Mistä sitten taistellaan?
Muutama vuosi takaperin IIPA arvioi, että Yhdysvaltojen elokuvateollisuus menetti 1,3 miljardia dollaria elokuvapiratismin vuoksi. On myös arvioitu, että vuoteen 2015 mennessä Euroopasta katoaa kopioimisen takia lukemattomia työpaikkoja. Tilastot puolestaan osoittavat, että koko 2000‑luvun lipputulot ovat olleet tasaisessa kasvussa. Inflaatiota huomioimatta, maailman kymmenestä eniten tuottaneesta elokuvasta peräti seitsemän on saanut ensi-iltansa viimeisen kolmen vuoden aikana.
Debatin taustalla tekijänoikeuslaki on muuttunut siten, että artisti omistaa teoksensa vielä seitsemänkymmentä vuotta kuolemansa jälkeen. Aikoinaan esimerkiksi Disney-yhtiö rakennettiin taiteen vapaista aineksista. Uusilta taiteilijoilta tämä mahdollisuus on sittemmin riistetty. Suuryhtiöiden painostuksessa tekijänoikeuksien parasta ennen ‑päiväys on siirtynyt tasaisin väliajoin eteenpäin turvaamaan isojen yhtiöiden oikeuksia ja rahavirtoja. Tarkoittaen käytännössä sitä, että vain George Lucas sörkkii alkuperäisiä Tähtien sotia kuolemaansa saakka. Tämän jälkeen tekijänoikeudet säilyvät hänen perikunnallaan vielä kolmen sukupolven ajan – eli ensimmäinen vapaa taiteilija koskee teoksiin noin sadan vuoden päästä.
Taiteilijat ja suuryritykset haluavat turvata omistuksensa, tosin harmittavan keinotekoisesti.
Suomessa kun kuluttaja ostaa kaupasta mp3‑soittimen, maksaa hän oston yhteydessä laitteeseen sidotun tekijänoikeuksilla perustellun veroluonteisen kopiointimaksun, joka on viidestä kymmeneen euroa. Maksua hallitseva Teosto jakaa vuosittain potista (vuonna 2005 11,79 milj. euroa) rahaa sekä "oikeuksien omistajille" että mitenkään mihinkään liittymättömille tahoille kuten Kirjallisuuden edistämiskeskukselle ja Kuurojen Liitolle. Vastikään tuore vasemmistotaustainen kulttuuri‑ ja urheiluministerimme teki loikan yritysmaailman puolelle ja esitti maksun laajentamista kännyköihin.
Uusinta neronleimausta edustaa ajatus laajakaistaoperaattoreita koskevasta ennakkosensuurista. Johtoajatuksena toimii aineettoman maailman kahlitseminen aineellisen maailman rahan ehdoilla. Käytännössä ainoa tapa lopettaa nettipiratismi on kuitenkin sulkea koko verkko. Kädenvääntö on siis pitkälti teoreettinen: sananvapaus vastaan tekijänoikeudet. Varsinainen ongelma löytyy kulttuurin sisällöstä.
Käytännössä esimerkiksi suomalaiset levykaupat ovat itse hinnoitelleet itsensä ulos markkinoilta, oli sitten piratismia tai ei. Kun tavallinen tallaaja haluaa ostaa uuden artistin levyn, löytää hän nopealla googletuksella sen hinnaksi CDON:issa 14 euroa. Levykauppa Äx:stä sama nimike irtoaisi hintaan 19 euroa. Valveutunut kuluttaja tarkistaakin seuraavaksi Playn hinnan, ja kas, hän maksaa levystä lopulta posteineen 7 euroa.
TEHDÄÄN TAITEESTA hetkeksi todella konkreettista. Musiikin tavoin elokuva on luonteeltaan aineetonta taidetta, joka vaatii toteutuakseen jonkinlaisen laskeutumisalustan, kuten filmikelan tai kovalevyn. 70‑luvulla nähtiin 8mm‑kotiprojektorit, 80‑luvulla videonauhat ja 90‑luvulla dvd‑levyt. Tänä päivänä elokuvien hallitsevana fyysisenä alustana toimivat kovalevyt. Kysymys omistuksesta linkittyy näin pysyvästi kulttuurin kehitykseen.
Kulttuurilla on alituinen taipumus kulkea eteenpäin. Tällä kertaa harppaus on ollut niin iso, etteivät perinteiset mediajätit ole kyenneet varmistamaan intressejään. Viimeisenä keinonaan kuluttajasta on tehty syyllinen – niin työpaikkojen kuin kulttuurin kuihtumiseen. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Esimerkiksi elokuvan osalta kulttuurissa elää kolme sitkeää myyttiä.
Ensimmäinen myytti: elokuvien suurilla tuotoilla voidaan kustantaa pienempiä töitä sekä nostaa pinnalle uusia elokuvantekijöitä ja siten ylläpitää kulttuurin diversiteettiä.
Kaunis ajatus.
Todellisuudessa kulttuurin monimuotoisuus 70‑luvun box‑office ‑rumban alettua on pelkästään kuihtunut. Miten kävi esimerkiksi genre-elokuvalle?
Toinen myytti on, että elokuvien tekemisen tulisi maksaa kymmeniä miljoonia dollareita. Myytti, jonka kuluttajat ovat itse luoneet.
Totta, mutta vain jos niin halutaan.
Elokuvasta on kehittynyt sirkusta, visuaalista ryöpytystä tarinan ja taiteen kustannuksella. Elokuvateatterissa käynti on ritualisoitunut syömisineen ja juomisineen. Suurista komplekseista on tullut viihdekeskuksia, joissa kulutetaan aikaa ja rahaa valtavirran parissa. Kulissien takana pienelokuvateatterit ovat kuihtuneet pois.
Kolmas myytti: piratismi tuhoaa taiteentekijöiden mahdollisuudet tehdä sitä itseään, taidetta.
Mutta mitä on taide?
Moni taiteilija riutuu tälläkin hetkellä autoratiivisiksi muovautuneiden tuotantoyhtiöiden byrokraattisessa tulosputkessa – tulos tai ulos ‑periaatteella. Kuluttajien osalta tämä tarkoittaa vaihtoehtojen vähenemistä: kulutusta määrää tarjonta, ei valinta. Olisikin aika vihdoin muistaa, ettei taide ole taloutta, vaan luovuutta. Elbert Hubbardin sanoin: "taide ei ole asia, se on tapa." Yhteisön rooli on nostaa suosikkinsa jalustalle.
KÄYTÄNNÖSSÄ kansainväliset elokuvayhtiöt ovat viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ottaneet hallintaansa valtavan osan yhteistä kulttuuria. Nyt taistellaan tämän omistuksen oikeutuksesta.
Enää ei puhuta pelkästä liikkuvasta kuvasta, vaan monimutkaisesta omistamisen mekaniikasta, joka hallitsee yhteiskuntaamme.
Kumpikaan taiston osapuoli ei ole täysin puhdas. Myös mediajätit liikkuvat moraalin harmaalla alueella. Esimerkiksi globaaliksi vaikuttajaksi kasvanut Disney on ruokkinut imperiumiaan kolmansien maiden halpatyövoimalla. Mikki Hiiri ‑paitoja on jo vuosia työstetty parinkymmenen sentin tuntipalkalla.
Samoin piratismilla on kahdet kasvot: Neuvostoliiton rock-kulttuuri luotiin salakuljettamalla länsimaista musiikkia erikoistekniikalla käsiteltyjen röntgenkuvien päällä. Suomessa 80‑luvun elokuvakulttuuri säilyi elinvoimaisena kaverilta kaverille tapahtuneen kopioinnin ansiosta.
Tämän päivän elokuvaharrastajat valmistavat netissä toisilleen custom subeja vaikeasti saatavilla oleviin vieraskielisiin elokuviin. Lisäksi virtuaalinen maailma pitää sisällään tuhansien katoamassa olleiden elokuvien datapankkeja.
Nykyaikainen piraatti onkin parhaimmillaan oman aikansa Robin Hood. Hän vaalii ja jakaa kulttuuria niille, joilla ei ole varaa tai mahdollisuutta kuluttaa sitä.
PINNAN ALLA individualismin terä näyttäisi vihdoin kääntyneen lypsäjää kohden. Uudenlainen kulttuuri on syntynyt suurten tuotantoyhtiöiden katveessa, aineettomista aineksista. Aivan kuten valtavirralle, myös näille tekijöille on löytynyt ostajansa. On syntynyt sosiaalinen media, youtubet ja facebookit. Taiteen kiertokulusta on tullut nopeampaa. Pelikenttä on avoimempi. Taiteilijat ovat itsenäisempiä. Marginaali on löytänyt elintilansa. Vallankumous on voimistunut.
Epäilemättä lähivuosina tullaan jossain vaiheessa käymään suuri kädenvääntö, joka jättää internetin joko kuluttajien tai suuryritysten haltuun. Kummassakaan tapauksessa ei ole syytä uskoa työpaikkojen säilymiseen. Ongelma on muualla: tehokkuuden maksimoinnissa. Ehkä vihdoin tämän debatin reunoilta nousee kysymys siitäkin minkälaisessa yhteiskunnassa haluamme elää. Sen sijaan että pyrkisimme turvaamaan instituutioiden vallan, tulisi mukautua uudenlaisen omistamisen ajatukseen. Samalla kenties herää kysymys siitä kenelle kontrolli kuuluu? Entä kulttuuri?
Kuka omistaa elokuvan?