"Vapautemme määrä voidaan mitata niillä asioilla,
joiden luota kykenemme kävelemään pois."
— Vernon Howard
TÄSSÄ TAANNOIN KATSOIN Peter Cohenin dokumentin Tuomiopäivän arkkitehtuuri (Undergångens arkitektur, 1989), joka muistutti taiteen intohimoja herättelevästä luonteesta. Dokumentin mukaan natseista niin Joseph Goebbels, Alfred Rosenberg kuin Baldur von Schirach olivat taiteilijoina epäonnistuneita. Jälkensä historiaan he jättivät lopulta polttamalla puoli Eurooppaa – silmissä parempi maailma, jossa ihminen on osa tarkoin valittua geneettistä teosta.
Kansallissosialistisen ideologian mukaan yksi rotu tai oikeammin järjestelmä oli muita ylevämpi ja sen palvelukseen saattoi siksi alistaa huoletta muun maailman. Tämä saattaa kuulostaa huonolta sadulta, mutta oli täyttä todellisuutta noin seitsemänkymmentä vuotta sitten – ja yhä vielä tänäkin päivänä. Illuusio on, että yhteiskuntamme olisi vapaa ja että me olisimme vapaita vastuusta. Tämä ei ole kuitenkaan totta. Olemme vain vaipuneet kriittisen identiteetin harhaan.
Emme ole kovin kaukana edes siitä kansallissosialistien ajatuksesta, että elokuvataiteen tuli olla mahdollisimman viihdyttävää ja eskapistista. Kansan haluttiin viettävän aikaansa viihteen parissa, ettei politiikan todellisuus eksyisi heidän pieniin päihinsä. Viihde oli kuin ajatusten ylle vedetty torkkupeite. Siinä sivussa vapauden voimaveroja luotiin orjatyövoimalla, jota tuotti alempi todellisuus; ne köyhät, ne kurjat, ne tuolla jossakin.
On todella helppoa osoittaa etusormella 30‑luvun loppupuolen kansallissosialisteja ja tuomita heidät holokaustin varjossa eläneiksi pelleiksi. Samaan aikaan emme kuitenkaan halua myöntää omaa roolitustamme tämän päivän kulutusideologiassa, jossa meitä aivopestään viihteen katveessa.
KAIKKI ALKAA TAVASTAMME OLLA ajattelematta. Esimerkiksi René Descartesin mukaan ajattelu todisti ihmisen olemassaolon. Vain ajattelun kautta voimme tiedostaa itsemme. Dalai Lama liitti tähän myöhemmin henkisen vivahteen. Hänen mukaansa ihmisen aivot ja sydän ovat hänen temppelinsä – siis se kaikkein pyhin. Summa summarum: ihminen on siellä missä hänen ajatuksensakin. Häiritsevä tästä analogiasta tulee, kun muistaa kuinka useiden tutkimusten mukaan esimerkiksi televisioviihteen katsominen on erityisen passiivista toimintaa – lapsille jopa kehityksen kannalta haitallista sellaista. Tämä siksi, että katsoessamme televisiota emme ole oikeastaan missään.
Yhä useammin ajatuksemme sitoutuvatkin populaarikulttuuriin, huomaamattamme. Näin toteutamme oivasti Goebbelsin aikoinaan luomaa valtiollista mielenhallintaa: propagandaa. Se kun on tehokkainta tiivistäessään ja toistaessaan asioita mahdollisimman paljon, ja se myös kuluttaa tehokkaasti aikamme. Meille maailma on sanalla sanoen helppo. Voimme vain lysähtää sohvallemme ja avata television, josta kaikki seuraavan päivän puheenaiheet tulevat valmiina mainosten kera. Siinä sivussa voimme uskotella olevamme aktiivisia kansalaisvaikuttajia, vaikka kykymme vaikuttaa on tyhjentävästi huvennut.
Vankeutemme syntyy elämästä ideoiden tasolla.
VIETNAMIN SODASTA ALKAA OLLA jo muutamakin vuosikymmen. Se on kuitenkin viimeinen näytös, jossa länsimaalaiset kokoontuivat yhteen niin sanotusti potkimaan persuksia. Tosin tuon aikaiset mielenosoitukset tapasivat riistäytyä uhreja vaatineiksi mellakoiksi, jollaisista tämän päivän pikkuradikaalit merkkihuppareissaan voivat vain haaveilla. Anders Østergaardin dokumentissa Burma VJ: Reporter i et lukket land (2008) puolestaan nähdään eilisen päivän esimerkki burmalaisten kansannoususta aseinaan ääni‑ ja kuvamateriaali. Tämänkaltaista intohimoa kansalaisaktivismi myös länsimaissa joskus vielä tarkoitti.
Loistelias dokumentti If a Tree Falls: A Story of the Earth Liberation Front (2011) kuitenkin paljastaa millaiseksi pannukakuksi moderni länsimainen mielenosoittaminen on lässähtänyt. Eihän kukaan oikeasti usko, että marssiminen banderollin kera pitkin viranomaisten ennalta hyväksymää tietä on jonkinlainen demonstraatio kansan vallasta, eihän? Itse asiassa hieman ponnekkaammat alaikäisiltä vaikuttavat mielenosoittajat poliisi taltuttaa dokumentissa isällisin ottein mutta kidutukseen verrattavin keinoin. Tämä johti radikaalin Earth Liberation Frontin syntyyn tuhopolttoineen ja lopulta luontoaktivistien tuomitsemiseen terroristeina.
ELF:n aktivisteilla oli kuitenkin selvä pointti. Heidän mukaansa elämäntavallamme ideoiden tasolla on kallis hintalappu, jonka toki tiedämme mutta johon olemme tyytyneet.
TOINEN ESIMERKKI KRIITTISEN IDENTITEETIN HARHASTA löytyy tavasta, jolla meihin on vaikutettu. Leonardo da Vinci aikoinaan totesi osuvasti, ettei mikään vahvista auktoriteettia niin paljon kuin hiljaisuus. Tämä pätee myös viihteeseen. Mitä korkeammalle katsomme menestyneimpien elokuvien listaa, sitä vähemmän huomaamme elokuvien puhuvan meille mitään todellista. Päinvastoin: kohtaamme Harry Pottereita, Frodon ja Avatarin. Saamme sukeltaa todella syvälle marginaaliin ennen kuin meidät oikeasti haastetaan. Samalla elokuvien taloudellinen potentiaali laskee kuin hevosen häntä. Aivan kuten mielenosoitusten, näyttäisi viihteenkin passiivisuus syntyvän kuin yhteisestä halusta.
Valtakoneiston kannalta tämä on ideaali tilanne, sillä viihde on kaiken muun hyvän lisäksi luonteeltaan eskapistista, eli se kätkee todellisuutta. Tämän päivän ihminen saattaa esimerkiksi kokea luonnon vieraaksi, koska luonto ei ole osa hänen identiteettiään, vaan kokemusta. Tämä passivoiva kokemus onkin laajenemassa sujuvasti yhä tiiviimmin osaksi arkeamme: ei ole esimerkiksi tavatonta, että kotona kulutettu viihde toistuu vielä neljän tuuman näytöllä, jota katsellaan bussimatkoilla tai jopa luonnon keskellä. On ok olla aina valmiina – kuin rehti partiolainen – vastaanottamaan ylhäältä päin putoavia merkityksettömiä merkityksiä. Ei haittaa, että on yksi paskan hailea kuka voittaa Voice of Finlandin, silti ohjelma sitoo mielemme kuin liimaside osaksi kulttuuriamme yksinkertaistavaa arkiälyä.
Pahinta on, että kuvittelemme olevamme tarkkailijoita, vaikka olemme oikeastaan vain kopioijia. Jos lähtee kadulle Crocsit jalassa tai kädessään Mikko Sipolan uusin levy, on mahdotonta esittää olevansa individualisti. Toisaalta ikävä sanoa, mutta sen persoonallisempaa ei ole Quentin Tarantinon tai David Fincherin elokuvien ihannointi. Myös Stanley Kubrickin ja Michael Haneken voi huoletta heittää romukoppaan. Itse asiassa nykypäivän viihdekulttuuri ulottuu jo niin laajalle, että se on imaissut sisäänsä joukon aidosti marginaalisia elokuvagenrejä, ja hyvin paljon muuta. Esimerkiksi Che Guevara, joka joskus aikoinaan tarkoitti radikaalia vastavoimaa, myydään meille tänä päivänä design‑ t‑paitana. Kubrickin Kellopeliappelsiinin radikaalius on puolestaan tiivistynyt teekkareiden vappunaamariksi.
Tässä ei ole sinällään mitään huonoa, kunhan vain muistaa toimivansa eri elokuvia diggaillessaan vallan ideologioiden levittäjänä.
MITÄ YKSILÖLLISYYTEMME EDES MERKITSEE? Kysymys on oleellinen, koska jos jotakin poltetaan, tarvitaan myös polttopuita.
Aikansa kansallissosialistit näkivät itsensä kulttuurin huippuna, samalla kun geneettistä puhtautta luotiin keskitysleirien suihkutiloissa. Tämän päivän näkökulmasta heidän ylleen on toki helppoa langettaa pitkä varjo. Juju on siinä, että historiassa tuomio on tapana antaa vasta kun valtarakenteen luoma kupla puhkeaa. Näin tulee käymään myös meille.
Moni 1900‑luvun taiteilija ja vaikuttaja saattoikin olla yksilöllinen, mutta ongelma on siinä, ettei individualismi kovin hyvin kerrostu alaspäin. Ei ole kovin coolia jauhaa jonkun toisen pureksimaa purkkaa. Väite yksilöllisyydestä alkaa falskahtaa, kun siihen liitetään sana fanittaminen tai ihannointi. Nykyään olemme esimerkiksi niin ihastuneita mielikuvaan itsestämme ympäristömme tiedostavina kuluttajina, että se riittää. Mitään ei tarvitse tehdä.
Tulevaisuuden ihminen katsoessaan aikaamme ei välttämättä kuitenkaan ihan ymmärrä miksi maapallon piti suuren sodan jälkeen kärsiä vielä Justin Bieberin, euroviisujen sekä psyykelääkkeiden takia. Keitä olivat nämä hullut, jotka tuhosivat luonnon miljoonien vuosien voimavarat vain muutamassa sukupolvessa – päästäkseen irti todellisuudesta.
Tai siis ne hullut, joille viihteestä tuli todellisuus.
Kansallissosialistit kenties polttivat pari miljoonaa juutalaista muokatessaan geneettistä taideteostaan. Olimmeko me kuitenkaan sen armeliaampia? Meiltä jäi perinnöksi Adam Sandler ja palava maailma, sekä uusi unelma vapaudesta.