Alla olevan pienen ennakkokatsauksen lisäksi sivustolta löytyy arvostelut ohjelmistoon kuuluvista elokuvista Danny the Dog, Millions, CSA: Confederate States of America sekä avajaistapauksena toimiva Kaksipäisen kotkan varjossa.
Love + Hate (2005)
O: Dominic Savage
Dominic Savagen esikoisohjaus on eräänlainen työväenluokan nuorisoversio viime vuoden festivaaleilla nähdystä Ken Loachin Ae fond Kiss... ‑elokuvasta. Nuoren rakkauden kukkaan puhkeamisesta rotuennakkoluulojen ristiaallokossa kertova Love + Hate on tiukka, rosoinen ja anteeksipyytelemätön draama nyky-Englannin pakistanilaissiirtolaisten elämästä.
16‑vuotias Naseema (Samina Awan) on tiukan uskonnollisen pakistanilaisperheen nuorin lapsi, joka ei ole koskaan edes suudellut poikaa. Samalla työpaikalla tapettiliikkeessä hän tapaa samanikäisen Adamin (Tom Hudson), jonka yksinhuoltajaäiti sekä veli ovat avoimen rasistisia, etenkin pakistanilaisia kohtaan. Adam kuitenkin voittaa ennakkoluulonsa ja rakastuu päätä pahkaa Naseemaan. Tunne on molemminpuolinen, kuten on perheiden vastareaktiokin.
Love + Hate on kerrottu realistisesti, hahmojen tasolla. Käsivarakuvat ja ankean riisuttu valaistus tehostavat tunnelmaa, kuten harkittu musiikin käyttökin. Elokuva tyytyy pelkästään näyttämään tilanteen, ei analysoimaan olosuhteiden syitä tai seurauksia. Savage onnistuu saamaan miljööstään, nimettömäksi jäävästä pohjoisenglantilaisesta kaupungista, runsaasti paikallisväriä. Elokuvan tapahtumat tuntuvat aidoilta ja nuoret näyttelijät ovat erittäin luontevia rooleissaan. Teini‑iän tuska, erilaisuuden pelko sekä kulttuuriperinteet ajavat Love + Hatea eteenpäin ja lopputulos onnistuu paitsi herättämään ajatuksia myös toimimaan ylistyslauluna rakkauden voimalle. Savagen päätelmä on yksinkertainen ja usein nähty, mutta silti toimiva: rakkaus johtaa ymmärtämiseen, eikä ilman sitä voi elää.
Crash (2004)
O: Paul Haggis
Roturistiriidat ovat vahvasti läsnä tämän vuoden festivaaleilla. Clint Eastwoodin Million Dollar Babyn (2004) käsikirjoituksesta Oscarin pokanneen Paul Haggisin Crash käsittelee käytännössä pelkästään rotukysymystä tämän päivän Los Angelesissa – elokuvan hahmot eivät puhu, eikä heitä nähdä muussa yhteydessä, kuin rasismista ja roduista. Nimi juontaa juurensa kulttuurien, käsitysten ja ihmisten toistuvasta yhteentörmäyksestä vihan ja väärinymmärrysten kierteessä. 36 tunnin aikana seurataan altmanmaisesti useiden eri hahmojen elämää ja vaikutusta toisiinsa. Joukosta löytyy mm. Matt Dillonin valkoinen rasistikyttä, Don Cheadlen maltillinen etsivä, Sandra Bullock kireänä juppina, Brendan Fraser tämän syyttäjäaviomiehenä sekä räppäri Ludacris autovarkaana. Kaikki tekevät erittäin hyvää työtä, mutta mieleenpainuvimmat suoritukset nähdään Cheadlelta, Dillonilta, sekä paikkansa juoksupyörässä havaitsevaa tv‑tuottajaa esittävältä Terrence Howardilta.
Crash hyödyntää Los Angelesin rönsyilevää miljöötä katalysaattorina hahmojen peloille ja vieraantuneisuudelle. Loputon moottoritie pakottaa kaikki istumaan autoissaan, irrallaan toisistaan. Haggis ei kuitenkaan romantisoi maastoa estetisöimällä sitä, kuten vaikkapa Michael Mann Collateralissa, vaan pureutuu paikan ihmiset eristävään luonteeseen. Jokaisen hahmon elämä, ajatukset ja ongelmat pyörivät rotukysymyksen ympärillä. Rajattu käsittelytapa voisi muodostua haitaksi, ellei Haggisin dialogi olisi niin terävää ja paikoitellen hyvinkin provosoivaa. Haggis osoittautuu myös erittäin päteväksi henkilöohjaajaksi, jolla on kykyä jäsennellä käsikirjoitus selkeästi ja antaa hahmoille tasapuolisesti tilaa hengittää. On kovin merkillistä, jos elokuvan jälkeen ei tunnista itseään ja tapojaan yhdestäkään sen hahmosta. Kokonaisuus ei silti kanna aivan loppuun saakka, ja vaikka lopetus summaa hyvin elokuvan teemat ja tarkoituksen, jää siitä vähän keinotekoinen maku suuhun.
Factotum (2005)
O: Bent Hamer
Crashissa vakuuttava Matt Dillon nähdään festivaaleilla myös Charles Bukowskin alter egona, juopporenttu Henry Chinaskina Bukowskin romaaniin perustuvassa Factotumissa. Dillon liittyy Mickey Rourken (Barfly, 1987) seuraan Bukowskin kirjailijamyytin siirtämisessä valkokankaille.
Henryllä on kolme kiinnostuksen kohdetta elämässä: naiset, viina ja kirjoittaminen. Hanttihommasta ja naisesta toiseen lakonisesti laahautuva Henry elää elämäänsä omilla säännöillään, muista piittaamatta. Sympaattisuus on päähenkilöstä yhtä kaukana kuin raivorauttius, mutta Dillonin laahustava, kaiken nähnyt olemus yhdistettynä käsikirjoituksen havaintoihin elämästä pitävät kiinnostuksen yllä ja vetävät mukaan tarinaan. Liian harvoin nähtävä Lili Taylor tekee myös herkän roolin naisena, jota Henry sietää pisimpään.
Factotum on hauska ja koskettavankin, mutta melkoisella tyhjäkäynnillä etenevän, Keittiötarinoita-elokuvan (2003) ohjanneen norjalaisen Bent Hamerin englanninkielinen debyytti. Tyyli on pitkälti samaa toteavan humoristista sekä realistista lakonisuutta. Factotum on sarja hyviä ja vähemmän hyviä kohtauksia Henryn elämästä, ja se etenee samalla päämäärättömyyden tunteella kuin päähenkilönsäkin. Mateleva tahti on hieman näännyttävä, mutta kun rytmiin pääsee mukaan, muodostuu elokuvasta palkitseva kokemus. Bukowskin omiin teksteihin pohjautuvia, Dadafonin esittämillä viskinkäheillä lauluilla avautuva ja sulkeutuva elokuva tavoittaa oman tunnelmansa, mutta on lopulta liiassa määrin yhtä sulkeutunut ja itseensä tyytyväinen kuin Chinaskikin.
Code 46 (2003)
O: Michael Winterbottom
Espoo Cinén fantasiasarjassa esitetty tieteiselokuva Code 46 valmistui jo kaksi vuotta sitten, ja on sääli, jos festivaalinäytös on ainoa kangas Suomessa, jossa elokuva tullaan näkemään. Michael Winterbottomin lähitulevaisuuteen sijoittuva, kloonauksen luomia eettisiä geeniperimäongelmia käsittelevä eteerinen rakkaus-jännitys-tieteiselokuvahybridi on nimittäin kiehtovimpia scifi-tapauksia vähään aikaan.
Jatkuvasti ilmaisuaan uudistava Winterbottom ei näytä mitenkään suostuvan toistamaan itseään (seuraavaksi luvassa nimittäin Laurence Sternen Tristram Shandy ‑romaanin filmaamisesta kertova elokuva), ja tämänkertainenkin elokuvallinen kokeilu onnistuu erittäin hyvin. Tieteiskulissit ovat toissijainen asia ennen kaikkea ihmisistä kiinnostuneelle ohjaajalle, mutta hän on silti valjastanut moderneista rakennuksista näyttävät puitteet (myös Danny Boylen Millionsin kirjoittaneen) Frank Cottrell Boycen varsin minimalistiselle tarinalle. Kuvaamalla vain tiettyjä alueita ja näkymiä Winterbottom luo kuvan futuristisesta maailmasta keskellä omaa todellisuuttamme. Tim Robbins ja Samantha Morton häikäisevät kömpelöinä rakastavaisina ja hypnoottisella rytmillä kerrottu, älykäs ja ilmeisiä ratkaisuja välttävä tarina tempaisee mukaansa.
Sommersturm (2004)
Summer Storm (O: Marco Kreuzpaintner)
Soutukilpailuleirille sijoittuva, aikuistumisen ja seksuaalisen identiteetin löytymisen teemoja käsittelevä saksalainen Sommersturm on varsin pätevä, tunnetasoltaan hienovarainen ja näyttelijävetoinen draama.
Tobi (Robert Stadlober) ja Achim (Kostja Ullmann) ovat soutujoukkueessa kilpailevia parhaita kavereita, joiden väliin näyttää mahdottomalta tulla. Kunnes Achim rakastuu tyttöön ja Tobi tajuaa olevansa rakastunut Achimiin. Naapurileirin homojoukkue on myös omiaan sekoittamaan jo valmiiksi hajallaan olevaa pakkaa.
Sommersturm kulkee tuttuja polkuja, mutta tekee sen innokkaasti ja tyylillä. Nuorten seksuaalisen heräämisen herättämän hämmennyksen ja vireillään olevan ukkosmyrskyn rinnastus nyt tosin ei vakuuta omaperäisyydellä tai moniselitteisyydellä, mutta onneksi ohjaaja Marco Kreuzpaintner tajuaa pääosin välttää valmiiksi pureskeltua symboliikkaa ja luottaa tarinaan sekä näyttelijöihinsä – jotka kantavat varsin pitkälle. Ihmissuhteiden samanaikainen välittömyys ja seksuaalisuudesta nouseva ujo vaivaantuneisuus leijailevat kouriintuvasti Sommersturmin yllä, johtaen katsojan sekä iloon, sympatiaan että myötähäpeään. Lopulta kyseessä on kuitenkin pelkkää sujuvaa perusdraamaa, vailla sen suurempia oivalluksia. Toki tämäkin jo riittää.