Juha Pyykönen

Hot Dog... The Movie (1983)

Ohjaaja:

• Peter Markle

elokuva arvostelu

Ohjaus: Peter Markle

Ulkonäköään myöten sakukoivumaisen puhtoinen ja taitava laskija Harkin Banks (Patrick Houser) on matkalla kohti Kalifornian Squaw Valleyssä järjestettävää freestylen maailmancupin osakilpailua törmätessään tien varteen heitettyyn härskiin, mutta pohjimmiltaan romanttiseen teiniliftariin, Sunnyyn (Tracy Smith). Talviurheilukeskuksen lähellä sijaitsevan motellin tarjotessa täysin alastoman vastaanottoapulaisen, huoneeseen sisältyvän sydämen muotoisen vesisängyn ja pelkkää pornoa suoltavan television, ei pari pysty pidättelemään halujaan päätyen lopulta yhdessä vällyjen alle.

Harkin tapaa pian myös idolinsa, Itävaltalaisen laskettelijamestari Rudolph "Rudi" Garmischin (John Patrick Reger), joka paljastuu hännystelijöineen kuitenkin "yllättäen" kusipääksi. Rinneravintolasta löytyy myös alkoholisoitunut entinen huippulaskettelija Dan O'Callahan (David Naughton; An American Werewolf in London, 1981; Separate Vacations, 1986) Rat Pack ‑seurueineen, joista Harkin löytää nopeasti sielunveljensä. Rat Pack koostuu kulttuurillisista stereotyypeistä, kuten Kamikaze-lempinimen omaavasta japanilaisesta, joka ei puhu sanaakaan englantia, murskaa pähkinöitä karate-iskuilla ja pitää päässään nousevan auringon symbolilla varustettua hikinauhaa.

Perinteisen vastakkainasettelun ja muiden alkuasetelmien selvittyä freestylen maailmancupin osakilpailu voi alkaa, eikä Idahon Bonners Ferrystä ("Where the men are men, and the sheep are nervous") kotoisin olevalla Harkinilla tule olemaan tietenkään helppoa, sillä tuomaristo on lahjottu mainosrahojen toivossa kannattamaan eurooppalaisia kilpailijoita. Myös Harkinin ja Sunnyn suhde saa särön kun Itävaltalaisen öykkärin ex‑heila, uhkea rinnehaukka (B‑elokuvakuningatar Shannon Tweed, Playboyn Playmate vuosimallia 1982) syöttää puhtoiselle sankarillemme hieman piristäviä ja saa narutettua tämän laskettelemaan täyteläisiä rinteitä alas laaksoonsa.

Yksinkertaisen perusjuonen ja mukaansa tempaavien freestyle-jaksojen väliin on ujutettu myös märkä t‑paita ‑kilpailu, joka päättyy tietysti yhdentoista ensin vastahakoisen osanottajan tanssiin yläosattomissa ja kaljan juontiin miesten haaroväleihin sijoitetuista pulloista. Jotta kaikki genren kliseet olisivat mukana, tasaisin väliajoin suoritetaan myös tietysti laimeita pilailuja joukkueiden välillä. Kaikki huipentuu "turpiin vaan ja onnea" ‑tyyliseen "chinese downhill" ‑kilpailuun, jossa ei sääntöjä tunneta. Ensimmäisenä alas ehtinyt voittaa.

Ennen siirtymistään talviurheilun ihmeelliseen maailmaan Peter Markle ohjasi esikoisenaan hyvän vastaanoton saaneen pienen budjetin romanttisen komedian The Personals (1982). Toisena ohjaustyönä syntyi Hot Dog... The Movie ja pari vuotta sen jälkeen seurasi ohjaajan omiin Yhdysvaltain jääkiekkomaajoukkueessa pelaamiensa vuosien kokemuksiin nojaava Youngblood (1986). Markle siirtyi hiljalleen 90‑luvulla tv:n puolelle ohjaten jaksoja lukuisiin menestyssarjoihin ja myöhemmin muun muassa tv‑elokuvan WTC‑iskuihin liittyvästä lennosta, Flight 93 (2006). Hot Dogin käsikirjoittanut Mike Marvin nousi itsekin ohjaajan pallille ja pari vuotta myöhemmin hänen ohjauksessaan saivat ensi-iltansa myöskin roskaruokaa nimessään mainostava teiniseksikohkaus Hamburger: The Motion Picture (1986) ja vahvaa kulttimainetta nauttiva, nuoren Charlie Sheenin tähdittämä aaveautokaahailu The Wraith (1986).

Verkkaisesti etenevä ja ennalta-arvattava Hot Dog seurailee perinteisiä teiniseksikomedialatuja, mutta yltää toteutuksensa puolesta genrensä parhaiden joukkoon. Pätevästi ohjattu ja leikattu elokuva tukee hyvin ammattimaisesti toteutettuja freestyle-kohtauksia, joissa stunt-näyttelijöiden läsnäoloa tuskin huomaa. Näyttelijät sopivat hyvin rooleihinsa ja tissejä vilkkuu ruudulla tasaiseen tahtiin vaikkakin naispääosaa esittävältä Tracy Smithilta nähdään valitettavasti vain vähän tissin sivua.

Hot Dog ei tarjoa varsinaisesti mitään hersyviä naurun purskahduksia, mutta onnistuu viihdyttämään katsojaa koko kestonsa ajan. Elokuvan tarinaa käytettiin uudestaan pienillä juonimuutoksilla varustettuna kauttaaltaan ankeammassa variaatiossa Ski School (1990).

Juha Pyykönen

Snowballing (Älypäät talvilomalla, 1987)

Ohjaaja:

• Charles E. Sellier Jr.

elokuva arvostelu

Ohjaus: Charles E. Sellier Jr.

Oregonissa sijaitsevan Monroen pikkukaupungin lukioikäiset hormonihiiret ovat päässeet vihdoinkin kauan odotetulle luokkaretkelle. Bussin keula on suunnattu kohti Utahin osavaltiossa sijaitsevaa Park Cityn talviurheilukeskusta ja siellä pidettävää vuosittaista laskettelufestivaalia. Festivaaleilla järjestetään mm. kolmipäiväiset, lukioiden väliset pujottelukilpailut sekä tyttöjen että poikien sarjassa. Kiimaisilla miehenaluilla on kuitenkin yllättäen aivan muunlaiset kukkulat päällimmäisenä mielessään kun bussi vihdoin kaartaa keskuksen pihaan.

Dan (Michael Sharrett), Andy (P.R. Paul) ja Al (Steven Tash) ovat parhaat ystävykset, jotka ovat päättäneet ottaa kaiken irti kolmen päivän vapaudestaan. Dan on urheilijanuorukainen, joka on ihastunut samassa koulussa opiskelevaan Cheryliin (Jill Carroll), muttei uskalla ottaa kontaktia tyttöön. Andy taas on perusnörtti ja Al suurisuinen vitsiniekka, jota tytöt eivät ota tosissaan. Juuri kun pojat pääsevät majoittumaan yhteiseen hotellihuoneeseensa ja piparin metsästyksen on tarkoitus alkaa, päättää huoneeseen majoittua myös heidän pölhö tiedeopettajansa herra Balaban (Alan Sues).

Herra Balaban on kuitenkin yksi poikien pienimmistä ongelmista. Talviurheilukeskuksen omistaja on päättänyt huijata paikallisen sheriffin avustuksella paikalle saapuneita festivaalivieraita myymällä katteettomia arpoja ja nostamalla hinnat taivaisiin. Lisäksi pakollinen kusipää (Adam Mills) yrittää vietellä Cherylin Danin nenän edestä. Pojat saavat kuitenkin lopulta apuunsa Cherylin, tämän läskin bestiksen Bonnien (Bonnie Hellman) ja keskuksesta väärin perustein erotetun vastaanottoapulaisen Karenin (Mary Beth McDonough). Yhdessä nuoret yrittävät paljastaa huijauksen, voittaa pujottelukilpailut ja päästä siinä sivussa toistensa pöksyihin.

Paremmin koko perheen sarjojen ja uskonnollisten dokumenttien indie-tuottajana tunnettu Charles E. Sellier Jr. ohjasi 80‑luvun puolivälissä myös kolme "hieman" erilaista pienen budjetin elokuvaa. Ehkä vähiten tunnetun Snowballingin jälkeen syntyivät viksahtaneen sleazy joulu-slasher Silent Night, Deadly Night (1984) ja juustoinen vigilante-toimintapläjäys The Annihilators (1985). Jostain syystä Sellierin intohimo ohjaamiseen kuitenkin sammui näiden kulttiseurantaa omaavien kahdeksankymmentäluvun roskaparaatien jälkeen, eikä mies ole harmittavasti tarttunut puikkoihin sen koommin.

Snowballing ei tarjoile niminäyttelijöitä, mutta varsinkin nuoret suoriutuvat kuitenkin rooleistaan tarvittavan luontevasti. Herra Balabania näyttelevän Alan Suesin kohtaukset nukkavieruna opettajana ovat sen sijaan kuin muuhun tarinaan jälkikäteen teipattuja irtovitsejä. Elokuvassa vilahtaa myös ehkä tunnetuimman roolinsa D'Amaton Blue Angel Cafen (1989) pääosassa tehnyt Tara Buckman. Läpinäkyvissä rintaliiveissä kuljeskelevaa huoraa näyttelevä Buckman pääsi myös Sellierin seuraavaan ohjaukseen Silent Night, Deadly Night. Huoran rooli muuntui tällöin joulupukin uhriksi, jolta revitään tissit esiin ja viilletään kurkku auki.

Luontevista näyttelijäsuorituksista ja suhteellisen koherentista perusjuonesta huolimatta Snowballing jää sekä vitsiensä että paljaan pintansa puolesta kesyksi. Itsensä liian vakavasti ottava elokuva ei tarjoile kunnon sikailua, vaan vatvoo liiaksi tylsiä ihmissuhdesotkuja ja huumorikin on tasoltaan lähinnä pikkukivaa hihittelyä. Sivujuonena etenevä rahahuijaus vie liiaksi tilaa perinteiseltä kohellukselta ja se tuntuu kuin toisesta elokuvasta repäistyltä täytejuonelta. Laskettelujaksotkin ovat tylsää rutiinia, mutta niitä ei onneksi nähdä kovinkaan montaa.

Juha Pyykönen

Ski Patrol (Heikkopäisten hiihtokoulu, 1990)

Ohjaaja:

• Richard Correll

elokuva arvostelu

Ohjaus: Richard Correll

Tuottaja Paul Maslansky löi hakkunsa kultasuoneen vuoden 1984 hittikomedialla Police Academy ja on lypsänyt sitä tähän päivään mennessä seitsemän elokuvan ja kahden tv‑sarjan verran. Mies ei ole kuitenkaan vieläkään luovuttanut, vaan aikoo tekohengittää jo kertaalleen kuolleeksi potkitun hevosen jälleen henkiin. Kahdeksannen Police Academy ‑elokuvan on tarkoitus penetroida elokuvateatterit vuonna 2012.

Maslansky yritti toisintaa myös Police Academyn kassamenestyksen jo vuonna 1990 tuomalla periaatteessa melkein samat hahmot ja sketsit uuteen ympäristöön. Tuloksena oli talviurheilukeskukseen sijoittuva Ski Patrol, joka seuraa sekalaisen rinneturvallisuudesta vastaavan suksipartion edesottamuksia.

Rikas liikemies haluaa ostaa ja purkaa Snowy Peaksin talviurheilukeskuksen rahasammoksi suunnittelemansa modernin turistirysän tieltä. Urheilukeskusta jo neljäkymmentä vuotta pyörittänyt Pops (Ray Walston) ei halua kuitenkaan myydä, ja liikemies joutuu palkkaamaan avukseen joukon nuoria vandalisoimaan keskuksen ja varsinkin sen suksipartion toimintaa.

Suksipartio koostuu Police Academy ‑elokuvien tyyliin sekalaisesta hahmokavalkadista. Iceman (T.K. Carter) on ilmiselvästi Michael Winslow mielessä luotu ankea imitaattorineekeri, Leslie Jordan esittää suksipartion kääpiökasvuista johtajaa, joka kärsii alemmuuskompleksista pituutensa tähden ja joutuu sen takia jatkuvien pilailujen kohteeksi. Mukana on myös räjähde-ekspertti, luuseri, piereskelevä bulldoggi ja perinteinen, rehti pääosapari (Roger Rose ja Yvette Nipar) katsojille samaistuttavaksi.

Perusjuonen lisäksi hommaa on yritetty maustaa ajoittain rinteeseen iskeytyvällä skitsofrenisella psykopaattilaskettelijalla (Sean Sullivan), joka on kuin sekoitus Police Academyn omituisella äänellä huutavaa Zedia (Bob Goldthwait) ja Bill Murrayn hahmoa Caddyshackissa (1980). Samaa latua koko elokuvan suksiva vitsi ei kuitenkaan jaksa naurattaa kunnolla edes ensimmäisellä kerralla. Elokuva sisältää myös aivan liikaa turhanpäiväistä tyhjäkäyntiä, joka syö viimeisenkin terän liian harvoin tarjottavilta nauratusyrityksiltä.

Ski Patrol alkaa lupauksia antavasti ZAZ‑huumoria ja Sergio Leone ‑viittauksia viljelevällä laskettelijoiden kaksintaisteluparodialla. Snowballingin (1984) tapaan Utahin Park Cityssä sijaitsevassa talviurheilukeskuksessa kuvattu elokuva ei kuitenkaan jaksa ylläpitää tahtiaan paljon pidempään, vaan raukeaa kierrätettyjen vitsien latteaksi potpuriksi. Elokuvan rahastukselta haiseva puolivillaisuus saa Police Academyistäkin pitäneen katsojan haukottelemaan välinpitämättömänä. Ski Patrol on kerran toimineella kaavalla toteutettua tasapaksua ja harmitonta tuubaa, jota ei jaksa edes vihata. Vielä kun paljaita tissejä ei löydy muualta kuin visusti vaatteiden alta, niin eipä paljon naurata.

Juha Pyykönen

Ski School (Meno päällä joka säällä, 1990)

Ohjaaja:

• Damian Lee

elokuva arvostelu

Ohjaus: Damian Lee

Teiniseksikomediat olivat 80‑luvulla yksi näkyvä osa kanadalaista B‑elokuvaa eli canuxploitaatiota. Lähtölaukauksena kanadalaisille variaatioille kaiken aloittaneesta Animal Housesta (1978) toimivat mm. varhaiset yritelmät Pinball Summer (1980) ja Hog Wild (1980), mutta vasta Bob Clarkin ohjaama Porky's (1982) puhkaisi suosiollaan immenkalvon lopullisesti. Porky'sin menestystä seurasi mm. muutama jatko‑osa ja kolmeosaiseksi venynyt Screwballs-elokuvien sarja (1983–1988). Aurinkorantojen puutteessa oli luontevaa, että näitä teinisekoiluja päätettiin sijoittaa myös Kanadan luontaiseen ympäristöön, lumisille rinteille. Ensimmäisenä après‑ski ‑bileisiin ehdittiin jo varhaisella Powder Headsilla (1980) ja vuosia myöhemmin ilmestyi myös aikuisempaa yleisöä kosiskellut, avioparin aviokriisistä kertova, Playboyn tuottama pikkutuhmailu Separate Vacations (1986).

Canuxploitaation ja varsinkin kanadalaisten teiniseksikomedioiden kulta-aika oli jo vääjäämättä ohi saavuttaessa 90‑luvulle. Ohjaaja-käsikirjoittaja David Mitchell oli kuitenkin päättänyt pitää huolen siitä, että genre ja erityisesti sen uhkeille talvirinteille sijoittuva alagenre pysyisi elossa ja jatkaisi raikkaan talvi-ilman hengittämistä. Ensimmäisessä Ski School ‑elokuvassa ohjaajan suksisauvaa heilutteli Damien Lee ja Mitchell huolehti vain käsikirjoituksesta. Vancouverin lähellä, Brittiläisessä Kolumbiassa sijaitsevan Whistler-vuoren talviurheilukeskuksessa ja sen kauniissa lähiympäristössä kuvattu elokuva seuraa kahden eri freestyle-joukkueen kilpailua niin rinteessä kuin naisrintamallakin.

Elokuva alkaa lupaavasti rinteillä kikkailevien laskettelijoiden ja diskossa neon-hohtoisissa vaatteissa tanssivien naisten ristiotostulituksella, jossa tissit vedetään kainostelematta esiin jo alkutekstien aikana. Tämän jälkeen meno kuitenkin rauhoittuu ja aletaan pohjustaa lukuisista teinikomedioista tuttua alkuasetelmaa. Paikkakunnalle saapuu itsevarma ja oikeudenmukainen hemmo, joka ei alistu rikkaiden ja öykkärimäisesti käyttäytyvien urheilijanuorukaisten ikeen alle. Hän valjastaa taakseen samoin ajattelevan luuserijoukon ja käy yhdessä lasketteluopettajansa kanssa törkyiseen vastahyökkäykseen. Virallinen mittelö rinteen kuninkuudesta tapahtuu useana eri päivänä jatkuvan freestyle-kilpailun eri lajeissa, mutta mielenkiintoisimmat episodit liittyvät totutusti erilaisiin pilailuihin vastapuolen kustannuksella ja tietysti naisten kilpametsästykseen.

Dave (Dean Cameron) on rennosti ottava, kaljasta ja naisista kiinnostunut laskettelukoulun opettaja, joka saa vuosittaiseen freestyle-kilpailuun joukkueeseensa kaikki rinteen huonoimmat laskijat. Daven vastakohtana on narsistinen ja typeryydessään ylimielinen Reid (Mark Thomas Miller), joka päättää varmistaa oman joukkueensa murskavoiton sysäämällä myös uuden tulokkaan luuseriryhmään. Toiselta paikkakunnalta saapunut John (Tom Bresnahan) osoittautuu kuitenkin erinomaiseksi laskettelijaksi ja naistenmieheksi, joka laittaa sauvoja Reidin joukkueen suksien väliin molemmilla osa‑alueilla. John ihastuu pian myös Reidin Paulette-nimiseen (Charlie Spradling), uhkeaan tyttöystävään, joten alkuasetelma alkaa olla valmis. Kaiken lisäksi taustalla pyörii rinteen myymiseen liittyvä sivujuoni ja talviurheilukeskuksessa vaeltaa mystinen brunette (Ava Fabian, Playboy Playmate vuosimallia 1986).

Vastustajan nöyryytykset eivät ole valitettavasti kovin nokkelia tai viihdyttäviä. Pari vastustajajoukkueen tyyppiä houkutellaan esimerkiksi naisten avulla samaan sänkyyn ja väärinkäsitys näytetään putkitelevisioita täynnä olevasta seinästä koko talviurheilukeskuksen väelle. Lisäksi vielä joskus elokuvan tekemisen aikoihin varmaankin ihan hienoilta vaikuttaneet rinnejaksojen temppuilut alkavat auttamatta puuduttaa välittömästi. Mukana on sentään kohtalainen määrä sopivan kokoisia tissejä, vaikkakin erityisesti Pauletten paidan alla pullottavan rintavarustuksen perään kuolaava katsoja joutuukin lopulta pettymään karvaasti. (Charlie Spradling esittelee runkkareiden onneksi meijerinsa kuitenkin kiltisti esim. samana vuonna valmistuneessa David Lynchin Wild at Heartissa.)

Ski School ei pysty tuomaan mitään uutta genreensä. Elokuvan pieni budjetti näkyy ja upeista maisemistakaan ei pystytä ottamaan mitään kunnollista irti kuvan pysytellessä mielikuvituksettomasti liian rajattuna. Varsinkin pääkaksikon näyttelijäsuoritukset ovat kuitenkin oivallisia ja he saavat selvästikin kovin kankeasta ja yksioikoisesta käsikirjoituksesta irti enemmän kuin uskoisi. Kaikesta huolimatta elokuvasta muodostui lopulta USA:n videolevityksen ansiosta jonkinasteinen kassamenestys ja Mitchell ohjasikin sille muutamia vuosia myöhemmin jatko‑osan, Ski School 2 (1994).

Juha Pyykönen

Ski School 2 (1994)

Ohjaaja:

• David Mitchell

elokuva arvostelu

Ohjaus: David Mitchell

Pienimuotoiseksi hitiksi videomarkkinoilla muodostunut Ski School (1990) antoi käsikirjoittaja David Mitchellille tarvittavan alkuvauhdin, jotta rinnettä voitiin käydä jälleen alamäkeen myöhäisessä canuxploitaatio-virityksessä Ski School 2. Tällä kertaa Mitchell ei tyytynyt vain käsikirjoittamaan (salanimellä), vaan halusi myös ottaa kelkan ohjakset käsiinsä. Valitettavasti lopputuloksena on siedettävää ensimmäistä osaa veltompi mahalasku muutaman väistöliikkeen kautta suoraan lepikkoon.

Ensimmäisestä suksikoulusekoilusta tuttu Dave Marshak (Dean Cameron) on saanut potkut Whistlerin talviurheilukeskuksesta ja onkin sen jälkeen viettänyt työttömän riemukasta elämää ryypäten ja rellestäen. Eräänä aamuna Dave saa kuitenkin normaalin laskuläjänsä ohessa kutsun ex‑tyttöystävänsä Bethin (Heather Campbell) häihin. Vanha suola janottaa ja Dave päättää tietysti lähteä estämään häät ja saamaan tosirakkautensa takaisin. Ennen suunnitelman toteuttamista Dave haalii kuitenkin "vanhan jenginsä" kokoon, vaikkei yhdestäkään katsojalle esiteltävästä tyypistä näkynyt vilaustakaan ensimmäisessä elokuvassa. Daven jengiin kuuluvat perinteiset perushahmot: sekopää (Bil Dwyer), naistenmies (Doug Copithorne) ja läski (Will Sasso).

Bethin uusi mies Steve Longwood (Brent Sheppard) on leffan pakollinen kusipää, jolla on mielessään vain Bethin suvun omistaman talviurheilukeskuksen saaminen naimisiinmenon kautta omiin käsiinsä. Keskukseen saapuu myös ensimmäisen Ski Schoolin tapaan uhkea brunette, tällä kertaa Lola Schnitzelbank (Wendy Hamilton, Playboy Playmate vuosimallia 1991). Elokuvan vitsien tason voi päätellä jo siitä, että koska Lola on ammatiltaan alastonmaalari, hän riisuutuu alasti maalatessaan. Lisäksi katsojia yritetään viihdyttää mm. työntämällä laskettelutaidoton läski alas jyrkkää rinnettä, ja polttaribaari paljastuukin lesbojen s&m-mestaksi. Valitettavasti läski vain näyttää tasan tarkkaan stuntmieheltä, jolle on laitettu tyyny takin alle ja Police Academyn homobaarivitsi on puolivillaisuudessaankin paljon hauskempi.

Loppuelokuvan ajan Dave yrittää jengeineen estää häät keinolla millä hyvänsä ja paljastaa samalla kusipäisen aviomiesehdokkaan metkut. Kaikki huipentuu naisten kumparelaskun finaaliin, jossa Beth ja Lola ottavat mittaa toisistaan. Lola voittasi rinnan mitalla jos naisten puskureita oikeasti verrattaisiin, mutta itse kilpailussa Beth on tietysti lopulta parempi.

Elokuvan pääosaa esittävä ja ainoana ensimmäisestä Ski Schoolista rooliinsa palaava Dean Cameron oli leffan purkittamisen aikaan yksinkertaisesti jo liian vanha näyttelemään nousevan hiusrajansa kanssa työtöntä suksipummia. Miehen muukin näyttelijäura jäi polkemaan Ski Schoolien jälkeen paikoilleen, ollen lähinnä vain pienten sivuosaroolien ja tv‑sarjavierailujen täyttämää. Sinänsä hauskan miehen muistettavimmat roolit lienevät yhä Summer Schoolin (1987) kauhuelokuvaharrastaja ja epäonninen pitsamies Men at Workissa (1990).

Ski School 2 sisältää edeltäjänsä tavoin Playmate-tasoisia tissejä ja vuosien vieriessä laskettelukohtauksiin on saatu lumilaudat mukaan, mutta se ei riitä nostamaan elokuvaa edes edeltäjänsä tasolle. Kohtausten välille ei synny jännitettä, vaan tapahtumat juoksevat kehnosta irtovitsistä toiseen. Ohut juonikyhäelmä pilkotaan vielä enemmän palasiksi liian usein toistuvilla, tarkoituksettomilla ja ylipitkillä laskettelujaksoilla.

Ohjaaja-käsikirjoittaja David Mitchell ei päästänyt toisenkaan Ski School ‑elokuvan jälkeen irti päähänpinttymästään kuvata teinien sekoiluja laskettelurinteillä. Tähän päivään mennessä hän on ohjannut myös elokuvat Ski Hard (1995), Shred (2008) ja Shred 2: Revenge of the Boarding School Dropouts (2009), jotka kaivavat myös vimmansa syvältä Kanadan laskettelurinteiden puuterilumen alta. Ehkä jopa liian syvältä.

Juha Pyykönen

Hot Tub Time Machine (Kasarikankkunen, 2010)

Ohjaaja:

• Steve Pink

elokuva arvostelu

Ohjaus: Steve Pink

Hot Tub Time Machine kertoo jo postmodernilla nimellään, että se haluaa pitää hauskaa genrensä konventioilla Snakes on a Plane (2006) ‑tyyliin. Kikka puri molempien elokuvien kohdalla varsinkin etukäteismainonnan osalta, kun ihmiset innostuivat ilmiöstä pelkän elokuvan nimen ja trailerin perusteella levittäen sanaa eteenpäin varsinkin sosiaalisen median kautta. Internet-huomio ei tuonut kummallekaan elokuvalle kuitenkaan ennakoitua lippuluukkumenestystä tulosten jäätyä laihoiksi. Snakes on a Plane ei pystynyt elokuvana vastaamaan hypeen, jonka tuotantoyhtiö ja katsojat olivat sille luoneet. Hot Tub Time Machine ei ollut myöskään suurmenestys, mutta ainakin se toimii oikeana elokuvana.

Hot Tub Time Machinea on verrattu paljon Todd Phillipsin alkuasetelmaltaan samankaltaiseen elokuvaan The Hangover (2009). Tavallaan se onkin osa uutta modernin R‑rated ‑komedian aaltoa, jonka kärkinimiin Philips ja mm. The 40 Year Old Virginin (2005) ja Superbadin (2007) ohjaaja Judd Apatow kuuluvat. Ne ottavat "ensimmäisen aallon" suoraviivaisen teiniseksikomedian (esim. Animal House, 1978) ja lisäävät siihen American Pien (1999) aloittaman "toisen aallon" syvemmät henkilöhahmot, "sydämen" ja roisiuden. "Kolmannen aallon" moderni keitos saadaan valmiiksi, kun lisämausteena on vielä yleensä vakavahenkisempi, jo draamaa lähestyvä ote. Hot Tub Time Machine sekoittaa tätä jo ennestään rikasta keitosta vielä parodian ja aikamatkustusteeman kautta.

Adam (John Cusack), Nick (Craig Robinson) ja Lou (Rob Corddry) ovat keski-ikää lähenteleviä miehiä, joiden elämä ei ole mennyt aivan toivotun käsikirjoituksen mukaisesti. Adam velloo raskaan avioeron jälkeisessä tilanteessa, Nick tietää vaimonsa pettävän häntä ja Lou on alkoholisti, joka joutuu puolivahingossa tehdyn itsemurhayrityksen takia sairaalaan. Toisistaan vieraantunut kolmikko kokoontuu Loun sairaalavuoteen ympärille ja päättää lähteä matkalle Kodiak Valleyn talviurheilukeskukseen, jossa joukko vietti nuoruutensa parhaat ajat. Adam joutuu ottamaan mukaansa myös virtuaalimaailmoissa elämäänsä elävän ja hänen kellarissaan asustavan 20‑vuotiaan serkunpoikansa, Jacobin (Clark Duke).

Aikoinaan eloisa talviurheilukeskus ja sen ympärillä oleva pikkukaupunki on ränsistynyt ja autioitunut, eikä pettyneille miehille jää muuta vaihtoehtoa kuin pelata korttia ja riipaista kovat kännit. Pihalta löytyy sentään houkutteleva poreallas ja miesten pulahtaessa sinne lämmittelemään kulkusiaan he huomaavat sen minkä katsoja näkee jo elokuvan nimestä. Miehet heräävät seuraavana aamuna ja onkin yllättäen taas vuosi 1986. He ovat muuttuneet muiden silmissä takaisin teini-ikäisiksi ja voivat elää unelmiensa viikonlopun uudelleen.

Tyypit ovat nähneet Back to the Futuren (1985) ja päättelevät, että heidän täytyy tehdä kaikki samoin kuin ensimmäiselläkin kerralla, muuten he voivat vahingossa vetää koko aikajanan vituiksi kaaosteorian pohjalta. Kukaan ei vain lopulta haluaisi elää viikonloppua enää samalla tavalla uudestaan. Adamin pitää antaa tyttöystävänsä puukottaa itseään haarukalla silmään, Loun täytyy antaa läskinsä tummua perinteisen kusipääjoukon käsittelyssä ja Nickin karmeana kohtalona olisi naida uhkeaa kaunotarta ja pettää siinä samalla tulevaa vaimoaan. Myös Jacobilla on omat ongelmansa, kun hänen teini-ikäinen äitinsä Kelly (Collette Wolfe) paljastuu päihteitä käyttäväksi jakorasiaksi, eikä ole varmaa tuleeko hän enää edes siitetyksi tuntemattoman isänsä toimesta.

Hot Tub Time Machine sisältää luonnollisesti paljon erilaisia viittauksia 80‑luvun populaarikulttuuriin. Puvustukseen ja lavasteisiin on panostettu huolella ja varsinkin elokuvan alkupuoliskolla tapahtuva siirtymä 80‑luvulle menee tietoiselta katsojalta ylenpalttisesti tarjolla olevia kasarisilmäherkkuja ihmetellessä. Myös näyttelijävalintoihin on panostettu retroilumielessä. Back to the Futuresta tuttu Crispin "Marty McFlyn isä" Glover koheltaa oivallisesti pikkolona, joka on menettänyt nykyajassa toisen kätensä. Yksi elokuvan hauskimmista jatkuvista piloista onkin lukuisat tilanteet, joissa katsoja ja aikamatkustajat odottavat kaksijakoisina pikkolon vihdoinkin menettävän raajansa. Mukana pyörii myös Karate Kid ‑leffoista tuttu pahis William Zabka ja mystistä poreallaskorjaajaa esittää Chevy Chase. Chase tosin suoriutuu sinänsä mukavasta näyttäytymisestään hieman vaisusti, ja toisaalta kyseiseen rooliin olisi sopinut paremmin esim. Christopher "hullu keksijä" Lloyd. Cusackin rooliksi jää olla se ainainen jokamies ja heitellä samalla katsojalle "I want my two dollars!" ‑tyylisiä viittauksia uransa varhaisvaiheen teinikomedioihin.

Elokuvan muutamasta maitorauhaskohtauksesta vastaavat lukuisissa kauhuelokuvissa jo vilautellut Crystal Love (Final Destination 3, 2006; Wrong Turn 2: Dead End, 2007) ja yllättäen myös lähinnä erinomaisesta Lost and Deliriousista (2001) tutuksi tullut kanadalainen näyttelijä Jessica Paré. Seksikomedian kirjoittamattoman säännön mukaisesti molemmat naiset ovat saaneet myös hieman dialogia tukemaan pelkkää varustustensa esittelyä, jolloin katsoja saa hieman enemmän kiksejä irti itse kliimaksista. Varsinkin kohta kolmekymppinen Paré on yhä upea ilmestys Liv Tyler ‑kasvoisena ja isot luonnolliset hinkit omaavana bändärinä.

Hot Tub Time Machinen ohjannut Steve Pink on pitkäaikainen Cusackin ystävä ja kollega. Mies vilahti näyttelijän roolissa Cusackin tähdittämässä kasarikomediassa The Sure Thing jo vuonna 1985, ja he olivat perustamassa yhdessä tuotantoyhtiötä, jonka aikaansaannoksia ovat mm. Grosse Pointe Blank (1997) ja High Fidelity (2000). Pinkin oma ohjaajanura käynnistyi tosin vasta vuonna 2006 kun mies ohjasi teinikomedian Accepted. Pink on myös innokas musiikin harrastaja, joka näkyy Hot Tube Time Machinen soundtrackilla sen monipuolisena läpileikkauksena 80‑luvun musiikkiin. Mukana vilahtaa vähän kaikkea Public Enemystä The Replacementsiin ja New Orderista Echo and the Bunny Menin kautta Poisoniin.

Elokuva tyydyttää 80‑luvulla eläneen, tietoisen katsojan nostalgian tarvetta ja onnistuu pysyttelemään kotikutoisen yksinkertaisena, yrittämättä olla Apatow-tyylinen kahden ja puolen tunnin mittainen hahmokehitystarina. Kokonaisuudessaan Hot Tub Time Machine on harmitonta, eskapistista fantasiaa. Erittäin viihdyttävänä alkava elokuva kuitenkin valitettavasti tylsenee tasaisesti loppua kohti, eikä vähiten John Hughes ‑viittauksia sisältävän, romanttisen sivujuonensa takia.