Paavo Ihalainen

La vie d'Adèle (Adèlen elämä – osat 1 ja 2, 2013)

Ohjaaja:

• Abdellatif Kechiche

elokuva arvostelu

Ohjaus: Abdellatif Kechiche

Naisen iho, hiki ja sylki. Spagettikastike, raa'at simpukat ja valkoviini. Yön aikana kuolaantunut tyyny, likaiset lakanat ja pesemätön tukka. Kyynelet, räkä ja leviävä maskara. Cannesin kultaisen palmun voittanut elokuva Adélen elämä on niin pikkutarkka ja aistillinen, että sitä katsoessa voi tuntea nämä hajut. Rakkaustarina kahden naisen välillä kestää noin kolme tuntia ja on pohjimmiltaan tuttuakin tutumpi. Silti elokuvassa jokin aiheuttaa katsojassa syvää samaistumista. Sitä katsoessa muistuu mieleen omia hapuiluitaan ensirakastumisen pauloissa.

Elokuva kattaa kaksi merkittävää jaksoa ranskalaistyttö Adélen elämästä. Kummankin lopussa Adélella on henkisen kasvun paikka ja hän tulee sinuiksi itseään riivaavan asian kanssa – ensimmäiseksi oman seksuaalisuutensa. Elämän ympyröiden sulkeutumisen myötä Adéle kasvaa luontevasti aikuiseksi. Lopun tuskaista, väsynyttä hahmoa on jo hankala tunnistaa samaksi koulun pihalla juoruilevaksi ujoksi pikkutytöksi, joka alussa tavattiin. Tärkeä osa muodonmuutoksessa on myös Adèle Exarchopoulos'n uskomattoman intensiivisellä näyttelijätyöllä.

Kavereidensa painostuksesta koulutyttö Adéle ajautuu teinisuhteeseen komean Thomas'n (Jérémie Laheurte) kanssa. Vaikka poika on kiva ja suhde syvenee, Adéle tuntee olonsa tyhjäksi. Lopulta Adéle rohkenee kokeilla toisen tytön suutelua ja pitää siitä. Ensi-ihastuksesta ei koidu mitään sen syvempää, mutta mielikuvituksen ja unet täyttävät mystinen sinitukkainen nainen, jonka hän kerran näki vilaukselta. Eräänä iltana homobaarissa hän törmää tähän unelmiensa naiseen, joka esittäytyy taideopiskelija Emmaksi (Léa Seydoux). Nuorten välille syttyy syvä ja kiihkeä rakkaus. Mutta Adéle ei uskalla olla rehellinen omasta suuntautumisestaan tai rakkaudestaan muille läheisilleen.

Puolessa välissä elokuvaa aika hyppää muutaman vuoden eteen päin, jossa ensirakastumisen huuma on vaihtunut jo parisuhteen arkeen. Adéle työskentelee lastentarhan opettajana, eikä vieläkään uskalla avoimesti myöntää elävänsä toisen naisen kanssa parisuhteessa. Suhdetta Emmaan rasittaa myös tämän taiteilijauran eteneminen. Lapsuus alkaa vaikuttaa jo yksinkertaisemmalta ja helpommalta ajalta.

Pitkät seksikohtaukset ovat elokuvan kohutuin anti. Niissä on tietoisesti koitettu välttää tyypillistä miehen katsetta stimuloivaa sukupuolielimiin kohdistuvaa kuvausta. Kuitenkin tietty realismi kokee näissä kohtauksissa kolauksen. Sekstaillessa muun romanssin kömpelö hapuilu on punoittavaa naamaa lukuun ottamatta poissa ja eri asennot vaihtuvat tasaisesti ja luonnistuvat kuin pornoelokuvassa konsanaan. Korostetussa asemassa ovat myös huohotukset, älähtelyt ja ihon toista vasten hinkkaantumisen ääni. Rakkaus on monia aisteja stimuloiva tunne.

Ohjaaja Abdellatif Kechiche on samaa realistis-impressionistisen eurooppalaisen taide-elokuvan koulukuntaa esimerkiksi Dardennen veljesten kanssa. Kohtaukset on kuvattu käsivarakameralla ja niiden taustalla ei yleensä kuulla musiikkia. Kuvauksessa valo on tärkeässä osassa. Kun taidetta opiskeleva Emma saa Adélenkin kiinnostumaan taiteesta, syttyy koko maailma rakkauden myötä myös värikkäämpään keväiseen eloon. Surullisemmilla hetkillä palataan betonin harmauteen. Elokuvassa toistuvat muutenkin tietyt symbolit ja motiivit. Esimerkiksi ruuan laittaminen ja syöminen on merkittävä tapa ilmaista hahmojen kehittyvää suhdetta toisiinsa. Tärkeässä osassa ovat tietenkin myös sänkyyn sijoittuvat kohtaukset, olipa kyseessä nukkuminen, valvominen tai seksin harjoittaminen. Monipuolinen kuvallinen anti, intensiiviset roolisuoritukset ja Kechichen tapa osata käsitellä nuoruuden ajanjaksoa totuudenmukaisesti tekevät elokuvasta paljon muutakin kuin pelkän kohua herättävän suorasukaisen lesboseksielokuvan.

Paavo Ihalainen

Palsa (Kalervo Palsa ja kuriton käsi, 2013)

Ohjaaja:

• Pekka Lehto

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pekka Lehto

Kuvataiteilija Kalervo Palsa (1947–1987) oli harvinaisen tinkimätön ja suorasukainen tekijä suomalaisessa kulttuurimaailmassa. Taiteilijan kolkot kuoleman ja sairauksien kyllästämät maalaukset sekä Markiisi de Saden inspiroima poliittinen räävittömyys ja seksuaalisten perversioiden kuvaukset eivät tietenkään aikanaan uponneet umpimielisille maalaisille, eikä Palsa edelleenkään ole erityisen suosittu kotikaupungissaan Kittilässä. Tästä huolimatta hänen pikimustalla huumorilla höystetyt, rajoja rikkovat työnsä niin sarjakuvien kuin kuvataiteenkin maailmassa ovat keskeisiä suomalaiselle alakulttuurille.

Kyseessä oli siis suuri taiteilija, jonka elämä oli vähän hankalaa ja päättyi liian nuorena. Täten oli vain ajan kysymys, koska ensimmäinen kotimainen elokuvantekijä hoksasi tehdä aiheesta elämänkertaelokuvan. Päälle päin dokumentaristina kannuksensa hankkinut Pekka Lehto vaikutti olevan osaava tekijä työhön. Erikoisiin kulttihahmoihin erikoistunut ohjaaja kuitenkin joutui itsekin kokemaan Palsa-elokuvan tekemisessä enemmän kuin tarpeeksi luomisen tuskaa, sillä tekijöiltä loppui rahoitus kesken ja elokuva jäi jälkituotantovaiheeseen lähes kymmeneksi vuodeksi.

Kun jo vuonna 2003 aloitettu teos on nyt viimein valmis, voidaan nähdä, että liian pitkä vatvominen on saanut aikaan hyvin ristiriitaisen lopputuloksen. Palsan tarina esitetään hieman katkeransuloisena ja episodimaisena. Itse päähenkilö on väärinymmärretty, riutuva romantikko, joka on omien kiusallisten viettiensä armoilla. Taiteen tekemisestä tulee venttiili liikojen höyryjen ulos laskemiseen, kunnes lopulta pakkomielteinen maalailu syö taiteilijan viimeisetkin voimat.

Lopputulos on kaukana tyypillisistä suomalaisista suurmieskuvauksista. Toden ja fantasian rajamaastoa useilla eri tasoilla niittävä odysseia perehtyy enemmän taiteilijan mieleen kuin elämän päätapahtumiin. Huonona puolena elokuvasta on hankala tunnistaa oikeaa Palsaa, osin budjetin riittämättömyyden, osin poukkoilevuuden ja osin turhan siveellisyyden takia. Tässäpä olisi ollut elokuva, joka olisi kaivannut jörgbuttgereitmaista pienen budjetin räävitöntä ilkikurisuutta.

Tarina alkaa jouluna. Palsan perheen luo ilmestyy yksi jos toinenkin joulupukki lahjoja jakamaan. Tilanne saa irvokkaita piirteitä, kun siankärsäinen pukki yrjöää juomansa glögit niin, että ryynit pursuavat kuminaamarin reikien läpi. Kalle-poika (jota esittää iästä riippumatta koko elokuvan Janne Reinikainen) tekee lahjojen vaihtokaupat isoveljensä (Antti Raivio) kanssa ja saa villasukistaan vastineeksi taiteilijatarvikkeet. Tämän jälkeen hän tuhertelee jatkuvasti ja villi mielikuvitus pääsee valloilleen. Taiteilijan kehittyminen kulkee rinta rinnan viehkeään luokkatoveriinsa (Maria Järvenhelmi) ihastumisen kera.

Taiteilijan elämää kuvastaa myös värikkäämpi sarjakuvatarina, jossa Tex Willer (Reinikainen) ja Kit Carson (Raivio) matkaavat kesyttämättömään korpeen raiskaamaan ja ryöväämään alkuasukkaita intiaanipäällikön johdattamana. Palsan isän ja intiaanipäällikön kaksoisrooli ei varsinaisesti ollut näyttelijä Markku Peltolan viimeinen elokuvatyö. On yllättävää nähdä vuonna 2007 kuollut kivikasvo yhä valkokankaalla, siitä huolimatta, että kumpikaan roolityö ei vaadi häneltä juuri muuta kuin läsnäoloa.

Vaikka elokuvan huumori hieman hirtehistä onkin, ei mukana ole mitään oikealle Palsalle ominaista iskua vyön alle. On turha odottaa, että elokuvassa esimerkiksi Eläkeläinen muistelee ‑sarjakuvan tavoin raiskattaisiin omaa kärpässienimyrkytykseen kuolevaa tytärtä. Lehdon elokuva ei mene kovin syvälle missään, mitä se kokeilee. Ei fantasiavisioissa, ei romanttisessa taiteilijaihannoinnissa, ei kokeellisuudessa, eikä etenkään röyhkeydessä. Tulos on osin muotopuoli tapaus, joka on kyllä melko viihdyttävä, mutta tuskin tyydyttää ketään täysin. Lopputekstien aikana esitetyt oikean Palsan maalaukset ovat aivan eri maailmasta, vaikka niiden visioita on toisinnettu elokuvaan.

Paavo Ihalainen

Monsoon Shootout (2013)

Ohjaaja:

• Amit Kumar

elokuva arvostelu

Ohjaus: Amit Kumar

Jos ei ole tullut jo muuten selväksi, että Intiassa tehdään muutakin kuin pelkkiä Bollywood-tanssielokuvia, niin suhteellisen näppärä poliisitrilleri Monsoon Shootout viimeistään selvittää asian. Todelliseen ampumistapaukseen perustuva rikoselokuva sisältää Juokse Lola (1998) ‑tyylisen vaihtoehtoisten jatkumoiden kerrontatavan, joista suurimmassa osassa nopean päätöksen seuraukset ovat turmiollisia.

Mystinen rikollispäällikkö Slummien lordi pitää salamurhillaan Mumbaita kauhun vallassa ja alueen poliisipäällikkö Khan (Neeraj Kabi) ottaa henkilökohtaiseksi asiakseen napata äijän ja tämän lähimmät kätyrit elävinä tai kuolleina. Nuori ja idealistinen poliisi Adi (Vijay Varma) kauhistuu kokiessaan omakohtaisesti ensi kertaa poliisikunnan kovaotteiset tavat: kunnon todisteiden puutteessa pikkurikolliset lasketaan juoksemaan erämaahan ja heitä ammutaan selkään. Virallisiin kirjoihin syyksi annetaan Gestapo-tyyliin pakoyritys. Tutkinnan edetessä ja verkon kiristyessä palkkatappaja Shivan (Nawazuddin Siddiqui) ympärillä Adi joutuu pohdiskelemaan, kuinka pitkälle rikollisten nappaamiseksi on mentävä. Pohdinta kärjistyy sateiselle slummikujalle, jossa Adi saa Shivan lopulta nalkkiin ja aseen piipun väärään päähän. Mutta poliisityön etiikan tutkiskelu on käytävä läpi nopeasti, sillä muuten Shiva pötkii pakoon.

Adin pohtimat eri skenaariot eivät seuraa samaa jatkumoa, vaan riippuvat täysin päähenkilönsä näkemyksistä ja tiedoista. Esimerkiksi koska Adi ei ole täysin varma Shivan syyllisyydestä, saattaa tämä näyttäytyä eri jaksoissa joko verenhimoisena murhaajana tai väärinymmärrettynä slummien hyväntekijänä, jonka kuolema saattaisi aiheuttaa paikallisten kääntymisen poliisia vastaan. Keskeisessä asemassa kaikissa skenaarioissa on myös Adin syvenevä romanssi Anun (Tannishtha Chatterjee) kanssa. Adi pelkää hänelle viattomuutta edustavan neitokaisen turvallisuuden puolesta, ja useampi mahdollinen tulevaisuuskatsaus povaa naiselle huonoa onnea poliisin seurassa liikkumisen ansiosta.

Apeatunnelmainen elokuva näkee modernissa intialaisyhteiskunnassa pelkkää korruptiota ja keskenään nokittelevat poliisit ja gangsterit saman kolikon molempina puolina. Parasta raa'an pelin pelaajaa odottaa maine ja kunnia. Mutta nekään eivät voi suojata alati levittäytyvältä väkivallalta, jossa ihmishenki on halpa ja nopeasti viety. Kunnon neo‑noirin henkeen elokuva pysyttelee mielellään heikosti valaistuilla takakujilla, rähjäisissä baareissa ja kuolemankalpean keinovalon kylpemissä poliisiarkistoissa sulkemisajan jälkeen. Mumbain päivien aurinkoiset kadut luovat näihin yllättävää kontrastia.

Intialaisen elokuvan tapaan verta ei ole mukana kovinkaan paljoa, mutta väkivallan annetaan olettaa olevan paljon karumpaa kuin mitä nähdään. Shivan suosikkiase on kirves, joka uppoaa nopeasti hänen vihollistensa selkään. Siddiquin katulapsia komentava, rähjäisissä diskoissa viihtyvä ja ankeriaan tavoin hankalasti napattava emäkelmi on muutenkin elokuvan kirkkain valopilkku.

Paavo Ihalainen

Cheap Thrills (Halvat huvit, 2013)

Ohjaaja:

• E.L. Katz

elokuva arvostelu

Ohjaus: E.L. Katz

Cheap Thrills on näppärä pikku konseptielokuva. Vähintään puolet sen viehätyksestä tulee siitä että konsepti aukeaa pikku hiljaa elokuvaa katsottaessa eikä paljasteta etukäteen. Siispä lukijoiden kannattaa katsoa elokuva ensin ja vasta sitten lukemaan arvostelun. Tuskin tulette pettymään. Jos olisin raharikas, voisin lyödä vaikka 250 000 eurosta vetoa, että kyseessä oli tämän vuoden R&A:n hauskin elokuva (en lyö).

Jos nyt välttämättä haluatte tietää, niin elokuva pyörii yllätyshulluuden ympärillä. Rutiköyhä tuore isä Craig (Pat Healy) saa aamulla huomata ulosottomiehen käyneen lätkäisemässä oveen pakkolunastuslapun. Kämppä menee alta, jollei viikonlopun aikana löydy tuhtia tukkoa tuohta. Craig poikkeaa baarissa kaljalla jotta pääsisi hetkeksi eroon huolistaan, ja törmää vanhaan lukiokamuunsa Vinceen (Ethan Embry), joka on nykyään inhoamassaan paskaduunissa puurtava entinen linnakundi. Ei hyvin mene hänelläkään.

Molempien katkera illanvietto muuttaa täysin suuntaa kun miesten seuraan lyöttäytyy ökyrikas hämärämies Colin (David Koechner) lapsivaimonsa Violetin (Sara Paxton) kanssa. Koska on pimatsun syntymäpäivä, sikailee pariskunta ihan olan takaa. Julkisesta huumeidenvedosta tai strippareiden ahdistelustakin pääsee kuin koira veräjästä heittelemällä tarpeeksi hynää ympäriinsä. Colin keksii lyödä kaverusten välisiä vetoja, joissa yllytyshulluudesta tienaa aina rapiat rahat. Kipeästi käteistä tarvitseva Craig lähtee mukaan vastahakoisesti, kun kaverinsa Vince on mielissään. Hänen pohjimmaisena ajatuksenaan on tyhjentää koksupäisen miljonäärin kassakaappi. Mutta rikkaat ryökäleet ovat askeleen edellä duunareita. He aloittavat leikin, jossa heitä pelataan tylysti toisiaan vastaan.

Konsepti sisältää toinen toistaan överimmäksi lyöviä, nöyryyttäviä, röyhkeitä, kivuliaita ja hengenvaarallisia temppuja. Muutamaa loppupuolen häijyyttä lukuun ottamatta useimmat temput ovat valitettavan tuttuja alimpaan yhteiseen nimittäjään vetoavista tv‑ohjelmista. Tärkeimpänä erona näihin ohjelmiin on se, että jokseenkin sympaattiset keskushenkilöt eivät ole vain rahanahneita hyypiöitä, vaan kynsin hampain kelvollisesta tulevaisuudesta kamppailevia elämän häviäjiä. On hankala uskoa, että jo kaiken menettäneet miehet saisivat ostettua isollakaan summalla rahaa minkäänlaista onnea tai turvaa haparoivaan elämäänsä.

Tietysti elokuvan ilo on törkeässä sikailussa, jossa paskotaan lattialle, vedetään viinaa ja huumeita ja karjutaan kurkku suorana tuskasta. Rikkaiden ääliöiden koskemattomuus ja sydämettömyys voidaan nähdä aikalaiskommenttina tähän aikaan, jossa lähes koko maailman omistava prosentti näyttää muille kivaa, hymyilevää naamaa. Samalla he voivat julmasti leikitellä itseään pahemmassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa vailla juuri mitään pelkoa seurauksista.

Paavo Ihalainen

Upstream Color (2013)

Ohjaaja:

• Shane Carruth

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shane Carruth

Vaikka Shane Carruthin (Primer, 2004) elokuvat jakavat suvereenisti mielipiteitä, ei liene kiistäminen että tuo kanadalainen käsikirjoittaja-ohjaaja on varsin omaperäinen tekijä. Miehen uutukainen on huumeiden ja parasiittien aiheuttaman paranoian sumentama tarina identiteettien hämärtymisestä ja sitä kautta syttyvästä rakkaudesta. Toki kyseessä on myös ajoittain todella kuumottava elokuva, joka ikävä kyllä mössöytyy jonkin verran matkan varrella.

Tällä kertaa juonen selventämiseen ei tarvita kynää, paperia tai useita katselukertoja, vaikka kaikkea ei pureskella katsojalle valmiiksi. Ensiksi esitellään outoa bisnestä tekevä botanisti lapsiapureineen. Tiedemies noukkii orkideakasvien juurista matoja ja sekoittaa niistä sinistä huumetta. Tätä ainetta juomaan sujauttamalla voi kokonaan häivyttää uhrinsa oman tahdon ja kietoa kenet vain sormensa ympärille.

Tämän aineen uhriksi joutuu ensin mainostoimiston graafinen suunnittelija Kris (Amy Seimetz), joka menettää baareissa hengaavalle tyrmäystippamiehelle koko omaisuutensa ja asuntonsa. Jälkensä kelmi häivyttää hämäävällä suunnitelmalla, jossa Kris joutuu kirjoittamaan erilaisia papereita, jotka perustuvat Henry David Thoreaun romaaniin Elämää metsässä. Romaanin ideahan on korostaa yksilön individualismia ja omaa tahtoa yksinkertaisen elämän avulla.

Kris alkaa irtautua omilleen leikkaamalla ihon alleen sijoitetun madon keittiöveitsellä irti. Kaikista parasiiteistaan hän ei kuitenkaan pääse eroon, ennen kuin omituinen sikafarmari (Andrew Sensenig) kutsuu madot ja hypnoosissa olevan emäntänsä luokseen infraäänin, ja siirtää Krisin dna:ta sisältävät lierot erääseen porsaaseen. Hämmentynyt ja kauhuissaan oleva Kris herää pian kaiken menettäneenä. Lopulta hän törmää samankaltaisen kohtalon kokeneeseen Jeffiin (Carruth).

Elokuva lähtee huimalla vaihteella käyntiin. Osuvan epämääräisesti ja kiivaasti leikattu alkujakso hämmentää, kiehtoo ja upottaa katsojan keskelle tapahtumia. Harmi kyllä Krisin hyväksikäytön jälkeen juonen vauhti alkaa hyytyä. Kris ja Jeff murjottavat menneisyydestään ja alkavat haparoiden luottaa toisiinsa. Varmasti post-traumaattinen romanssi olisi jännittävä elokuvan aihe, mutta hahmot jäävät niin etäisiksi, ettei heidän suhteensa syveneminen jaksa isommin kiinnostaa. Paljon mielenkiintoisempi on sikatarhan maajussi epämääräisine suunnitelmineen, jota esitetään sopivan säästeliäästi. Hänen mysteerinsä, samoin kuin Krisin selvitykset siitä, mitä hänelle on tapahtunut, jäävät elokuvassa pahasti taka-alalle.

Lopulta kyseessä on paljon lupaavia aineksia sisältävä elokuva, jossa on paikoin tiukkaa audiovisuaalista otetta, mutta lopulta useammin pitkäpiimäistä surumielistä indie-romanssia tavanomaisine uima-allas ‑metaforineen. Sisällön limittäminen Thoreaun teksteihin ei ole läheskään niin nerokas idea, kuin tekijät vaikuttavat luulevan. Carruth ei oikein saa sovitettua keskenään elokuvansa sanomaa ja sen omaperäisiä ideoita. Sopiva painotus on hukassa.

Kalle Karinen

American Mary (2012)

Ohjaaja:

• Jen Soska
• Sylvia Soska

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jen Soska, Sylvia Soska

Body modifications ‑kulttuurista kauhua ja jännitystä ammentava American Mary on sympaattinen elokuva mutta rankkaa katsottavaa. Sillä on enemmän yhtäläisyyksiä Hostelin (2005) ja The Human Centipeden (2009) kanssa kuin harmittomien jenkkitusinakauhujen, joihin nimi ja markkinointi helposti johdattelee sen lokeroimaan.

Rahahuolet ajavat lääketieteenopiskelija Maryn (täydellisen muotoinen Katharine Isabelle, Ginger Snaps, 2000) duuniin strippiklubille, ja sattuman kautta hän päätyy suorittamaan pimeää kirurgikeikkaa alamaailman tarpeisiin. Pian vastahakoisen Maryn palveluja saapuu ostamaan itsensä Betty Boopin kopioksi laittauttanut Beatrice (burleskiesiintyjä Tristan Risk). Beatricen kautta Mary tutustuu muihinkin kehonmuokkaajiin, joiden toiveita eivät lisensoidut lääkärit suostu toteuttamaan. "Ruby Realgirl" haluaa täysin nuken näköiseksi – ja nukeillahan ei ole nännejä tai ulkosynnyttimiä... Nämä satiiriset hahmot suoraan uncanny valleysta tuovat mieleen juorulehtien glamour-botox ‑kummajaisten lisäksi Bruce Campbellin hillittömän "Surgeon General of Beverly Hills" ‑roolin Carpenterin Escape From L.A.:ssa (1996).

Maryn maine leviää netin kautta underground bodmod ‑piireissä ja jopa pahamaineiset "Demon Twins of Berlin" (ohjaaja-käsikirjoittajat Jen ja Sylvia Soska) kiinnostuvat uudesta tulokkaasta. Mary, jolla itsellään ei ole tatuointeja tai lävistyksiä, on muiden silmissä pitkään kiltti ja harmiton. Hän tulee aliarvioiduksi. Jättimäinen portsarikorsto jopa ojentaa tälle kahvilassa vaniljapirtelön asiaa korostamaan. Viattoman ulkokuorensa alla Mary on kuitenkin kaikkein friikein koko porukasta ja itse Dieter Laserkin olisi vaikuttunut siitä, mitä kirurgisia rangaistuksia nuori neito keksii vihollisilleen.

Elokuva on lopputeksteissä omistettu Eli Rothille, mikä ei tule yllätyksenä – terävää ja yllättäviin suuntiin etenevää juonta karmaisevan brutaaleihin ihmiskohtaloihin yhdistävä tyyli tuo väistämättä mieleen Rothin tuotannon. Vancouverissa toimivat Jen ja Sylvia Soska ovat imeneet inspiraatiota Fangoriasta ja oppia Robert Rodriguezin budjettitaiturointia kuvailevasta kirjasta Rebel Without a Crew (1995). Soska-debyytti Dead Hooker In a Trunk (2009) oli hurja mutta teknisesti amatöörimäinen. American Mary on jo täysin "oikea" elokuva: kuvaus on harkittua, efektit yllättävän hyviä ja kannattelevat näyttelijät ammattimaisia. Ohjaajien kokemattomuuden huomaa kahdesta asiasta: Ensinnäkin, hahmojen välisessä dynamiikassa on hieman epäuskottavuuksia ja muutamassa kohtaa kerronta töksähtää oudosti – 15 kuvauspäivää ei tainnut olla tarpeeksi. Toiseksi, koko elokuvasta paistaa läpi tekemisen meininki ja inspiroitunut energia. Myös syvällinen perehtyminen aihealueeseen näkyy yksityiskohdissa ja siinä kuinka erikoisten yksilöiden alakulttuuria kuvataan samanlaisella ylpeydellä kuin Tod Browningin Freaksissä (1932) ja Álex de la Iglesian Acción mutantessa (1993).

Identtiset kaksoset ohjaamassa elokuvaa on mielenkiintoinen konsepti. Hoituvatko hommat tosiaan tuplateholla ja yhden mielen mukaisesti? Lopputuloksesta päätellen kyllä. Kaksosilla oli selvä yhteinen visio siitä mitä haluttiin tehdä, ja toinen Soska pystyi aina ohjaamaan sillä välin kun toinen hoiti muita tuotannon haasteita. "Working together is absolutely seamless", toteaa Jen Soska.

Vancouver on nykyään jonkinlainen "Pohjoisen Hollywood", pitkälti koska British Columbia tarjoaa reilun 33% veroedun elokuvantekijöiden palkoille. Tietysti se ei ole laadun tae, kuten esim. umpisurkea The King of Fighters (2010) osoittaa, mutta yrittäminenhän on tärkeintä. American Maryssa rahat käytettiin hyvin ja tämä nautinnollisen kiero kauhuhelmi ansaitsee paikkansa Kanadan pienen budjetin suurteosten sarjassa Hobo with a Shotgunin (2011), Father's Dayn (2011) ja Beyond the Black Rainbow'n (2010) rinnalla.