Sakari Määttä

Resolution (2012)

Ohjaaja:

• Justin Benson
• Aaron Moorhead

elokuva arvostelu

Ohjaus: Justin Benson, Aaron Moorhead

Yksi viime kevään Night Visions Back to Basics 2012 ‑festivaalin positiivisista yllätyksistä oli Drew Goddardin mainiolla tavalla genretietoinen The Cabin in the Woods (2011). Siinä järjettömän oloinen klisevyyhti osoittautui purkautuessaan nautinnolliseksi sekoitukseksi kauhua, scifiä ja vanhojen slasher-klassikoiden goremässäilyä. Ohjaajapari Justin Bensonin ja Aaron Moorheadin ensimmäistä kokopitkää elokuvaa Resolution on ehditty jo vertaamaan Goddardin The Cabin in the Woodsiin eikä suotta, sillä samankaltaisia piirteitä näiden kahden väliltä on helppo löytää. Liian systemaattinen vertailu ei kuitenkaan kannata, koska Resolution pärjää täysin omilla avuillaan, pienestä budjetistaan huolimatta.

Michael (Peter Cilella) päättää pelastaa vanhan ystävänsä Chrisin (Vinny Curran) huumeriippuvuuden kourista saatuaan videoviestin, jossa tämä vetää crackiä ja sekoilee aseen kanssa mökillä. Michael etsii mökin ja kahlitsee ystävänsä käsiraudoilla seinään, jotta tämä ei pääsisi kiinni huumeisiin. Viikon kestävä vieroitusprojekti alkaa suunnitelmien mukaan, mutta pian mökillä ja sen liepeillä alkaa tapahtua kummia. Michael saa käsiinsä outoja videotallenteita, joiden kautta koko elokuva saa täysin uuden suunnan.

Resolutionin pääosaparin välinen kemia on lähes saumatonta ja aidon oloisen dialogin perusteella on helppo uskoa heidän olevan hyviä ystäviä myös oikeassa elämässä. Elokuva nousee kerroksittain uusille tasoille mökkiin liittyvien mysteerien avautuessa hiljalleen. Suurin osa elokuvan tapahtumista sijoittuu yhden huoneen mökkiin, joten katsoja voi vaivattomasti samaistua henkilöihin ja heittäytyä mukaan tapahtumiin.

Resolution onnistuu olemaan samaan aikaan kiinnostava, hauska ja pelottava. Elokuvan sisäisen mysteeri on rakennettu huolella ja ohjaajapari onnistuu välillä saamaan kohtauksiin todellista jännitettä. Yksi elokuvan häiriintyneimmistä ja parhaista kohtauksista on jakso, jossa Michael menee tapaamaan omaperäistä ranskalaista tiedemiestä Byronia (Bill Oberst Jr.) tämän asuntovaunuun. Resolution ei tyydy pelkästään raapimaan teemojensa pintaa, vaan uppoutuu syvemmälle huumeriippuvuuden ja ystävyyden lisäksi muun muassa katsojan ja elokuvan suhteeseen tehden sen täysin omintakeisella tyylillä.

Resolutionin ohjaajaparin kunnianhimoinen ote on arvostettavaa, mutta paikoitellen piinallisen selvästi näyttäytyvä kohtausten epäyhtenäisyys ja tarinankulun epätasapainoisuus estävät elokuvan pääsemisen missään vaiheessa täyteen vauhtiin. Elokuvan lopetus olisi kaivannut lisää iskuvoimaa ja yllättävyyttä odotetun turvallisen ratkaisun sijaan. Toivottavasti herrat Benson ja Moorhead kuitenkin jatkavat tulevaisuudessa samalla linjalla, koska potentiaalia, taitoa ja näkemystä heiltä selvästi löytyy.

Kalle Karinen

Spiders (2013)

Ohjaaja:

• Tibor Takács

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tibor Takács

Spiders 3D ainakin alkaa lupaavasti: venäläisellä avaruusasemalla vipeltää hämähäkkejä, ja kosmonautit on syöty luurangoiksi. Asema syöksyy ilmakehään, ja palasia rysähtää kadun läpi metrotunneliin New Yorkissa. Muukalais-DNA:sta peräisin olevat hämähäkit perustavat tunneliin pesän ja levittäytyvät lähimaastoon taistelemaan poliiseja ja armeijaa vastaan.

Hämähäkit ovat ehkä jopa universumin pelottavimpia olioita, mutta eivät elokuvissa. Ensinnäkään mylvivät ja karjuvat jättiläishämähäkit eivät edes aiheuta araknofobisia reaktioita toisin kuin aidot tunteettomin silmin saalista hiljaa vaanivat lukit. Spiders 3D:n alkupuoli jopa toimii, koska ötökät ovat vielä pieniä ja salakavalia. Loppupuoli koostuu tylsästä rymistelystä, kun tankit ampuvat jättikokoisia hämähäkkejä, sekä erään metrovalvojan (Patrick Muldoon) aina vaan epäuskottavammiksi käyvistä perheenpelastusoperaatioista.

Unkarilaissyntyisen ohjaaja Tibor Takácsin uran kirkkain hetki oli outo teinikauhuilu The Gate (1987), jonka efektit säväyttävät vielä tänäkin päivänä. Hauska nähdä että ukko on edelleen kehissä, mutta Spiders 3D:n heppoiset cgi‑hämähäkit eivät tee mitään vaikutusta. Pääosaroolin otsa rypyssä vetävä Patrick Muldoon ei ole ensimmäistä kertaa jättiötököiden kanssa tekemisissä. Hämähäkit uhkasivat häntä myös Ice Spidersissa (2007), ja suurelle yleisölle hän on tuttu araknidiuhkaa torjuvana leuhkana pilottina Starship Troopersissa (1997).

Spiders 3D:n tuottanut Nu Image Films on pukannut ulos lähinnä halpistoimintaa kuten Cyborg Cop III (1995) ja Ninja (2009), mutta nykyään myös korkeamman profiilin tuotantoja, kuten The Expendables (2010). Heillä on kokemusta myös eläinpohjaisesta toimintakauhusta, esim. Spiders 3D on tavallaan remake NIF:n aiemmasta elokuvasta Spiders (2000). Tällä saralla NIF on myös pitänyt riman hieman korkeammalla kuin kilpailijansa. Spiders 3D on kertaluokkaa tasokkaampaa viihdettä kuin cgi‑efektien helppoudesta villiintyneiden The Asylum ja SyFy (entinen Sci‑Fi Channel) ‑firmojen tuotokset tyyliin 2‑Headed Shark Attack (2012) ja Mongolian Death Worm (2010), mutta eiväthän mitkään näistä ole ihmisen eivätkä eläimen leffoja – joskus on oikeasti vaan parempi naureskella trailereille ja jättää se siihen.

Antti Tohka

Bullet to the Head (2012)

Ohjaaja:

• Walter Hill

elokuva arvostelu

Ohjaus: Walter Hill

Walter Hill on pitänyt taukoa täyspitkien elokuvien tekemisestä kymmenen vuotta ja hyvä niin. Miehen 2000‑luvulla ohjaamista elokuvista ei hyvää sanottavaa löydy; toisaalta Hillin vahvaa panosta tv‑sarjassa Deadwood (2004–2006) on helppo muistella lämmöllä. Kahden kasari-ikonin, Hillin ja Sylvester Stallonen yhteistyön Bullet to the Head tekemisen motiivit mietityttävät: onko tarkoitus ollut päivittää 80‑luvun toimintaelokuvakuvasto nykypäivään, päivittämättä mitään..?

Sylvester Stallone on Jimmy Bobo, piinkova palkkamurhaaja, joka joutuu keskelle New Orleansin korruptoituneen valtakoneiston häikäilemätöntä peliä, jossa kunnia mitataan rahalla. Sung Kang on Bobon aisapariksi lyöttäytyvä etsivä Taylor Kwon, päivitetty versio hyväntahtoisesta mutta tyhmästä neekeristä, joita viimeksi nähtiin amerikkalaisissa elokuvissa 60‑luvulla (sekä Palveluksessanne, Miss Daisy ‑elokuvassa, 1989). Hillin visio on ollut muuttaa afroamerikkalainen perjantaihahmo etelä-korealaiseksi martial arts ‑taituriksi. Tämä on tapahtunut todennäköiseksi siksi että Kwonilla on orastava suhde Bobon tyttären kanssa ja orientaali sulhaskandidaatti varmaan koetaan elokuvan kohderyhmän parissa vähemmän ärsyttäväksi.

Täyttä ajanhukkaa Bullet to the Head ei ole. Erityisesti elokuvassa kiehtoo sen jämähtyneisyys; onko Hill todella asunut tynnyrissä viimeiset kymmenen vuotta, vai kaksikymmentä? Bullet to the Headin yksiulotteisuus on kuin suoraan aikakoneella 80‑luvulta siirrettyä know-how'ta siitä, miten toimintakohtausten väliin sijoitettu kehyskertomus saadaan kursittua kasaan aliarvioimalla katsojaa mahdollisimman paljon. Tämäkään tietotaito ei ole siirretty Hillin omista elokuvista, sillä esim. idealtaan hyvin samantyyppinen 48 tuntia (48 Hrs., 1982) oli tiukkuudessaan 80‑luvun modernin toimintaelokuvan merkkipaaluja. Tosin Sung Kang ei tosiaan ole mikään Eddie Murphy, joten oman klassikon päivitys on saattanut tästäkin syystä nahistua matkalla visiosta valkokankaalle.

Tämän "mitä vittua sillä aikakoneella oikein tehtiin?" ‑arvoituksen lisäksi iloa tarjoaa jälleen kerran Syltyn fantastisen järkälemäinen roolisuoritus. Antakaa hänelle jo Oscari! Myös Bullet to the Headin sivuosista löytyy asiallisia jeeboja, pääpahis Adewale "Adebisi" Akinnuoye-Agbaje etunenässä. Bobon ja Jason "Conan ja Game of Thrones" Momoan väliset kamppailut ovat kaikessa korniudessaan intensiivistä katsottavaa.

Bullet to the Head jättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Katsojalleen se kuitenkin tarjoaa puolitoistatuntia kovaotteista väkivaltaviihdettä ja nostalgiamatkan 80‑luvun toimintatuottajien päähän; aikaan jolloin kaiken piti olla mahdollisimman yksinkertaista ja valmiiksi pureskeltua.

Paavo Ihalainen

Five Element Ninjas (1982)

Ohjaaja:

• Chang Cheh

elokuva arvostelu

Ohjaus: Chang Cheh

Shaw-veljesten studio osasi parhaimmillaan hyödyntää tuottamissaan kamppailulajielokuvissaan aikansa trendejä hyvin kekseliäästi ja omaperäisesti. Ninjabuumi oli vasta aluillaan vuonna 1982, kun studiolla keksittiin tehdä leffa, jossa kiinalaiset taistelulajitaiturit ottavat japskeista mittaa. Five Element Ninjasin ninjat ovat kovia, mutta myös pelkurimaisiin kikkoihin ja petkutukseen turvautuvia häijyläisiä. Rehti taistelija käyttää näiden sijasta taitoaan, viekkauttaan ja tovereitaan avuksi voittoon.

Kaksi kiinalaista taistelulajikoulua ottaa mittaa toisistaan selvittääkseen kumpi saa "johtaa miekkamiesten maailmaa". Hyvikset ovat pukeutuneet valkoisiin ja pahikset mustiin ihonmyötäisiin diskoasuihin, joiden anteliaat kaula-aukot paljastavat rintalihakset. Selkeää. Hyvien puolen, Taistelulajien Allianssin, supertaiturit ajavat vastustajansa niin nöyryyttävään tappioon, että hävinneiden ottelijoiden on riistettävä itseltään henki rituaali-itsemurhalla. Mustapukujen listoilla ollut japanilainen samurai kuitenkin vannoo kostoa ennen seppukuaan. Ovelasti hän myös onnistuu myrkyttämään Allianssin johtajan sormuksellaan. Hyvien puoli joutuu varautumaan viiden Japanista saapuvan ninjaluokan suurhyökkäykseen. Nuo luonnon elementteihin perustuvien taistelulajien ekspertit aikovat pyyhkiä Allianssin maan päältä.

Ninja-sotureiden viisi luokkaa omaavat toinen toistaan mittavampia ja samalla kahjompia supervoimia. Mukana on toki myös tavallisia mustahuppuisia ninjoja, jotka tumpeloivat minkä ehtivät eivätkä osaa edes ninjamaista piiloutumista. Ninjaeliitin luokitukset perustuvat kiinalaisen Wu Xing'in luokituksen elementteihin, vaikkakin jostain syystä "kulta" korvaa elokuvassa "metallin". Kappas kun kaikista muistakin yksittäisistä alkuaineista ei ole omaa ninjaluokkaansa. Joka tapauksessa, kultaninjat käyttävät massiivisia hattujaan heijasteena vastustajan sokaisuun ja ampuvat päähineistään teräviä metallikappaleita. Puuninjat piiloutuvat vaahtomuovista valmistettuun parin puun "metsään" ja tekevät kymmenen metrin korkuisia loikkia ilmaan yllättäessään vihollisensa. Vesininjat soutelevat söpöillä pikku kellukkeilla jorpakossa, sukeltelevat ja vetävät maalla tallustavia vastustajiaan köysikoukuilla kanssaan vesipainiin. Tulininjat käyttävät taistelussa apunaan sumuverhoja ja liekehtiviä miekkoja (!). Kaikkein ylintä kastia ovat maaninjat, jotka taitavat Ninja III: The Dominationista (1984) tutun maahan sekunnissa kaivautumistekniikan. Pahaa-aavistamattomia vastustajiaan he tykkäävät tökkiä keihäällä nivusiin maan alta.

Ninjat surmaavat erikoistaidoillaan suurimman osan Allianssin taistelijoista. Eloonjääneet, mukaan lukien nuori Shao Tien‑hao (Ricky Cheng Tien Chi) linnoittautuvat muurien sisäiseen kaupunkiin suojelemaan myrkytyksestä toipuvaa mestariaan. Ninjojen katalat kikat eivät kuitenkaan tähän lopu. Juonikkaasti he lähettävät paikan päälle vakoojan, viehkeän Shi Shangin (Chen Pei Hsi). Shao ihastuu hurmaavaan ja viattoman oloiseen neitokaiseen veljensä Li'n (Lo Meng) varoituksista huolimatta. Veljesten olisi opittava nopeasti ymmärtämään ninjitsua, jotta keino ninjojen päihittämiseen paljastuu ennen suurhyökkäystä linnoitukseen.

Five Element Ninjas on selvä studiotuotanto, eikä yksikään kohtaus näytä siltä, että se olisi kuvattu muualla kuin lavasteissa. Metalliset aseetkin vaikuttavat usein vanerisilta tai muovisilta. Tämä kuitenkin sopii värikkääseen ja sarjakuvamaiseen tyyliin, kuten myös varsin veriset efektit ja graafiset kuolemat. Huikeimmassa kohtauksessa pahalta ninjalta revitään kaikki raajat ja pää samalla hetkellä irti. Omissa kentissään piileskelevät ninjavastustajat ovat tavallaan videopelimäisiä vastuksia. Kuvaus muistuttaa myös satujen ja kansantarujen jaksotusta, jossa sankari voittaa kekseliäisyytensä ja nokkeluutensa avulla toinen toistaan voimakkaampia vastustajia.

Mitään erityisen syvällistä tai henkevää tarinasta on silti turha etsiä. Five Element Ninjasin tarkoitus on puhdas hauskanpito. Luova hulluus on ollut elokuvaa tehdessä hyvässä käytössä ja sekoilua on ihasteltava paikoin monttu auki. Esitetyn version hilpeän kökkö tekstityskin vain lisäsi elokuvan vinkeää tunnelmaa. Vakoojakolmiodraama hidastaa keskivaiheilla vähän menoa, mutta sitäkin seuraa mielikseen odotellessa vesi kielellä lopullista yhteenottoa. Ja taistelujaksot ovatkin sitten varsinaista nannaa: vimmaisia, intensiivisiä ja täysin ainutlaatuisia koitoksia. Jumpe, ei elokuvaa suotta nosteta erääksi ninjakaanonin kärkiteoksista!

Paavo Ihalainen

Hansel & Gretel Get Baked (2013)

Ohjaaja:

• Duane Journey

elokuva arvostelu

Ohjaus: Duane Journey

Yön valvominen emuloi usein ihan hyvin parin kaljan pöhnää ja tekee sellaisistakin elokuvista hauskoja, joita ei yleensä ilman alkoholia pystyisi katsomaan. Mutta asia on mutkikkaampi niiden elokuvien kanssa, joita katsoakseen pitää olla pilvessä. Hansel & Gretel Get Baked ei onnistu naurattamaan juuri lainkaan edes ideaaliaikaan kolmelta aamuyöllä ilman laittomia päihteitä.

Melko selvästi nimi edellä valmistettu elokuva muokkaa Kertusta ja Hannusta nykypäivän ilmapäisen valley girlin ja valokuvaajanörtin. Teinit on jätetty viikonlopuksi yksin kotiin ja tekemisen puute riivaa. Gretel (Molly C. Quinn) polttaa poikaystävänsä Ashtonin (Andrew James Allen) kanssa Mustan Metsän pilveä. He ihastuvat hyvään lajikkeeseen ikihyviksi ja Ashton rientää hakemaan santsausta. Viattoman oloinen, mutta outo vanha Agnes-muori (Lara Flynn Boyle) diilaa dullaa mökistään. Ashtonin vieraillessa mummon talossa tapahtuu outoja ja akka paljastuu pahaksi noidaksi. Agnes aikoo taikoa nuoruutensa takaisin murkinoimalla pahaa aavistamattomilla pilvipäillä.

Ashtonin katoamisesta huolestuva Gretel alkaa kasaamaan pelastusoperaatiota. Hän ei jää Agnesin satimeen, vaan pakenee ja alkaa vakoilla talon tapahtumia. Hommaan sekaantuvat lopulta niin lyhytpinnaiset latinogangsterit kuin pällit poliisitkin. Kun elossa olevista alkaa olla puutetta, tapauksesta erossa pystyttelemään pyrkivä Hanselkin (Michael Welch) vedetään lopulta väkisin mukaan sotkuun.

Hansel & Gretel Get Baked toistaa itseään ja polkee paikallaan tarpeeksi, ettei syvimmissäkään tiloissa oleva katsoja tipu kärryiltä. Selvin päin olevat asettuvat helposti noidan puolelle, sillä nuorison edustajat ovat kaikista aiemmin tehdyistä teinikomedioista tuttuja pahimpia arkkityyppejä. Riivaavin on ikuisesti pälättävä latinopimu Bianca (Bianca Saad), jonka katsoja toivoisi tyrkättävän uuniin saman tien.

Nariseva Flynn Boyle tekee häijyn roolisuorituksen. Vaikka näyttelijättärellä vaikuttaa olevan hauskaa, se ei peitä käsikirjoituksen tylsyyttä. Juonen mittaan noita saa palautettua puolet nuoruudestaan takaisin. Tulokset ovat selkäpiitä karmivia. Pahinkaan kauhunaamari tuskin on yhtä hirvittävä kuin nelikymppisen diivan lukuisilla kauneusleikkauksilla epäluonnolliseksi raivattu pärstävärkki. Kumma kyllä elokuvan hahmot eivät säikähdä lainkaan kun botox-pumpattu vahanaama pöllähtää paikalle. Kaliforniassa kai tottuu moiseen.

Kuvan kontrastit olivat ainakin festivaalilla esitetyssä kopiossa täysin pielessä, ja pimeistä kohtauksista (eli vähintään puolesta elokuvasta) ei oikein saanut mitään selvää. Syy lienee huonosti tehdyssä DCP‑kopiossa, mutta miksei tästäkin syyttäisi elokuvantekijöitä kun kerran voi. Huonon elokuvanhan he ovat ainakin tehneet.

Sakari Määttä

The Last Exorcism Part II (Viimeinen manaus: Osa II, 2013)

Ohjaaja:

• Ed Gass-Donnelly

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ed Gass-Donnelly

PG 13 ‑sertifikaatilla varustettuja kummitteluelokuvia tehdään nykyisin jopa niin tiuhaan tahtiin, että rapisevien teinienkin luulisi alkavan jo vähitellen kyllästyä niihin. Daniel Stammin vuonna 2010 ohjaama The Last Exorcism ei ollut kovin hyvä elokuva, mutta onnistui erottumaan edukseen säikyttelypelottelujen mielikuvituksettomasta suosta. Tämän takia myös tuoretta, kanadalaisen Ed Gass-Donnellyn (Small Town Murder Songs, 2010) ohjaamaa jatko-osaa kohtaan syntyi jopa jonkintasoisia odotuksia. Olihan sitäkin tuottamassa itse Eli Roth. Valitettavasti The Last Exorcism Part II on tuttuakin tutumpaa, aivoja turruttavan typerää efektisäikyttelyä, jonka tekijät eivät tunnu mitään muuta yrittävänkään.

Ensimmäisessä osassa kovia kokenut kärsinyt Nell Sweetzer (Ashley Bell) on päässyt riivaajastaan eroon ja asuu toipilaskodissa New Orleansissa normaalia elämää harjoitellen. Riivaaja löytää Nellin ja alkaa tapahtua kaikenlaisia elokuvan hahmojen mielestä jännittäviä asioita. Katsomon puolelle jännitys ei juuri välity. Ashley Bell venyttelee ja rääkyy roolissaan kelvollisesti, mutta lähes koko ympäröivä näyttelijäkaarti on kuin ryhmä keinotekoisia pahviolentoja tönkköine vuorosanoineen.

Gass-Donnelly on ilmeisesti hakenut vaikutteita Stephen Kingin kirjallisuudesta elokuvaa tehdessään. Jatkossa hänen ehkä olisikin parempi pitäytyä vaikka kirjojen lukemisessa ja jättää elokuvien tekeminen osaavien käsiin. Kävi miten kävi, niin eiköhän viimeiselle manaukselle vielä kolmaskin osa saada. Valitettavasti.

Kalle Karinen

Frankenstein's Army (2013)

Ohjaaja:

• Richard Raaphorst

elokuva arvostelu

Ohjaus: Richard Raaphorst

Vuonna 2004 netissä herätti huomiota traileri elokuvasta "Worst Case Scenario", jossa Hollantiin rantautui oudon näköisiä natsizombiemutantteja. Kiehtovat oliot oli luonut Richard Raaphorst, jonka aiemmat saavutukset olivat huipentuneet konseptitaiteen tekemiseen Brian Yuznan vetämän Fantastic Factoryn elokuviin kuten Dagon (2001) ja Beyond Re‑Animator (2003). Täyspitkä "Worst Case Scenario" juuttui tuotantohelvettiin eikä lopulta toteutunut. Sen jäänteistä nousi myöhemmin yllättäen ylös aivan uusi elokuva.

Frankenstein's Army on kuvattu "found footage" ‑tyyliin. Näitä keloja filmaa toisen maailmansodan loppuvaiheessa venäläisen tiedustelupartion mukana kulkeva propagandakuvaaja. Samaan joukkoon kuuluu myös sadistinen riehuja, hermostunut märkäkorva, ja puolalainen maanpuolustaja – hahmoja, joista on vaikea välittää ja jotka lopulta kaikki paljastuvat kusipäiksi. Matka kohti natsien viimeisiä linnakkeita johtaa uudenlaisen uhan löytymiseen: maastossa makaa kummallisia epäinhimillisiä jäänteitä, erään kylän nunnat on teurastettu, ja luostarin maanalaisissa käytävissä ryhmän kimppuun hyökkää groteskin näköisiä ja hitaita mutta arvaamattoman voimakkaita ihmisruumiiden ja koneen yhdistelmiä.

Selviytymistaistelu johtaa melko kirjaimellisesti sylttytehtaalle. Loppupuolella tavattava klassisen hullu tiedemies Viktor (Karel Roden, Hellboyn Rasputin) väittää olevansa sukua itse tohtori Frankensteinille. Hänen kokeensa yltävät melkoiselle hulluuden tasolle: Herr Doktor jopa yhdistää samaan ruumiiseen kommunistin ja natsin aivolohkot. Tässä vaiheessa elokuva saa melko synkkiäkin sävyjä, koska Viktorin touhut ja hänen toimitilojensa ulkonäkö tuovat mieleen tohtori Mengelen kokeet Auschwitzin pahamaineisessa Block 10 ‑rakennuksessa.

Viimeaikaisten luokattoman huonojen natsizombieyritelmien kuten Død snø (2009) ja kotimainen War of the Dead (2011) seasta Frankenstein's Army erottuu selkeästi kiinnostavimpana. Se tarjoaa edes jotain arvokasta ja poikkeavaa mihin kilpailijoiden rahkeet eivät riitä, eli ikimuistoisen hienot käsin tehdyt zombiet. Vaikka Raaphorst onkin haastatteluissa yrittänyt väittää etteivät ne ole pääasia ja että Frankenstein's Army on ensisijaisesti elokuva "ihmisistä jotka vajoavat sodan hulluuteen", ainoa syy sen katsomiseen on lopulta juurikin Raaphorstin rakkaudella luomat steampunkzombiet. Olentojen – joita ohjaaja itse kutsuu nimellä "zombot" – ilmiasu vaihtelee pelottavasta poranaamaisesta pitkäraajafriikistä sympaattiseen kävelevään pönttöön nimeltä Hans. Matala budjetti näkyy hieman kuvauksessa, joka tähtää retrofiilikseen, mutta ei ole täysin uskottava. Tätä kompensoivat toisaalta autenttisen oloiset kuvauspaikat, kuten vanha tsekkiläinen kaivos.

Vuosikausien odottamisen jälkeen Raaphorstin debyytti on hienoinen pettymys. "Worst Case Scenario" ‑trailerit osoittivat paljon potentiaalia, mutta alkuosan kerronta on laahaavaa, eikä tarinan pohjalla vaikuttaviin Frankenstein‑ ja Golem-myytteihin tuoda oikeastaan mitään uutta. Viktoria lukuun ottamatta henkilötkään eivät ole kiinnostavia. Onneksi lopussa panokset kovenevat niin reilusti, että Frankenstein's Army kiilaa erikoisen alagenrensä kärkisijoille Shock Wavesin (1977) seuraksi. Ja mainitsinko jo että zombotit ovat törkeän makeita luomuksia?

Mika Helminen

Whoever Slew Auntie Roo? (1972)

Ohjaaja:

• Curtis Harrington

elokuva arvostelu

Ohjaus: Curtis Harrington

Hollywoodin kultakaudeksi lasketaan yleisesti vuodet 1920‑luvun lopulta 1960‑luvun alkupuolelle. Näinä vuosina unohtumattomia rooleja parhaassa iässään tehneet nimekkäät näyttelijättäret olivat uusien haasteiden edessä tuon aikakauden lähestyessä loppuaan ja ajan hampaan nakertaessa armottomasti kaunottarien ulkoista olemusta. Robert Aldrichin ohjaama What Ever Happened to Baby Jane? oli kuitenkin vuonna 1962 antava lähtösysäyksen yllättävänkin suosion saaneelle tyylisuuntaukselle, jossa kukkeimman nuoruutensa eläneille tähtinäyttelijättärille oli taas tilausta.

Reilun kymmenen vuoden ajan nimittäin tehtailtiin kauhuelokuvia, joiden pääosissa nähtiin lähinnä Hollywoodin entisiä näyttelijäsuuruuksia päästään vinksahtaneiden ja moraaliltaan kyseenalaisten vanhempien naisten rooleissa. Grande Dame Guignol ja psycho-biddy ‑nimillä kutsutun alagenren tunnetuin elokuva on edellä mainittu What Ever Happened to Baby Jane?, jonka päärooleissa julmistelevat ja mullittelevat kuuttakymmentä käyvät Bette Davis ja Joan Crawford. Muita lajityypin elokuvissa sen kukoistuskaudella näytelleitä tähtiä olivat muun muassa Olivia de Havilland, Geraldine Page, Debbie Reynolds sekä Shelley Winters.

Oscar-palkittu muuntautumiskykyinen Winters (The Night of the Hunter, 1955; Alfie, 1966) nähtiin kypsään ikään ehtineenä flipanneena naisena ensin Curtis Harringtonin ohjaamassa What's the Matter with Helen? ‑elokuvassa vuonna 1971. Yhteistyö halpiskauhua ja kokeellisempaa elokuvaa aiemmin ohjanneen Harringtonin kanssa osoittautui niin hedelmälliseksi, että jatkoa seurasi jo seuraavana vuonna: parhaiden skitsohaahkaelokuvien perinteiden mukaisesti (otsikossa keskeisen hahmon nimi ja kysymysmerkki) nimetty brittituotanto Whoever Slew Auntie Roo? on eräänlainen Hannu ja Kerttu ‑muunnelma.

Winters on huimassa vedossa rikkaan ja eksentrisen leskirouvan roolissa 1920‑luvun Englannissa. Rouva Forrest on entinen vaudeville-tähti Amerikasta, jolle brittiläinen taikuri-aviomies on edesmentyään jättänyt valtaisan omaisuuden ja ylellisen kartanon. Hyväntekijän maineessa oleva rouva Forrest – tai Roo‑täti – kuten lapset häntä kutsuvat, järjestää vuosittain paikallisen orpokodin nuorille asukkaille kartanossaan joulujuhlan. Vaatimattomissa oloissa ja kovassa kurissa eläville lapsille Roo‑tädin kekkerit ovat vuoden kohokohta, joista ei ruokaa, juomaa ja joululahjoja puutu. Saati lämpöä ja rakkautta.

Viimeksi mainittua saa osakseen liikaakin Chloe Franksin esittämä pikkutyttö Katy, joka on salakuljettanut itsensä juhliin isoveljensä Christopherin (Mark Lester) kanssa. Sisarukset eivät ole orpokodin mallilapsia ja laitoksen tiukka johtajatar neiti Henley (Rosalie Crutchley) onkin evännyt heiltä osallistumisen kutsuille. Roo‑täti kuitenkin iskee silmänsä vaaleaan pikkutyttöön, sillä tämä muistuttaa erehdyttävästi leskirouvan aiemmin hämärän tapaturmaisesti kuollutta Katherine-tytärtä, jonka menetyksestä tämä ei ole koskaan toipunut.

Kartanon kiero ja julma hovimestari Albie (Michael Gothard) ja huijarimeedio Benton (Ralph Richardson) uskottelevat säännöllisesti järjestettävissä spiritismi-istunnoissa rouva Forrestille, että Katherine-tytön sielu on läsnä talossa ja yhteyskin saadaan, kunhan epätoivoinen mutta upporikas Roo vain muistaa säännöllisesti hellittää kukkaronnyörejään. Niinpä edesmennyttä tytärtä muistuttava orpokodin asukas Katy on omiaan saamaan leskirouvan äidintunteet heräämään ja neuroottiselle Roolle iskostuu pakkomielle adoptoida tyttö. Neuvokas isoveli Christopher ja Katy ovat kuitenkin erottamattomat, ja sisaruksille tuleekin kiire päästä kartanosta ulos – ensin mainitun tehdessä talosta karmaisevan löydön.

Winters herkuttelee ailahtelevaisen psykopaattitädin roolissa unohtumattomasti, ja salaisuuksia täynnä oleva kartano ruokahisseineen tarjoaa tunnelmalliset puitteet kannibalismiinkin kallellaan olevan Roon ja sisarusten väliselle kuurupiilolle. Viittauksia Grimmin veljesten Hannu ja Kerttu ‑satuun löytyy elokuvasta yllin kyllin, alleviivaavimmin Christopherin lukemista lainauksista mainitusta kertomuksesta. Aikuisiin ei pidä luottaa ja myös tulisen kuuma loppuratkaisu on ihan sitä itseään. Jokaisen hahmon funktiota ei Whoever Slew Auntie Roo?:ssa ole mietitty ihan loppuun asti, sillä esimerkiksi rouva Forrestin häiriintyneen hovimestarin taustalta olisi voinut kuvitella löytyvän enemmänkin selityksiä tapahtumille. Samoin sisaruksista vanhemman, Christopherin, kohdalla: onko nokkela veli ollut tarkoitus näyttää sympaattisessa vai kylmän laskelmoivassa valossa? Nyt vaaka kallistuu miltei enemmän jälkimmäiseen.

Hush... Hush, Sweet Charlotte (1964), What Ever Happened to Aunt Alice? (1969), aiemmin mainittu What's the Matter with Helen? (1971) ja monet muut psycho-biddy ‑elokuvat saivat Whoever Slew Auntie Roo?:sta alagenrelle tyylipuhtaan päätösteoksen, vaikka jokunen samaan kategoriaan laskettava filmatisointi vielä myöhemmin ilmestyikin. Italialainen Jonathan Zarantonello ohjasi vuonna 2010 elokuvan The Butterfly Room, jossa kauhuikoni Barbara Steele psycho-biddyilee erittäin perinteikkäästi, mutta tuskinpa lajityypille mitään renessanssia on odotettavissa.

Sakari Määttä

Bel Ami (For Men Only, 1976)

Ohjaaja:

• Mac Ahlberg

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mac Ahlberg

Totuus on se, että 1970‑luvulla osattiin tehdä hyvää pornoa. Todistusaineistoksi kelpaa esimerkiksi ruotsalaisen Mac Ahlbergin ohjaama, Guy de Maupassantin vuonna 1885 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin perustuva Bel Ami. Romaani on käännetty elokuvaksi jo useaan otteeseen, joista viimeisimmän pääosassa keikisteli Robert Pattinson. Ahlbergin Bel Amissa velmuilee legendaarinen viiksimies Harry Reems (1947–2013), jota on turha edes yrittää verrata R‑Pattziin.

Reems on lehtimies Georg Duroy, joka palkataan kirjoittamaan artikkeleita ranskalaiseen Playhouse-nimiseen miestenlehteen. Juttuaiheiden löytäminen ei osoittaudu kovin vaikeaksi, sillä kauniit naiset tuntuvat olevan alituisesti miehen kimpussa. Naisrooleissa nähdään muun muassa Christa Linder, Marie Forså ja joistakin Jess Francon elokuvista muistettava Jacqueline Laurent.

Yleensä pornoelokuvissa juoneen ei kannata kiinnittää kovin paljon huomiota, sillä sen funktio on vain panokohtausten liittäminen toisiinsa. Bel Amissa hauskan tarinan seuraaminen on kuitenkin ehdottoman palkitsevaa eikä pelkästään jättiläismäisillä mursuttimilla varustetun Reemsin ansiosta. Se on antaumuksella ohjattu pornoelokuva, jonka erityisen positiivisesta tyylistä tulee pakosta hyvälle tuulelle. Näyttelijät panevat parastaan jokaisessa kohtauksissa täysin häpeilemättä. Kohtaukset vaihtuvat nopeasti, joten moninaisia hardcore-osuuksia ihmetellessä ei ehdi turtua. Katsojan viihtyvyydestä pitää huolen myös tyylikäs 70‑lukulainen musiikki.

Mika Helminen

Crocodile (Krokotiili, 1979)

Ohjaaja:

• Sompote Sands

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sompote Sands

Thaimaalais-korealaisena yhteistyönä syntyneen Crocodile-elokuvan taustat ovat kohtalaisen mukavasti hämärän peitossa ja erilaisia versioitakin on lukuisia, riippuen siitä minkä valtion maaperällä liikutaan. Tässä arvostelussa keskitytään niin sanottuun Dick Randall ‑versioon, joka Night Visions ‑festivaalin ohjelmistossakin nähtiin.

Esimerkiksi espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simónin ihastuttavan Pieces-teoksen (1982) taustapiruna ja käsikirjoittajana tunnetuksi tullut värikäs amerikkalainen halpistuottaja Randall leikkasi Crocodilesta surutta omannäköisensä, logiikan lakeja välttelevän version. Kuvamateriaalista on tehokkuuden nimissä editoitu huit helvettiin kaikenlainen henkilöhahmoja syventävä dialogi ja taustoitus, tuloksena on hilpeä ja epätodellinenkin elokuva, jossa tahaton hauskuus on avainasemassa.

Sompote Sandsin ohjaaman (tämäkin on kiistanalaista, toiset lähteet antaisivat miehelle vain Crocodilen erikoistehostekrediitit) elokuvan pääosassa on ydinkokeiden seurauksena jättiläiskokoiseksi paisunut krokotiili, joka asustelee valtameressä jossain päin Aasiaa ja herkuttelee mielellään ihmislihalla. Käytetystä taustasta ja lavasteista riippuen otuksen koko vaihtelee elokuvan edetessä huomattavasti. Jättikokoisista Brio-leluista muistuttavan hännän ollessa lähikuvissa, voi päätellä kyseessä olevan melkoisen liskojen godzillan.

Kyseessä on varsin selkeä Tappajahai (Jaws, 1975) ‑rip‑off, jossa perheensä jättiläisliskon kitaan menettänyt tohtori Tony Akom (Nat Puvanai) keskittyy ottamaan pedon olemuksesta selvää kaikin mahdollisin tieteellisinkin metodein. Suunnitelmana on tehdä hormonikrokosta selvää ja konstit muistuttavat hyvin paljon muutamia vuosia aiemmin kuvattua hain jahtaamista.

Crocodile on nähty Suomessa aiemminkin muutaman elokuvafestivaalin yhteydessä. Filmikelojen esitysjärjestyskin on saattanut tuolloin vaihdella, mutta voisi kuvitella ettei se tämän elokuvan kohdalla ole kohtalokasta. Elokuvassa krokotiili nimittäin joka tapauksessa tuhoaa saman viidakkokylän kahdesti, samat kyläläiset menettävät henkensä varmuuden vuoksi kahteen kertaan ja niin edelleen. Krokotiilin hyökkäyksen tietää olevan lähellä siitä, että elokuvan aikana tutuksi tuleva lähiotos jättiliskon julmasta silmästä tulee – jälleen kerran – kuvaan. Mielikuvituksen äärimmilleen ponnistaen voi kuvitella kuvakulmia olevan jopa kaksi.

Elokuvan hupaisin hahmo saattaa olla tohtori Akomin seuraksi krokotiilijahtiin lähtevä ystävä, joka sopertaa jotain ikivanhasta kirouksesta liskon yhteydessä. Ulkoisen habituksen kruunaa tökerö ja epäsymmetrinen tussituherrukselta näyttävä kotkansiipitatuointi miehen vatsassa. Crocodile sekoittaa mukaan myös mondo-elementtejä näyttämällä aitoa dokumenttikuvaa suurista matelijoista kutkuttavissa tilanteissa. Se, että kuviin on lipsahtanut alligaattoreita krokotiilien sijaan ei tahtia haittaa. Parasta elokuvassa ovat kuitenkin krokotiilin näyttävät yli kymmenmetriset hypyt vedestä ilmaan, sekä varsin vänkä mekaaninen jättikroko. Ohjaaja Sands hyödynsi tätä robottiliskoa myös Magic Lizard ‑elokuvassaan vuonna 1985.

Kaiken tämän poskettomuuden seassa kiinnittyi Crocodilessa huomio pariin kohtaukseen, jotka ikävästi näyttivät sisältävän eläimiin kohdistuvaa julmuutta. Jos näin on elokuvaa tehdessä toimittu, on se sekä tuomittavaa että alhaista.

Tatu Piispanen

I fantastici 3 supermen (3 teräsmiestä, 1967)

Ohjaaja:

• Gianfranco Parolini

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gianfranco Parolini

Tämänkertainen Back to Basics tarjoili poikkeuksellisesti kaksi vaihtoehtoa aamun viimeiseen mielisairausslottiin, kun thaimaalaisen tappajakrokospektaakkelin Crocodile (1980) kanssa samaan aikaan käyntiin pyöräytettiin harvinainen mutta ainakin FIx‑harrastajille tuttu 3 teräsmiestä. (Hovevisionin vhs‑julkaisu lienee edelleen keräilykohde.) 16 mm filmiltä Engelin kakkossalissa projisoitu elokuva on reipas, vauhdikas ja läpeensä italialainen koko perheen toimintaseikkailu, jonka parissa aika ei käy pitkäksi. Amerikkalaisen julisteen mainoslause, joka kehottaa King Kongia, 007:ää ja bionista miestä siirtymään syrjään teräsmiesten tieltä antaa osviittaa teoksen vaikutteiden kirjavuudesta. (Slogan on todennäköisesti peräisin vuoden 1978 USA:n uusintateatterikierrokselta, jolloin "bioninen mies" viittaisi Kuuden miljoonan dollarin mies ‑hittisarjaan.)

Teräsmiehet ovat alkujaan kahden hyväntuulisen ja rahaan rakastuneen veijarirosvon kopla, joka nokkeluudellaan, erikoisvarusteillaan ja fyysisillä avuillaan anastaa omaisuutta hölmön virkavallan nenien edestä. Rötösten taustalla on toki robinhoodmaisen jalo aate: huono-osaisten tyttöjen koulukodin rahoitus. Kolmas superman rekrytoidaan pian joukkoon, mutta onko uusi tulokas sittenkään täysin luotettava?

Varsinaisen juonikuvion sijaan 3 teräsmiestä on ennemmin tyhjäpäinen potpuri kaikkea mahdollista poikiin vetoavaa populääriä hauskaa: vekottimia löytyy luodinkestävistä puvuista kauko-ohjattavaan autoon ja uteliaan agentin kasvoille virtsaavaan superman-nukkeen, on takaa-ajoja (maissa ja merellä), vilkkuvien valojen täyttämiä laboratorioita, tukalia tilanteita, tyttöjä ja ties mitä. Ei vähempää kuin maailmanrauhaa uhkaava vastustaja ilmaantuu hullun tiedemiehen hahmossa, kun tohtori Golemin kehittämä "yleismonistaja" alkaa suoltaa epätäydellisiä kopioita seteleistä, kultaharkoista ja lopulta ihmisistä. Tuotantoon on haettu kansainvälisyyden tuntua hupaisasti sillä, että teräsmiesten kannoilla poukkoileva pukumiesjoukko tunnustetaan FBI‑agenteiksi, vaikka koko ajan melskataan erehtymättömän eurooppalaisissa maisemissa. Kaiken huipuksi tämän poikkeuksellisen tyylikkäästi pukeutuvan FBI‑jaoston hienovaraisiin toimintametodeihin kuuluu mm. rikollisiksi epäiltyjen ampuminen singoilla.

Aivan joka aspektiin mielikuvitus ei ole riittänyt: symppis muskelimies (ja porukan ainoa amerikkalainen) Brad Harris, James Bond ‑maneereita kanavoiva Tony Kendall (syntyjään Luciano Stella) ja atleettisesti kyvykäs Nick Jordan (alun perin Aldo Canti) esittävät hahmoja nimeltä Brad, Tony ja Nick. Ilmeisesti huumorimielessä Jordanin teräsmies on kirjoitettu lapsen tasolle jääneeksi idiootiksi, joka pystyy hosumisen ohella kommunikoimaan ainoastaan rasittavalla älämölöllä.

Elokuvan nautittavimpiin kohokohtiin lukeutuvat lukuisat tappelukohtaukset, joissa teräsmiesten vastustajat saavat maistaa valmistusajankohtaan nähden poikkeuksellisen dynaamista karatea. Iskujenvaihtoa ja konekivääritulen väistelyä säestävät pääasiassa Jordanin suorittamat akrobaattiset temput. Finaalissa terikset joutuvat taistelemaan myös toisiaan ja itseään vastaan kun tohtori Golem ryhtyy tositoimiin yleismonistajansa kanssa.

Italialaisten ollessa kyseessä naiskauneuttakaan ei ole täysin unohdettu, joskin näyttävää Gloria Paulia (Darling Lili, 1970) olisi tuijotellut kankaalla mielellään pitempäänkin. Ärsyttävien lapsihahmojen ilmestyminen kuvaan elokuvan puolivälissä saattaa pelästyttää aikuiskatsojat, mutta onneksi kaappauskuvioon sotkeutuvat kakarat älytään pitää sopivasti taka-alalla.

Frank Kramer ‑pseudonyyminsä taakse piiloutunut Gianfranco Parolini hoitaa ohjaushommat tyylillä, kuten spagut ...If You Meet Sartana Pray for Your Death (...Se incontri Sartana prega per la tua morte, 1968) ja Sabata – salaperäinen ratsastaja (Ehi amico... c'è Sabata. Hai chiuso!, 1969) nähneet voivat olettaakin. Paikoin kuvasommitelmissa voi havaita jopa bavamaista taituruutta. Parolinin filmografiassa 3 teräsmiestä sijoittuu silti länkkärien sijaan hengeltään lähemmäs eurospy-genreen lukeutuvia Kommissar X ‑elokuvia (Parolini ohjasi sarjaan neljä osaa 1966–1968), joissa Tony Kendall ja Brad Harris muodostivat jo parivaljakon. Tuntuu kuitenkin kuin Parolini ei olisi ihan täysillä jaksanut keskittyä koko kuvausten ajan, sillä vetävien toimintajaksojen vastapainoksi runsas materiaali uhkaa satunnaisesti puuroutua huolimattomaksi hölmöilyksi.

3 teräsmiestä menestyi taloudellisesti sen verran lupaavasti, että tuottaja Italo Martinenghi laittoi konseptin kiertoon laskutavasta riippuen (rip‑offien erottaminen "virallisesta" jatkumosta on italialaisten elokuvien kanssa välillä haastavaa) ainakin kuudessa jatko-osassa. Tekijäjoukko vaihteli läpi sarjan, ja alkuperäisestä kolmesta teräsmiehestä ainoastaan Brad Harris palasi punaisiin trikoisiinsa viidakkoteemaisessa hassuttelussa Three Supermen in the Jungle (Che fanno i nostri supermen tra le vergini della jungla?, 1970). Myöhemmistä teriksistä noston ansaitsee Hongkongin Shaw Brothers ‑studion kanssa yhteistyössä valmistunut Supermen Against the Orient (Crash! Che botte strippo strappo stroppio, 1973), jossa italosankarit saavat seurakseen kungfu-iskuja jakelevan Lo Lieh'in (King Boxer, 1972) ja Shih Szun (The Legend of the 7 Golden Vampires, 1974).