"Te tähdet, te tähdet. Tuikkikaa!"
VÄHÄN AIKAA SITTEN selvisi: tähtien antaminen elokuville on hankala prosessi, etenkin jos käytössä on pelkkä viisiportainen asteikko ilman puolikkaita – näin kertoivat kriitikot Peltonen, Römpötti ja Björkbacka käymänsä keskustelun varrella. Lukija saattaa saada väärän mielikuvan heidän mielipiteestään nykyisellä systeemillä.
Aina voi kysyä, millainen on näiden pitkän uran tehneiden kriitikkojen ilmaisuvoima, jos itseilmaisun lopputulos jää roikkumaan puolikkaan tähden varaan? Kenties kysymys on kuitenkin kohtuuton, vaikuttaahan kritiikin laajuuteen usein käyttöön annettu palstatila. Mutta mitä pitäisi ajatella kriitikosta, joka kirjoittaa mielipiteensä postimerkin kokoiselle pläntille?
"Pahimmillaan voi käydä niin, että lukija ohittaa jonkin kiinnostavan elokuvan vain yhdestä syystä: asteikon karkeuden vuoksi." — Peltonen
Trion keskustelu tähdistä ei olisi ollut veret seisauttava, jos se olisi alkanut tärkeästä aiheesta: mykkäelokuvien aliarvioinnista, elokuvahistorian suoranaisesta uudelleen kirjoittamisesta. Hannu Björkbackan alkuperäinen huomautus HS:n kriitikolle Timo Peltoselle oli relevantti. Pintaan nousi vähemmän koluttu aihe: kriitikoiden minäkuva.
Keskipohjanmaahan kirjoittavan Björkbackan mukaan Helsingin Sanomista on viime vuosina puuttunut Helena Yläsen kaltainen "persoonallinen ääni, jonka arviot lukee kirjoittajan, jos ei elokuvan, takia." Peltonen vaatii kriitikkoja ottamaan etäisyyttä elokuviin: kriitikko ei saa olla filmihullu, mutta hänen pitää kyetä puhumaan tunteistaan – kritiikki on mielikuvien muodostamista.
Omassa puheenvuorossaan Römpötti antoi esimerkin Howard Hawksin Hatarista. Elokuva vaatisi hänen mukaansa kriitikkojen taholta uudelleen tulkitsemisen, koska se kohtelee kaltoin villieläimiä – kaiketi toisin kuin nykyinen maailma. Johtoajatus oli, että koska moderni lapsi on eristetty kuolemasta, häntä pitää varoittaa menneiden aikojen kauheuksista.
Asian voi sanoa toisinkin: kriitikon tehtävä on toimia portinvartijana. Hän ruotii elokuvamaailman ilmiöitä ja parhaimmillaan tarjoaa referenssin lukijoiden omille kokemuksille. Toisinaan kirjoittajasta itsestään kasvaa oman aikansa ilmiö, kuten Björkbackan peräänkuuluttamasta Yläsestä aikoinaan – yhdistyiväthän hänessä dinosaurus ja fossiili samassa paketissa.
"Tähdet menivät Sinullakin pieleen, jos kerran Arsenikkia – jonka aiemmin perustellen tyrmäsin – on mielestäsi neljän tähden arvoinen." — Björkbacka
SUOMALAISTA elokuvakulttuuria vaivaa valtavirtakriitikkojen viljelemä näköalattomuus. Joko tilaa kirjoittaa ei ole, tai kritiikistä puuttuu sisältö. Uusimpana trendinä kritiikin muotona toimii pelkkä kriitikon subjektiivinen kokemus. Hän on ikään kuin auteur, mestari, joka määrittelee elokuvahistorian mieleisekseen, ja usein vailla meriittejä.
Björkbackan esille nostama Ylänen oli oiva esimerkki tästä. Hurmioitunut suhtautuminen usein teknisesti heikkotasoiseen, noin kolmen tähden suomielokuvaan sekä tyhjät taide-elokuva ‑analyysit vailla ymmärrystä kokonaisuudesta, elokuvasta taiteenlajina, olivat hänen tavaramerkkejään. Paskaankin saattoi tyytyä, kunhan sen itse ensin määritteli taiteeksi.
Tietty yläneläinen ajatusmaailma on syvään juurtunut myös uuden sukupolven kirjoittajien teksteihin, ehkä siksikin, koska elokuva on aina ollut maallikkojen laji. Elokuva halutaan kokea tässä ja nyt, muovailuvahana ja vailla kontekstia. Menneisyydelle ei yksinkertaisesti ole tilaa. Elokuvaa käsitellään hyödykkeenä, jonka herättämät tunteet käsitellään tähdillä – nerokasta.
Mozartin "Requiem" oli viiden tähden tunnepommi, Don Quijote kahden tähden aikalaisromaani, Picasson "Avignonin naiset" neljän tähden taidepläjäys, ja niin edelleen. Ehkä Trio RPB:n huoli viisiportaisen tähtiasteikon riittämättömyydestä onkin aiheellinen, kriitikoiden ja lukijoiden väliselle dialogille kun saisi lisää pinta-alaa lisäämällä kokemukseen myös puolikkaat.
Ehkä silloin myös kyseisten herrojen elokuvajournalismin taso nousisi sille tasolle, mitä sopisi odottaa yhden dinosauruksen varjossa kasvaneilta mestareilta.
