hydratsiini, jonka pääseminen aluksen tiloihin saastuttaisi sisäilman.

On kuukausia kestävässä matkassa mukana paljon iloakin, pelkästään jo reissun tekemisen riemua. Eikä avaruuden kuvaamista tunnu voivan nykyaikana mitenkään mokata, mikäli vision lisäksi rahaa on käytössä kohtuullisesti. Elokuvan paljon mainostettu kylmä realismi ja höntyilemätön näkökulmattomuus antaa mahdollisuuden piipahtaa ihmiselämää suurempien kysymysten äärellä, joita viimeistään mystisellä tavalla kiehtova, mutta pahaenteisyyttä huokuva Europa tarjoaa. Jääköön kysymysten syvempi mietiskely katsojan omalle vastuulle, sillä tekijöiden kunnianhimo ei ole riittänyt sellaisten esittämiseen.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Europa Report on hyvä siksi, ettei se yritä olla yhtään enempää kuin on, ja huono samasta syystä. Se on vähän tylsämielisesti kahden yhtä suuren voiman, tieteen ja fiktion, välisessä puristuksessa syntynyt kompromissintynkä. Viimeisen vaihteen puuttuminen pistää miettimään olisiko taustalla majailleiden kauhuelementtien parissa voinut fiilistellä vieläkin rohkeammin, ja ottaa samalla isompi askel elokuvallisempaan suuntaan.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Moebius (2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Kim Ki-duk

Möbiuksen nauha on luonnottoman näköisellä tavalla kiertyvä lenkki, jolla on vain yksi pinta ja yksi reuna. Palkittu korealaisohjaaja Kim Ki‑duk on ohjannut nauhan mukaan nimetyn elokuvan, joka myös kieroutuu ja näyttää epäluonnolliselta, mutta jossa on kyse pohjimmiltaan asioiden jatkumisesta ja siten kiertämisestä alkupisteeseensä. Samalla hän on tehnyt yhden omituisimmista ja parhaista elokuvistaan. Jos Kimin edellinen elokuva Pieta (2012) kertoi omalla tavallaan äidinrakkaudesta, on uutukaisen ytimessä isän ja pojan suhde. Juuri tämän enempää ei elokuvasta voi puhua spoilaamatta sen ällistyttäviä käänteitä. Lukeminen kannattaa siis jättää tähän, kunnes elokuvan on saanut katsottua.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Moebius on kuvaus dysfunktionaalisesta perheestä. Isä (Jo Jae‑hyeon) ei jaksa enää edes peitellä suhdettaan viehkeään lähimarketin myyjättäreen ja sekös korpeaa äitiä (Lee Eun‑woo), aina mielisairauden rajoille. Koska vaimo ei onnistu estämään miestään tapaamasta toista naista edes kovin ottein, päättää hän sen sijaan varmistaa, etteivät isän pahat tavat periydy heidän teini-ikäiselle pojalleen (Seo Young‑ju). Äiti leikkaa poikansa peniksen irti ja pistelee sen poskeensa, jottei elintä enää onnistuttaisi kiinnittämään takaisin.

Mutta kuinkas sitten käykään? Isä kokee niin kovaa syyllisyyttä poikansa kohtalosta, että hän käy leikkauttamassa omat sukuelimensä irti ja lyö ne jäihin. Hän elättelee toivoa siitä, että lääketiede kehittyy jonakin päivänä tasolle, jolla peniksensiirto onnistuu. Samaan aikaan poika ajautuu kaidalta tieltä nuorisohuligaanien joukkoon. Osasyynä tähän on hänen seksuaalinen turhautumisensa. Kun poika heitetään (yritetystä) raiskauksesta linnaan, etsii isä kuumeisesti munattomille miehille mahdollisuutta kokea seksuaalista mielihyvää. Se löytyy lopulta melko masokistisilla keinoilla.

kuvituskuva c
kuvituskuva d
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun ylä­reunasta tai klikkaamalla kuvaa)

Outoine käänteineenkin elokuvassa on taustalla ajatus, joka luo omanlaisensa logiikan. Moebius tutkiskelee muun muassa miehistä seksuaalisuutta, seksin paikkaa yhteiskuntajärjestyksessä, perversioita ja korealaista patriarkaalista perhedynamiikkaa. Samalla se on täynnä kastraatioita, sadomasokista autoerotiikkaa ja insestiä. Kontrastina laitapuolen kulkija (kenties elokuvan isä?) käy öisin valaisemassa kaupan näyteikkunassa olevaa Buddhan päätä taskulampulla ja aloittamalla palvontamenot. Kaupallisessa maailmassa perinteet hylänneet eivät kykene pääsemään buddhalaiseen harmoniaan, vaan toteuttavat omien himojensa myötä määrätietoisesti samaa tragediaa päivästä toiseen.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Lee Eun‑woo tekee hämmentävän kaksoisroolin sekä raiteiltaan suistuvana äitinä, että toisaalta lempeänä, toisaalta piinkovana ja päättäväisenä pikkuputiikin myyjättärenä, jonka himoitseminen periytyy isältä pojalle. Itsekeskeisten miesten joukossa naiset joutuvat kokemaan kenties vielä pahempaa tuskaa, ja vielä kantamaan sen hiljaa. Muussa tapauksessa he joutuvat paarialuokkaan, kadulle hyljätyiksi vaeltajiksi. Kuitenkin kummatkin naishahmot kykenevät tarjoamaan mieshahmoille hoitoa ja mahdollisesti pykälän eheämmäksi hahmoksi. Esteeksi tulee tällöin miehinen kunnia ja moraali, joka saattaa sanoa aivan toista. Mutta hahmojen sukupuoli-, tai muutkaan roolit eivät pysy samana, vaan vaihtuvat keskenään elokuvan käänteiden mittaan.

Kim Ki‑duk on aiemminkin tehnyt hyvin vähäpuheisia elokuvia, joissa yllättävän väkevä väkivalta katkaisee harmonian (esim. The Isle, 2000). Moebiuksen voi nähdä harkittuna askeleena viedä hänen tyylinsä äärimmilleen, sillä sen aikana ei kuulla yhtäkään vuorosanaa. Kuvaus on yhtä harmaanpuhuvaa ja arkisen ankeaa kuin Pietassa. Ihmisten hyvin häijyjä temppuja toisilleen esittävä elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää paatosta, vaan sen erikoinen seksi‑ ja väkivaltakuvasto tuottaa ajoittain sysimustaa komiikkaa.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Moebius on provosoiva, yllättävä, outo ja jokseenkin häiriintynyt. Se jää mieleen pyörimään päiväkausiksi ja toimii myös uusintakatselulla käänteiden jo ollessa tiedossa. On siis nähtävä, että Kim sai tehtyä ekonomisemmin kerrotun ja tasalaatuisemman tutkielman yksilön, yhteiskunnan ja seksuaalisuuden suhteesta kuin Lars Von Trier Nymphomaniacillään.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Nurse 3D (2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

Ohjaus: Douglas Aarniokoski

Nursen mainoskampanja onnistui huomionkaappauksessa. Julisteissa poseerasi miltei alaston Paz de la Huerta veren peittämänä. Itse elokuva on yllättävänkin hillitty ja juonikeskeinen verrattuna promomateriaalin herättämiin mielikuviin. Tusinasplatterkomedian sijaan nyt on kyse enemmänkin Basic Instinctin (1992) tyyppisestä eroottisesta trilleristä, vaikka mopo välillä karkaakin käsistä lätistelyn suhteen.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Nurse alkaa jonkinlaisena grindhouse-seksploitaationa. Kuuma hoitaja Abby (Huerta) murhaa pettäjämiehiä kuin kaikkivoipainen antisupersankari. Tästä vaihdetaan kuitenkin maanläheisempään juonitteluun: Abby paljastuu vaaralliseksi narsistiksi, joka manipuloi lähipiiriään, etenkin viattoman oloista hoitajatulokas Dannia (Katrina Bowden, Piranha 3DD, 2012). Sama juonittelukuvio on nähty hiljattain Brian De Palman elokuvassa samasta aiheesta, Passion (2012), joskin huomattavasti paremmin toteutettuna. Leffoja yhdistää myös mainosmaisen kylmä tyyli.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Paz de la Huerta viihtyy välillä ilman yläosaa, välillä ilman alaosaa ja suoraan sanottuna hän on ainoa pätevä syy Nursen katsomiselle. Enter the Voidin (2009) pääosassa nimensä tehnyt ja sittemmin Boardwalk Empire ‑sarjasta suuremmalle yleisölle tutuksi tullut Paz on kiehtova ilmestys, samaan aikaan seksikkään ja oudon muovisen näköinen. Hän dominoi olemuksellaan kuvaa täysin, ja on helppo uskoa että myös sairaalan henkilöstö, poliisit ja kuka tahansa vastaantulija on helppoa riistaa tälle vampille. Ainekset ikoniseen kauhuhahmoon ovat olemassa, mutta siihen tarvittaisiin yliampuvampia jatko-osia. Bowden taas on puiseva, ja hänen diiliinsä nähtävästi kuuluu ettei strategisia paikkoja näytetä, josta seuraa jopa koomisen typeriä kohtauksia: Danni käy suihkussa pikkuhousut jalassa, ja kohta kävelee taas eri pikkareissa. Joissakin versioissa ja trailereissa pikkuhousuja taas ei näy, mutta nykyään cgi on jo niin pätevää ja todellisuutta vääristävää, ettei kukaan osaa sanoa varmuudella onko vaatteet lisätty vai poistettu jälkikäteen.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

C‑luokan ohjaaja Douglas Aarniokoski (Highlander: Endgame, 2000) ei kykene nostamaan Nursea keskinkertaisuuden yläpuolelle. Kerronta on välillä auttamattoman kömpelöä. Fearnet.comin haastattelussa Aarniokoski kertoo fanittavansa American Psychoa ja tähdänneensä sen naisversioon, mikä on toki hyvä lähtökohta. Samassa haastattelussa käy mainiosti ilmi, miten hulluksi pelleilyksi MPAA on pikkutarkoilla sensuurivaatimuksillaan elokuvanteon vienyt. Paz de la Huertan omalaatuista karismaa arvostaville Nurse on pakollista katsottavaa, ja muillekin ok ajanvietettä.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Dunwich Horror (1970)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: Daniel Haller

Roger Cormanin tuottama Dunwich Horror edustaa selkeästi parempaa valkokankaan H.P. Lovecraft ‑kauhua. Sen viehätyksestä suuri osa on nostalgiaa, sillä vuonna 1970 valmistunut elokuva sisältää sopivalla mitalla psykedeelisiä näkyjä sen ajan happopäiselle hippiyleisölle. Mutta näyttää elokuva varsin pramealta nykyäänkin.

Dean Stockwell esittää hiljaa puhuvaa, mutta intensiivisen oloista miekkosta nimeltä Wilbur Whateley, joka himoitsee yliopiston kirjaston kokoelmien arvokkainta opusta, Necronomiconia. Häiriintyneen oloinen Wilbur kertoo haluavansa tietää Suuresta Muinaisesta Yog‑Sothoth ‑olennosta, mutta arvokasta nidettä ei myönnetä kotilainaan. Blondi ja viaton kirjastonhoitaja Nancy (Sandra Dee) kuitenkin lankeaa heti käkkäräpäisen muukalaisen pauloihin ja lähtee mukaan tämän kotikartanoon pienessä Dunwichin kylässä. Varsin ilmiselvään manipulointiin vajoava Nancy on pian täysin Wilburin satimessa ja jää kartanoon asumaan.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Miehellä on, kuinkas muutenkaan, katalia suunnitelmia nuoren naisen pään menoksi. Nancyn ystävät ja esimiehet alkavat huolestua, ja joutuvat lopulta tulemaan kasvokkain sen kanssa, mitä Wilbur oikein yrittää Necronomiconin ja Nancyn avulla tehdä. Kaiken ytimessä on Dunwichissa vuosia aikaisemmin kaksoset synnyttänyt nainen. Ihan liian vakavissaan elokuva ei ota itseään, mistä kertoo jo siluettianimaatiolla toteutettu metka alkutekstijakso, jossa jättimäinen sarvipäinen piru viskoo pyhiinvaeltajia suuhunsa kuin rypäleitä.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Perinteitä ja modernia järjestystä kontrastoiva elokuva on rakennettu kuin viktoriaaninen Universalin hirviöelokuva. Yhteisöön saapuva poikkeava muukalainen viettelee puhtoisen naisen erikoisilla tavoillaan. Uhka koskemattomuudelle kiihottaa pelon uhan alla eläneet kyläläiset lopulta raivon partaalle mellakoimaan. Näiden viha on kuitenkin pientä verrattuna tapahtumien eskaloimiin luonnonvoimien jylläämiseen ja niiden synnyttämään tuhoon. Ajan hermoille osuvasti elokuva kommentoi myös hippiliikkeen rappiota. Sothoth-kulttilaisten rituaaliesineissä on perinteisestä intiaanikulttuurista muistuttavia kuvioita. Houreisissa näyissä näkyvät kultinharjoittajat itse ovat likaisia, karvaisia, alastomia ja maalattuja hippejä, jotka heiluttelevat raajojaan ilmassa pomppien kuin pantomiimiapinat, käkättäen samalla mielipuolisesti. Mielleyhtymä Charles Mansonin perheeseen syntyy varmasti.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Ohjaaja Daniel Haller on muutenkin perillä kauhuelokuvan historiallisesta tyylikirjosta. Hän onnistuu yhdistämään Cormanin Poe-filmatisointien värikkäät paranoiavisiot ja brittiläiselle kauhuelokuvaperinteelle tyypilliset ajatukset ihmisluonnon epäluotettavuudesta ja luonnon helmassa piilevistä moraaliltaan rappeutuneista salakulteista. Puritaaniin amerikkalaiseen makuun (naisen) neitsyyden menetys yhdistyy veritekoon. Pysähtyneeseen aikaan jumahtaneen Dunwichin kartanon komeat lavasteet puolestaan ovat kuin Mario Bavalta peräisin.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

H.P. Lovecraftin teoksiin perustavan kauhuelokuvan toimimisen tai kosahtamisen summaa yleensä se kohta, kun se kuiskaten mainittu, sanoinkuvaamattoman kammottava toismaailmallinen olento lopulta ilmaantuu. Yleensä joko estradille astuu halpa kumimörkö tai sitten Lovecraftin hulluuden syövereitä on pyritty kuvaamaan viitteellisemmin. Dunwich Horrorissa hulluus päästää väripaletin täysin valloilleen. Päästään sekaisin menneet hahmot näkevät maailmansa vääristyneenä kirkkaalla värivalolla värjättynä negatiivina. Äänet, jotka muistuttavat kurkien huutoa tai meren pauhua, kuuluvat taustalla. Muinaisia ei nähdä kunnolla, vain niiden osia ja vääristyneitä kuvajaisia. Ratkaisu on sopivassa määrin mielikuvitusta kutkuttava.

Dunwich Horror on niitä kauhuelokuvia, jotka ovat enemmän tyylipaletilla leikittelyä, kuin tunnelmointia, eikä tarina juuri onnistu kiristämään hermoja tiukempaan edetessään melko hitaasti. Näyttelijätkin ovat pahimmillaan tönkköjä ja kankeita. Kuitenkin näistä asioista valittaminen on hieman tyhjänpäiväistä, koska elokuva ei pyrikään panostamaan niihin. Dunwich Horror on ehdottoman sympaattinen ja hienolta näyttävä kokoelma värikkäitä vanhan ajan kauhutrooppeja ja sellaisena vastustamaton.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Snowpiercer (2013)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Bong Joon-ho

Snowpiercerin lähtökohta herättää uteliaisuutta: korealaisin voimin tuotettu 30 miljoonan euron toimintascifi Hollywood-näyttelijöillä, joka perustuu 80‑luvun ranskalaiseen sarjakuvaan. Memories of Murderin (2003) ja The Hostin (2006) voimin maineeseen noussut Joon‑ho Bong sai kymmenisen vuotta sitten päähänpinttymän filmatisoida ilmastokatastrofin jälkeisestä jäämaailmasta kertova sarjakuva Le Transperceneige. Projekti onnistui: pohjateoksen piirtäjä Jean-Marc Rochette on tyytyväinen elokuvaan ja luonnehti sitä jopa "mestariteokseksi". Sarjakuva itsessään perustuu Georges Jean Arnaudin La Compagnie des glaces ‑romaaneihin. Aiheen potentiaalia todistavat myös Arnaudin kirjaan pohjautuvat tv‑sarja Grand Star (2007) ja Transarctica-niminen videopeli vuodelta 1993.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Snowpiercerin jääkautisessa post-apocalypse ‑maailmassa ihmiskunnan rippeet ajelevat miniatyyriyhteiskunnan sisältävällä junalla loputonta luuppia vuodesta toiseen. Perimmäisissä vaunuissa majailee köyhin ja surkein aines, jota mystiset auktoriteetit etuvaunuista sortavat. Tieto ulkomaailmasta alkaa olemaan jo myyteiksi kääntyvää muistelua ja perimätietoa. Köyhät saavat tarpeekseen. Epätoivoisen, mutta tarkkaan koordinoidun vallankumousoperaation johtajana toimii määrätietoinen partasuu Curtis (Chris Evans, Captain America: The First Avenger, 2011), heikossa hapessa olevan mentor-hahmo Gilliamin (John Hurt) tukemana. Kapinalliset etenevät kohti veturia ja siellä vaikuttavaa mystistä junan kapteenia ja luojaa, Wilfordia, jota kukaan ei tunnu olevan edes nähnyt aikoihin.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Aluksi toivottoman älyvapaalta vaikuttavasta konseptista muotoutuu loppua kohti monien käänteiden kautta yllättävänkin looginen kokonaisuus. Lisäksi tarinan rakenne on mielenkiintoinen, koska jokaisesta uudesta vaunusta voi paljastua vaikkapa koululuokka tai jotain muuta, mihin rähjäisen joukkion on hankala suhtautua. Samoin yläluokan reaktiot kapinallisiin ovat herkullisia. Juna-aiheesta otetaan irti paljon, vaikka Snowpiercer hyödyntää vain pienen suikaleen alkuteoksen laajaa maailmaa. Sinänsä juna on jo aiemmin todistettu toimivaksi tapahtumaympäristöksi esimerkiksi eksistentiaalisessa animefiilistelyssä (Night on the Galactic Railroad, 1985), kauhussa (Horror Express, 1972) ja murhamysteerissä (Murder on the Orient Express, 1974).

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Jäistä ulkomaailmaa nähdään harmillisen (mutta perustellun) vähän. Itävallan Tirolissa kuvatun aidon taustan päälle tehty cgi ei aina vakuuta näissä jaksoissa, joten ehkä on hyväkin että valtaosa elokuvasta tapahtuu junan synkissä sisuksissa, jotka uhkuvat Caro & Jeunet ‑koulukunnan rähjäistä steampunk-estetiikkaa. Tummasävyinen ja ikkunaton junan takaosa tuo mieleen Das Bootin (1981) klaustrofobisen maailman.

Matkustajat on valittu huolella. John Hurt näyttää todella kärsineeltä, etuvaunulaisten äänitorvena toimiva Tilda Swinton tyypilliseen tapaansa eksentriseltä ja Chris Evans puhtaalta suoran toiminnan mieheltä. Korealaiskatsojien tarpeisiin vastaa Korean uuden aallon luottomies Kang‑ho Song, joka on aiemminkin ollut eristyksissä jään keskellä (Antarctic Journal, 2005). Muuten tuotannon etelä-korealaisuus näkyy ainoastaan yltiöpäisenä väkivaltana, jopa hieman vaivaannuttavalla tavalla. Suuri osa matkasta tuntuu menevän siihen, että erilaiset turvajoukot hakkaavat kapinallisia kirveillä päähän.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Bongin ohjauksessa alusta asti nivoutuu näppärästi yhteen kovaotteinen toiminta ja Metropolis (1927) ‑tyylinen alleviivaava luokkayhteiskuntapainajainen. Elokuvan alkupuoli puksuttaa silti turhan hitaasti ja tylsästi. Vähemmälläkin olisi käynyt ilmi, että yhteiskunnan pohjalla on kurjaa, ja toisaalta myöhempien vaiheiden mielenkiintoiset teemat ohitetaan nopeasti. Lisäksi uskottavuutta järsii se, ettei juna vaikuta mitenkään tarpeeksi isolta sisältämään toimivan yhteiskunnan. Sarjakuvassa vaunuja oli 1001, mutta elokuvassa vaikutelma on lähempänä 50 vaunua. Onneksi Snowpiercerin konseptissa on raakaa alkuvoimaa, jota harvoin näkee nykyaikana alkunsa saaneissa tarinoissa.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Død snø 2 (Dead Snow 2: Red vs. Dead, 2014)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: Tommy Wirkola

Vuoden 2009 Dead Snow tarjosi ihan kelvollista norjalaista splatterhupia. Tosin siihen asti päästäkseen tuli kahlata läpi puolet elokuvan kestosta ärsyttävien ja kliseisten henkilöhahmojen leireilyä. Ei ihme, että moni ei muistele elokuvaa erityisellä lämmöllä. Selkein esikuva ensimmäiselle osalle oli leirikauhun kulmakivi The Evil Dead (1981), joten vähemmän yllättäen jatko‑osa ottaa mallia Evil Dead 2 – Dead by Dawn:ista (1987). Tällä kertaa siis asetelmaa on turha pedata sen pidemmin vaan koko elokuvan kesto on varattu splatterhuumorilla hassutteluun.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Dead Snow 2: Red vs. Dead jatkuu siitä, mihin ensimmäinen päättyi. Paljastuu, etteivät komendantti Herzogin (Ørjan Gamst) johtamat zombit olleetkaan niin kullan perään vaan hautovat veristä kostoa norjalaiselle vuoristokylälle. Edellisestä natsizombien ylösnousemuksesta ainoana elossa selvinnyt Martin (Vegar Hoel) pyrkii estämään elävien kuolleiden suorittaman massamurhan parhaansa mukaan. Ulkomaailmasta ei tässä ole apua, sillä häntä pidetään sarjamurhaajana. Apuun rientää vain amerikkalainen zombipartio, joka tosiasiassa koostuu kolmesta yli‑innokkaasta nörtistä.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Hollywoodista elokuvansa Hansel & Gretel: Witch Hunters (2013) floppaamisen jälkeen takaisin Norjaan palannut Tommy Wirkola on selvästi oppinut amerikanvalloituksestaan monia niksejä koomisesta ajoituksesta sekä etenkin kohtausten asettelemisesta. Hän on saanut elokuvansa näyttämään paljon isommalta kuin se budjettinsa puolesta on. Kuten jo elokuvan alaotsikko vihjaa, lopulta natsizombit saavat kohdata vanhat sota-ajan verivihollisensa.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Zombieiden natsiudesta (tai natsien zombiudesta) saadaan tällä kertaa enemmän irti, sillä budjetti on venynyt toisen maailmansodan aikaiseen kalustoon moottoripyöristä tankkiin. Elokuvan parhaimmat vitsit revitään häikäilemättömästä natsitoiminnasta, joka suoritetaan groteskin zombifiltterin lävitse. Esimerkiksi tankkiin saadaan bensaa repimällä sivustakatsojalta paksusuoli irti ja imemällä sen kautta turistibussista löpöt.

Wirkola käsikirjoittajineen on siis edelleen sopivan ilkeä. Elokuvan mittaan surmataan ja räjäytetään ilmaan säälittä heikkoja, pyörätuolipotilaita ja naisia lastenvaunuineen. Ilmeisesti elokuva halutaan myös linkittää norjalaiseen maalaiselokuvaperinteeseen, sillä yllättävän paljon seurataan pikkukylän poliisin surkuhupaisia pyrkimyksiä yrittää ratkoa zombien massamurha vierittämällä kaikki Martinin niskoille. Elokuvan heikoimmat lenkit ovat kuitenkin amerikkalaislevittäjiä hurmaamaan mukaan otetut melko päälleliimatut jenkit. Geek creditiä haetaan söpöillä nörttitytöillä ja Apatow-komedioista tutulla Martin Starrilla.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Silti Dead Snow 2:sta jää pääasiassa hyvä mieli. Se onnistuu saamaan puhtia jo loppuunkalutuilta tuntuneisiin zombipiloihin. Esimerkiksi zombinatsikäsi ei ole pelkää halpaa Evil Dead 2 ‑apinointia, vaan vitsin lisäksi oma juonielementtinsä. Erityiskiitoksen ansaitsee hulvaton loppukohtaus, joka kääntää pöydät täysin ympäri suhtautumisessa elokuvan päähenkilön mielenterveyteen.

Teoksen tiedot:

Dead Snow 2: Red vs. Dead

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Captain America II: Death Too Soon (1979)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1.5/5

Ohjaus: Ivan Nagy

Marvel-yhtiön supersankareilla on yllättävän pitkä historia valkokankailla, vaikkakin suurimmaksi osaksi pennibudjetin halpiskökköilyissä. Chris Evansin moderni jättibudjetin Kapteeni Amerikka on itse asiassa jo hahmon neljäs inkarnaatio näytelmäelokuvissa. Näistä Night Visionsissa nähty, kronologisesti toinen, liittyy Marvelin 70‑luvun televisiokuvioihin. CBS‑kanavan kanssa tehdystä diilistä saatiin suosituksi noussut Incredible Hulk ‑sarja (1978–82), unohdetuksi jäänyt Spider‑Man ‑sarja (1977–79) sekä pilottijaksoiksi kaavaillut kaksi Captain America ‑televisioelokuvaa, jotka olisi nekin ehkä kannattanut unohtaa.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Reb Brownin esittämä Steve Rogers on moottoripyöräajaja, jonka isä oli toisessa maailmansodassa kunniaa niittänyt sankari. Erinäisestä syistä Rogers tulee itsekin pumpanneensa suoniinsa isänsä saamaa seerumia, joka antaa hänelle isot lihakset ja kyvyn heittää muovisen näköistä kilpeä päin pahointekijöitä niin, että se palaa aina takaisin heittäjänsä käteen. Tämä edellisestä elokuvasta tuttu asia kerrataan televisiotyyliin reilussa minuutissa alkujaksossa.

Muutenkin elokuva noudattaa historian romukoppaan kauan sitten heitettyä 70‑luvun televisiokerrontaa, jossa pääosa sisällöstä on asetettu kuollettavan tylsiksi ekspositiota viljeleviksi dialogeiksi hahmojen välillä. Likaisenkeltaiset tapetit ja ruskeasävyiset sisustukset pistävät silmään.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Seikkailussa Kapun vastinkappaleena on häijy terroristi nimeltä Miguel (tylsistyneen oloinen, mutta silti tutun karismaattinen Christopher Lee). Miguel uhkaa tuhota amerikkalaisen pikkukaupungin kaasulla, joka vanhentaa asukkaita vuosikausilla tunneissa. Hän ei vain kerro, tarkalleen mihin aikoo iskeä. Tätä selvittääkseen matkaa Kapu erääseen epäilyttävään kylään maalaamaan kissatauluja ja vittuilemaan muukalaisvihamielisille paikallisille.

Juuri mitään ei tapahdu, Kapu lähinnä vain ystävystyy paikallisen yksinhuoltajaäidin ja tämän penskan kanssa. Jopa ne hyvin harvat kohtaukset, joissa edes lyödään jotakuta, oli leikattu pois nuorisoa turmelemasta NV:ssä nähdystä skandinaaviprintistä. Torkkuslotille tarkoitettu torkkuleffa silti hörähdytti muutaman kökkönaurun yleisöstä.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria