Tarvitsen elokuvia – Rakkautta & Anarkiaa 2004 -festivaalipäiväkirja
Tarvitsen elokuvia – Rakkautta & Anarkiaa 2004 -festivaalipäiväkirja
Tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa on vihdoin ohi. Vihdoin, koska elokuvia tuli katsottua enemmän kuin aiemmin sillä tänä vuonna ei tarvinnut murehtia finansseista elokuvalippujen suhteen toisin kuin menneinä nälkävuosina. Muutamia pikku juttuja lukuun ottamatta festarit menivät nappiin järjestelyjenkin osalta ja tärkein eli sisältö oli kunnossa, vaikka paljon paskaakin oli. Ainakin se oli useimmiten ihan viihdyttävää paskaa.
Tänä vuonna oli myös katsojalla helpompaa mainosten suhteen, sillä viime vuoden kaltaista sponsorispottien kavalkadia ei nähty. Festarien oma spotti oli erittäin onnistunut, eikä sitä luojan kiitos näytetty jokaisen elokuvan alussa. Mainoksen sormenleikkauskohdan tullessa kuului lähes joka kerta jostain päin salia äkillinen ja kovaääninen sisäänpäin hengitys. Yhdessä näytöksessä joku hypermyötäeläytyjä yltyi jopa "Ei!" ‑huutoon juuri, kun veitsi osuu sormeen...
Yleisöä näytti riittävän lähes joka näytöksessä ja pääosin joukko jopa käyttäytyi hyvin. Parhaaksi elokuvaksi vaikutti nousevan Oldboy (2003), mutta viimeisenä näkemäni Gozu (2003) tuli ja räjäytti potin. Idioottimaisinta tarjontaa saivat edustaa The Adventure of Iron Pussy (2003) sekä Casshern (2004). Jälkimmäisen ohjaaja kuulemma haaveili vielä huomattavasti pidemmästä versiosta, mutta se kuulostaa jo liian karmivalta painajaisunelta pelkkänä abstraktina käsitteenäkin.
Elokuvia tuli nähtyä aivan liian monta että niistä jokaisesta jaksaisi (monet eivät tietysti sellaista ansaitsisikaan) laatia arvostelua, joten päädyin festivaalipäiväkirjaan. Olin jo avajaiselokuvan nähnyt ennakkoon, eikä torstaina muuta esitetty joten varsinaiset festarit alkoivat minun kohdallani perjantaina 17.9.
Klaus Kinski saattoi tarvita rakkautta, mutta minä tarvitsen elokuvia.
Sisällysluettelo
The Saddest Music in the World (2003)
O: Guy Maddin
Aaltra (2004)
O: Benoît Delépine & Gustave Kervern
Casshern (2004)
O: Kazuaki Kiriya
The Adventure of Iron Pussy (2003)
O: Michael Shaowanasai & Apichatpong Weerasethakul
Mercano, el marciano (2002)
O: Juan Antin
Running on Karma (2003)
O: Johnnie To & Wai Ka-fai
D.E.B.S. (2004)
O: Angela Robinson
Coffee and Cigarettes (2003)
O: Jim Jarmusch
Before Sunrise (1995)
O: Richard Linklater
Torremolinos 73 (2003)
O: Pablo Berger
One Missed Call (2003)
O: Takashi Miike
Before Sunset (2004)
O: Richard Linklater
Hard Luck Hero (2003)
O: SABU
Je suis un assassin (2004)
O: Thomas Vincent
Infernal Affairs II (2003)
O: Lau Wai-keung & Alan Mak
Infernal Affairs III (2003)
O: Lau Wai-keung & Alan Mak
9 Songs (2004)
O: Michael Winterbottom
Infernal Affairs (2002)
O: Lau Wai-keung & Alan Mak
Save the Green Planet! (2003)
O: Jang Joon-hwan
The Return (2003)
O: Andrei Zvjagintsev
Come Drink with Me (1966)
O: King Hu
Dracula: Pages from a Virgin's Diary (2002)
O: Guy Maddin
Silver City (2004)
O: John Sayles
Ni pour, ni contre (bien au contraire) (2003)
O: Cédric Klapisch
Notre musique (2004)
O: Jean-Luc Godard
In viaggio con Che Guevara (2004)
O: Gianni Minà
D'autres mondes (2004)
O: Jan Kounen
Beautiful Boxer (2003)
O: Ekachai Uekrongtham
Touch of Pink (2004)
O: Ian Iqbal Rashid
Connie and Carla (2004)
O: Michael Lembeck
Better Than Sex (2002)
O: Lee Fung-bok & Su Chao-bin
Azumi (2003)
O: Ryūhei Kitamura
1. päivä: Perjantai 17.9
Ohjelmiston sallimat neljä elokuvaa olisi tarkoitus saada katsottua. Suuntaan ensimmäiseksi kohti Maximia ja Guy MaddininSaddest Music In the Worldia (2003), josta tiedän vain että sen pitäisi olla outo ja Isabella Rosselinilla on kaljalla täytetyt lasijalat. Kuulostaa hyvältä avaukselta ja osoittautuukin sellaiseksi. Maddinin elokuva on kaukana mestarillisesta ja hiukan epätasainen, mutta vaikka sumean ylivalaistua mustavalkokuvausta (värit vain fantasia‑ ja hautajaisjaksoissa!) voisi helposti syyttää kikkailevaksi, tuntuu se tässä tapauksessa täysin luonnolliselta keinolta ohjaajalle. Näyttelijäsuoritukset ovat hyviä ja 30‑luvun Kanadaan sijoittuva maailman surullisimman musiikin kilpailun ympärillä pyörivä draama jaksaa kiinnostaa. Lopulta päähän ei kuitenkaan jää paljoa.
Seuraavaksi luvassa etukäteen visuaalifiestaksi suitsutettu efektispektaakkeli Casshern (2004) Forumin epämukavilla penkeillä. 136 minuuttia samankaltaisten kohtausten muodostamaa järjettömyyttä tuottaa henkistä ahdinkoa muutamasta hupaisasta kohtauksesta huolimatta. Loppuvaiheissa melkein kädet penkkiä puristaen rukoilin elokuvan jo päättyvän, usean minuutin ajan.
Casshern on sisällöltään ja toteutukseltaan yksi teini-ikäisimpiä elokuvia, jonka olen nähnyt. Tunteet puristetaan melodramaattisiin äärimmäisyyksiin käytännössä katsoen joka ikisessä kohtauksessa; jos joku ei itke, joku kuolee, jos joku ei kuole, joku toinen itkee edellistä kuolemaa. Jos ei vetistellä ja huudeta maailmantuskaa, niin ohjaaja turvautuu aina yhtä käteviin sotatakaumiin – luonnollisesti hidastettuna. Paljon hehkutettu visuaalinen loisto on välillä ihan komeaa, mutta koko ajan samanlaista – eli turruttavaa. Mukana on muutamia hekumallisen pöhköjä kohtauksia, mutta koska Casshern on niin käsittämättömän pitkä, eivät ne kauas kanna. Leikkaukset ovat etenkin toimintakohtauksissa aivan mitä sattuu, eikä mistään saa mitään selvää. Ei innosta, ei kiinnosta.
Takaisin Maximiin ja vuorossa on Aaltra (2004). Taas elokuva josta minulla ei ole etukäteen muuta tietoa kuin, että siinä on pyörätuolimiesten matka Belgiasta Suomeen ja joku Kaurismäki-yhteys. Aaltra osoittautuu mukavaksi yllätykseksi riemastuttavan mustalla huumorillaan. Ohjaajien itse esittämät kaksi päähenkilöä joutuvat onnettomuuden jälkeen molemmat pyörätuoliin. Koska kyseessä kuitenkin oli jo valmiiksi kaksi itsekeskeistä tolloa, ei herrojen suhtautuminen maailmaan ja ihmisiin muutu pyörätuolissakaan.
Sitten eniten odottamani elokuva koko festareilla eli Takashi MiikenGozu (2003). Olen koko päivän psyykannut itseäni Miike-mielipuolisuuden perään. Parin minuutin kuluessa käy ilmi, ettei japaninkielisessä elokuvassa ole lainkaan tekstitystä johtuen väärästä printistä. Kiroilen koko matkan kotiin. Huono päätös ensimmäiselle päivälle.
2. päivä: Lauantai 18.9
Runsaan seitsemän tunnin yöunilla varustautuneena päätän aloittaa päiväni kello 12 elokuvanäytöksellä The Adventure of Iron Pussy.
Yltiöcamp ristiinpukeutuja-agenttiseikkailu jaksaa huvittaa ajoittain musikaalinumeroilla ja yleisellä päättömyydellään, mutta nukahdan silti hetkeksi. Tekijöillä on varmaankin ollut hauskaa, mutta kokonaisuus on hirvittävän epätasainen ja budjetin pienuus yhdistettynä tekijöiden kyvyttömyyteen näkyy kaikessa.
Nopean reippailun (lue: hengitin ulkoilmaa) ja vessareissun jälkeen vaihdan salia Maxim ykkösestä kakkoseen, jossa odottaa Mercano the Martian (Mercano, el marciano, 2002) sekä alkukuvana esitettävä suomalainen lyhärianimaatio Nenäliinoja myytävänä (2003). Nenäliinat oli ihan viihdyttävä näin toisellakin katselukerralla, Mercano puolestaan episodimainen mutta useaan otteeseen naurattava ja mukavan absurdi animaatio maapallolle juuttuneesta marsilaisesta.
Seuraavaksi Engeliin ihailemaan Andy Lau'ta mielettömässä lihaspuvussa elokuvassa Running on Karma (2003). Lau tekee hyvää työtä strippariksi ryhtyneenä entisenä munkkina joka pystyy näkemään ihmisten karman, eli heidän edellisten elämiensä virheet jotka aiheuttavat kuoleman nykyisessä elämässä. Alkupuoli jaksaa viihdyttää Laun auttaessa naispoliisia saamaan kiinni lievästi sanoen merkillisiä rikollisia, mutta elokuvassa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi sisältöä etenkään lopun mystisen dramaattisiin hetkiin. Tämän hölmöilykolmikon päätteeksi aloin jo rukoilla jotain vakavaa.
Onneksi seuraavana oli vuorossa Oldboy (2003) Forumin siivouskomerossa, joka tunnetaan myös salina numero 6. Haluan jalkatilaa joten teen kardinaalivirheen ja istun ensimmäisessä rivissä. Niska sanoo ei‑ei‑ei koko elokuvan ajan, mutta aivoihin pursuaa niin paljon endorfiinia Park Chan‑wookin synkän ja upean teoksen ansiosta, etten jaksa kuunnella lihasten vastalauseita. Choi Min‑sik on uskomaton pääosassa, ja Oldboy jaksaa yllättää loppuun asti.
En tiedä miksi, mutta menen katsomaan samassa salissa pienen tauon jälkeen alkavaa D.E.B.S.iäkin (2004) ykkösrivin rangaistuspaikalta. Elokuva on täysin järjetön ja mielettömän pöhkö tarkoituksellisella ja hallitulla tavalla. Teinitytöt minihamekoulupuvuissaan pelastamassa maailmaa lesborakkautta etsivältä superrikolliselta on kerrassaan nerokas idea, ja toteutuskin pelaa kohtalaisen hyvin. Elokuva on myös älytty pitää siedettävän pituisena. Maailma tarvitsee tällaista.
Ja vielä yksi, päädyn toiseksi viimeisen rivin nurkkaan edelleen samassa kopperossa. Coffee and Cigarettes (2003) on kaukana Jim Jarmuschin parhaasta elokuvasta, mutta erittäin viihdyttävä elokuvallinen novellikokoelma. Kunhan pääsee sinuiksi sen tosiasian kanssa, ettei elokuva tosiaan ole muuta kuin sarja kohtauksia, joissa julkkikset esittävät hassuja variaatioita persoonallisuuksistaan kahvista ja tupakasta jutellen, pystyy Coffee and Cigarettesista nauttimaan. Parasta antia on ehdottomasti Alfred Molinan ja Steve Cooganin kohtaaminen.
Kuuden elokuvan putki tekee jo vähän tiukkaa, vaikka toki Night Visions on vuosien varrella totuttanut elämykseen. Onneksi elokuvat olivat kaikki hyvin erilaisia toisiinsa verrattuna niin sisällön kuin toteutuksenkin kannalta. Aivot pysyvät näin ainakin näennäisesti kasassa, eikä päivä sameudu käsittämättömäksi puuroksi mielen sopukoissa. Selviän kotiin yhden jälkeen, ja menen saman tien nukkumaan. Päivän herkullinen sekä ennen kaikkea terveellinen ja täyteläinen ravintoannos koostui muutamasta leivästä aamulla sekä kahdesta banaanista ja kahdesta Saarioisten kasvishampurilaisesta pitkin päivää. Nami.
3. päivä: Sunnuntai 19.9
Ylös yhdeksältä, lippujen nouto yhdeltätoista ja taas nokka kohti Maximia kahdeksitoista. Luvassa toiset kuusi elokuvaa, ei armoa.
Aloituksena toimii Richard LinklaterinBefore Sunrise (1995), joka on ollut iso aukko sivistyksessä tähän päivään asti. Onneksi tuli korjattua, sillä kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaista romanttisista komedioista. Elokuvan kutsuminen romanttiseksi komediaksi tuntuu tosin jonkin asteiselta loukkaukselta, ihan vain genren yleisen mielenkiinnottomuuden ja kaavoihin kangistumisen tähden. Yhtä luontevaa ja aidolla tavalla täysin välitöntä näyttelemistä näkee todella harvoin. Ethan Hawke ja Julie Delpy eivät tunnu näyttelevän lainkaan. Kliseisesti voisi sanoa, että he "vain ovat". Pelkästä keskustelusta koostuva elokuva ei pitkästytä hetkeäkään ja Linklaterin arvostus vain nousee.
Täysi suunnanmuutos odottaa Forumin ykkössalissa, joka on parannusta numero kuutoseen mutta penkit tuntuvat silti olevan suunniteltu ergonomisiksi laudanpätkille. Parvi on silti hyvä paikka istua. Intimate Confessions of a Chinese Courtesan (1972) on yksi kolmesta festareilla nähtävästä Shaw Brothers ‑elokuvasta. Bordelliin sijoittuva kostotarina on tasaisen laadukas, mutta ei erityisen sykähdyttävä lopputaistelua lukuun ottamatta. Höröttävät ja ylikiimaiset äijänkäppänät ovat toki aina yhtä hauskoja, etenkin pysäytyskuvissa.
Parven ylämaailmoista takaisin helvettiin, eli saliin numero 6, jossa pyörii Torremolinos 73 (2003). 70‑luvun ajankuva on mielettömän huolellisesti luotu ja tarina pornoa vaimonsa kanssa tekemään ajautuvasta tietokirjakauppiaasta on tasaisen hauska. Loppua kohden puhti kuitenkin loppuu tekijöiltä jossain määrin, vaikka Ingmar Bergman ‑vitsit toimivatkin hyvin.
Ja takaisin ykkössalin parvelle, luvassa Takashi MiikenOne Missed Call (2003). Jos maailmassa olisi oikeutta, olisi tämä elokuva ollut tekstitön ja Gozu tekstitetty. One Missed Call on heikoimpia näkemiäni Miike-elokuvia, vailla tippaakaan omaperäisyyttä tai oikeastaan mitään Miikelle ominaisia piirteitä. Selkeä väli- sekä tilaustyö, vaikkakin ihan kertakatselun kestävä mutta reippaasti ylipitkä kauhuilu. Pituus harmittaa siinäkin mielessä, että elokuva piristyy loppupuolella, mutta alku on vienyt mielenkiinnon mennessään.
Ja sitten Rexiin. Yhdeksän tuntia Before Sunrisen alkamisen jälkeen lähtee käyntiin Before Sunset (2004), joka on tehty ja tapahtuu yhdeksän vuotta edellisen elokuvan jälkeen. Aikaero on siis kaiketi sopiva. Uskomatonta, että saman päivän aikana voi katsoa elokuvateatterissa kaksi oikeasti hyvää romanttista komediaa. Before Sunset toimii täsmälleen yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, hahmot ovat aivan yhtä vaivattoman elävällä tavalla vivahteikkaita ja loputtoman kiinnostavia. Lopetus on täydellinen.
Sama sali ja kovassa odotuksessa ollut Sabun uutuus Hard Luck Hero (2003). Iso pettymys. Kerrassaan kehno elokuva vailla mitään oivaltavaa. Mukana tutut elementit absurdista huumorista takaa-ajoihin, mutta vailla minkäänlaista pointtia. Elokuvan tarkoitus lienee näyttää, että elämässä ei ole päähenkilöitä ja ihmisten teot vaikuttavat muihin ihmisiin, mutta sisältöä 79 minuuttia kestävässä sekoilussa olisi ollut ehkä puolen tunnin lyhytelokuvaan. Voi Sabu minkä teit.
Ryömin kotiin yhden maissa hoiperrellen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jalat ovat kipeät, niska ei suostu yhteistyöhön, pakarat suorastaan sykkivät tuskasta, tuntuu kuin olisin pudonnut häntäluulleni, pääni on iso meloni, aivot sulatejuustoa ja maailma tuntuu unelta. Liika on liikaa, mutta elokuvat ovat elokuvia, ja minä olen minä. Unta.
4. päivä: Maanantai 20.9
Olo tuntuu kuumeiselta ja nuhaiselta. Ensimmäinen elokuva on onneksi vasta neljältä ja yhtä pilleriä myöhemmin olo kohenee hieman.
Viikon käynnistää ranskalainen trilleri The Hook (Je suis un assassin, 2004) Maximissa. Kahden kirjailijan juonima murha käynnistää tapahtumaketjun, jossa yksikään hahmo ei jää ennalleen. Periaatteessa kaikin puolin hyvin tehty elokuva ei silti onnistu kunnolla säväyttämään missään vaiheessa, vaikka pitääkin tiukasti otteessaan loppuun asti.
Rexissä pyörii Infernal Affairs ‑trilogiaputki (2002–2003). Ensimmäinen osa on sen verran hyvin muistissa viime vuodelta, että hyppään mukaan kakkososasta. Ilmeisesti kuume tosiaan vaikuttaa, koska minulta kysytään olenko jotenkin väsynyt vai näytänkö vain aina "tuollaiselta". Vastaus on todennäköisesti sekä että, olo on aika poikki.
Infernal Affairs II (2003) sijoittuu aikaan ennen ykkösosan tapahtumia, keskittyen enemmän rikollisjoukkoon kuin ensimmäisen osan pääpariin, joita esittää tietysti kaksi nuorempaa näyttelijää. Muutamasta erittäin vahvasti kerrotusta jaksosta huolimatta osa II ei nouse samalle tasolle kuin ensimmäinen.
Infernal Affairs III (2003) hyppii puolestaan sirpaleisesti ykkösen tapahtumien jälkiselvittelyistä aikaan juuri ennen Infernal Affairsia (2002). Pääpaino on Andy Laun hahmossa, mutta Tony Leungiakin nähdään runsaasti. Lopetus on kolmosen vahvimpia puolia, mutta molempia jatko-osia vaivaava jo nähdyn tunne on viimeisessä osassa entistä vahvempi. Kyllä, soppaa voi näköjään vielä sekoittaa ja limittää mukaan uusi hahmoja saumattomasti, mutta tuntuu siltä että tämän koko trilogian olisi voinut kertoa yhdellä kolmen tunnin elokuvalla.
Hongkong-trilleritoiminnasta Britanniaan ja hardcore-seksin sävyttämään minimalistiseen ja merkilliseen elokuvaan 9 Songs (2004). Mietin etukäteen Infernal Affairsien pakarapuudutuksen jälkeen jaksanko enää vaivautua, mutta 66 minuutin kesto ja Michael Winterbottom ratkaisevat asian.
Winterbottom jaksaa koko ajan tehdä jotain täysin erilaista kuin ennen ja niin nytkin. 9 Songsin "tarina" alkaa Antarktiksen yllä lentävästä pienkoneesta. Mies (en muista edes kuulleeni hahmojen nimiä elokuvan aikana, mutta kiinnostuneille tiedoksi, että kyseessä ovat Matt ja Lisa) muistelee juuri päättynyttä suhdettaan. Tästä eteenpäin elokuva on käytännössä kasa löyhästi toisiaan seuraavia seksikohtauksia. Seksi on kuvattu tunnelmallisen minimalistisessa valaistuksessa. Ja kyllä, siinä näkyy "ihan kaikki."
Winterbottom tekee aikomuksensa hyvin selväksi elokuvan lyhyen keston aikana: miksei seksiä voisi näyttää elokuvissa? Pointti on sinällään hyvä, mutta ei tarpeeksi kannattelemaan kokonaista elokuvaa.
Pariskunta käy seksin ohella pitkin elokuvaa brittipopbändien keikoilla, ja sitten leikataan taas Antarktikselle ja miehen kirjaimellisesti kylmään yksinäisyyteen. Kolme ympäristöä kuvaavat tarkoituksellisesti paria keskenään, lämpimässä ja massiivisessa ihmisjoukossa sekä miestä yksin loputtomilla jääkentillä. Kontrasti ei paljon selkeämmäksi tästä pääse. Salanimillä esiintyvät näyttelijät ovat päteviä ja luontevia rohkeissa rooleissaan, ja jos brittipop maistuu ja seksi kiinnostaa (ja kun huumeitakin käytetään) niin tässä on varsinainen sex, drugs and rock'n'roll ‑elämys tiukassa paketissa.
Winterbottom saa luotua tiettyä tunnelmaa kokonaisuuteen, mutta kokonaisuus on kuitenkin vähän turhan ilmeistä ja ideaköyhää. 9 Songs on takuuvarma "tekotaiteellista paskaa" ‑lausuntoja aiheuttava generaattori, mutta on tällaistakin hauska välillä katsoa.
5. päivä: Tiistai 21.9
Ungh. Olotila ei ole parantunut, vaan ei auta. Tabu naamaan ja kohti elokuvia. Jonkin asteisen kohtuullisuuden nimissä valitsen kuitenkin vain kolme elokuvaa tälle päivälle.
Ensimmäisenä vuorossa korealainen Save the Green Planet! (2003). Puoli tuntia liian pitkä, mutta kokonaisuutena absurdin viihtyisä, yllättävä ja monin osin kieron hulvaton sarjamurhaajatarina. Jokseenkin sääli, etteivät tekijät ole tienneet milloin lopettaa, koska tässä olisi ollut mahdollisuudet todella hienoon ja tiukkaan pakettiin noin 90‑minuuttisena sekoiluna.
Koreasta Venäjälle: The Return (2003) eli Isän paluu. Nuoren pojan näkökulmasta kerrottu seesteinen ja koskettava elokuva, jossa isän yhtäkkinen paluu 12 vuoden jälkeen muuttaa koko perheen elämän peruuttamattomalla tavalla. Lapsinäyttelijät esiintyvät varsin luontevasti, ja surumielinen sateen kyllästämä tarina on hyvin ohjattu.
Come Drink With Me (1966) osoittautuu heikoimmaksi festareiden kolmesta Shaw-elokuvasta. Nukahdan jopa yhdessä vaiheessa, vaikken ole edes erityisen väsynyt. Wuxia-klassikon tappelukohtaukset ovat velton oloisia, ja elokuvan leikkaustyyli on luotaantyöntävä. Tuntuu tosin uppoavan moneen muuhun huomattavasti paremmin, joten saattaa olla, että elokuva on katsottava uudestaan vähemmän pöhnäisessä tilassa.
6. päivä: Keskiviikko 22.9
Kuudes päivä oli laadullisesti parempi kuin samanniminen Schwarzenegger-elokuva. Kuumeinen olotila alkaa hellittää ja löydän uutta puhtia elokuvien katseluun. Kohti Engeliä!
Ensimmäisenä vuorossa oleva Guy MaddininDracula: Pages From a Virgin's Diary (2002) on aikamoista nannaa kaltaiselleni Murnaun Nosferatun (1922) fanittajalle. Mykkäelokuvana toteutettu ja balettiesityksen pohjalta muokattu kaunis teos on hiukan pitkitetty, mutta Maddinin mukaan ujuttama odottamaton huumori jaksaa virkistää. Tanssikohtaukset ovat upeita, musiikki on kohdallaan ja kuvallisesti meno on todella vaikuttavaa.
Sitten Rexiin Silver Cityn (2004) luo. John Saylesin uusin elokuva onnistuu monilta osin erinomaisesti, mutta kokonaisuus ei toimi niin hyvin kuin pitäisi. Chris Cooperin esittämä äärimmäisen georgebushmaisen kuvernööriehdokkaan ympärillä pyörivän elokuvan hahmogalleria on rikas ja hyvien näyttelijöiden elävöittämä, mutta elokuva on vähän ylipitkä, ja aina välillä koko kankaan täyttävät sarkastiset ilmoitukset, joissa vakuutetaan kandidaatin välittävän juuri SINUSTA ovat jo aivan liian ilmeisiä eivätkä sovi lainkaan muuhun elokuvaan.
Säästynpä kävelyltä, sillä The Football Factory (2004) on samassa salissa. Takariville marssii joukko kaljuhkoksi päänsä ajaneita isokokoisia ja uhkaavan näköisiä miehiä, jotka huutavat kovaa ennen elokuvaa ja nauraa röhöttävät järjettömällä energialla elokuvan tapahtumille. Itse en ole samaa ilmeistä kohdeyleisöä ja elokuvanautinto jää pienemmäksi, vaikka The Football Factory onkin juuri ja juuri viihtyisän puolella. Suuntaan kohti Engeliä ja haukun matkan varrella The Football Factoryä tutuille joihin törmään.
Päivän viimeisenä elokuvana on Baadasssss! (2003). Ottaa päähän, että elokuvan pohjana oleva Sweet Sweetback's Baadassss Song ‑elokuva (1971) on minulta näkemättä, mutta eipä se juuri menoa haittaa, auttaisi vain hieman kontekstia.
Mario van Peeblesin ohjaama elokuva kertoo hänen Melvin-isänsä tekemästä vallankumouksellisesta elokuvasta, jossa mustaihoiset nähtiin ensimmäistä kertaa kunnon rooleissa sankareina sortajia vastaan. Peeblesin ohjaus on odottamattoman toimivaa ja paikoitellen yllättävän omaperäistä, ja hänen näyttelijätyönsä ankarana ja taipumattomana Melvininä on kenties koko miehen uran paras suoritus. Pienenpienessä sivuroolissa nähdään itse Batman, eli Adam West! Antakaa tälle miehelle isompia rooleja välittömästi!
7. päivä: Torstai 23.9
Hankittuani jo lipun Travelling with Che Guevaraan (2004) minua varoitetaan, että kokemus on tuskallinen. Olisi pitänyt kuunnella, sillä 120 minuuttia kestävä ja pelkästään ylistystä aihettaan kohtaa ryöpyttävä Moottoripyöräpäiväkirjan (The Motorcycle Diaries, 2004) making of ‑dokumentti on puuduttavinta katsottavaa sitten Casshernin, vailla senkään vertaa huvittavia piirteitä.
Harkitsen koko viimeisen tunnin uloskävelyä, mutta en kuitenkaan tee mitään. Kenen mielestä on ollut hyvä idea laittaa vanha ja tutiseva Alberto Granado kertomaan mitä hän teki milloinkin nuoren Che'n kanssa matkallaan – ja sitten näyttää sen kohdan kuvausta elokuvasta? Kyllä, juuri noin hän juuri kaksi sekuntia sitten kertoi tämänkin hetken tapahtuneen. Kyllä, siinä se latinalaisen Amerikan maisema menee. Kyllä, valaistuksen voi vääntää noinkin häiritsevän kirkkaaksi ja äänet tuskastuttavalle tasolle. Pahinta on, että tämän hirvityksen myötä meni vähän maku itse Moottoripyöräpäiväkirja-elokuvastakin. Saatana sentään. Huonoin mahdollinen tapa aloittaa päivä elokuvafestivaaleilla on katsoa ylipitkä ja jatkuvan puuduttava mitättömyys, se syö kaiken energian. Pakko kuitenkin myöntää, että varmasti tälläkin on enemmän ansioita kuin olen valmis nyt myöntämään.
Periaatteessa tuhanteen kertaan nähtyyn rikollisjoukkion viimeinen suuri keikka ‑kuvioon on saatu hyvin eurooppalaistuntua ja hahmojen valinnat ovat toden tuntuisia eivätkä romantisoituja. Lisäksi elokuva on hauska sekä hyvin näytelty, eikä luojan kiitos moralisoi pätkääkään.
Esityspaikkana toiminut Forum 7 tosin tuntuu olevan suunniteltu lähinnä vittuiluna elokuvista välittäville ihmisille, vaan hällä väliä. Jonottaessani näytökseen alkaa takana seisova nuori nainen yhtäkkiä mesota siitä miten pitäisi muodostaa "kunnon jono" eikä tällaista rönsyilevää massaa. Sitten hän lähtee yhtäkkiä kävelemään portaita ylös eikä tule takaisin. Paasaaminen jatkuu toki sujuvasti portaikossakin. "Jono alkaa tuolta!" Niin, niinhän se alkaa, mutta jos kaikki seisovat jonossa peräkkäin, olisi näky vähintään kiinnostava.
Salin puolella takanani olevat mies ja nainen juttelevat juuri näkemästään elokuvasta. Koska kyseessä on lapsen hyväksikäyttöä sisältävä elokuva, päättelen, että kyseessä on todennäköisesti The Heart Is Deceitful, Above All Things (2004). "Siinä oli sitä hyväksikäyttöä, se on niin ikävää... siitä tulee vaan paha mieli. Ei sellasia ikäviä elokuvia viitsi katsella..." Menkää takaisin Makuuniin, ja vuokratkaa vaikka Beethovenin viides (2003).
Ja taas Maximiin. Ykkössalissa alkaa kohudokumentti Riot-On! (2004), johon en edes yrittänyt kysyä lippua.
Kakkossalissa on kuitenkin Godardin uutuus Notre Musique (Our Music, 2004), jota tuskin on mahdollista nähdä muualla vähään aikaan. Vaikka samapa tuo. Sekava ja kömpelö elokuva tuntuu olevan puoliksi sodan tuomitsemista ja puoliksi elokuvan tekoa käsittelevä teesi, mutta kokonaan jaarittelevaa ja pitkästyttävää seurattavaa. Olisi huomattavasti kiinnostavampaa nähdä elokuva, jossa ohjaaja jopa käyttää selittämiään metodeja eikä vain puhu niistä. Ilmaan heitetyt pseudoälylliset lausahdukset, kuten "Itsemurha on ainoa oikeasti vakavasti otettava filosofinen ongelma" eivät rakennu miksikään, ja kolmeen osaan jaettu Inferno‑Kiirastuli‑Taivas ‑rakenne lähinnä kummastuttaa negatiivisessa mielessä.
Illan päättää tuo aiemmin mainittu "ikävä elokuva", eli Asia ArgentonThe Heart Is Deceitful, Above All Things. Kuulluista kehuista huolimatta ennakkoasenteeni on negatiivinen lähinnä neiti Argenton xXx (2002) ja The Phantom of the Opera (1998) ‑roolitöiden perusteella. Luulot ovat yhtä uskottavia kuin Raamattu, sillä elokuva on varsinainen adrenaliiniruiske näin loppuillasta. J.T. Leroyn kirjaan perustuva synkeä ja tyylitelty lapsuuskuvaus toimii paitsi Argenton ohjauksen ja roolityön hirviöäitinä, myös erittäin lahjakkaiden lapsinäyttelijöiden ansiosta. Tarinassa näyttäytyvät myös muun muassa Peter Fonda sekä Marilyn Manson.
8. päivä: Perjantai 24.9
Koska illalla on luvassa Petri Hiltusen sci‑fi-lyhäri Saturnuksen sotavaltias (2004), päädyn katsomaan vain yhden elokuvan Rakkautta & Anarkiaa ‑festaritarjonnasta.
Jan KouneninOther Worlds (D'autres mondes, 2004) ‑dokumentti kiinnostaa vaikken Blueberrystä (2004) ollutkaan erityisen vakuuttunut. Other Worlds pysyy ainakin kasassa paremmin, mutta kyllä tämänkin shamaaneista kertovan dokumentin loppuvaiheilla alkaa katsojakin toivoa saavansa ayahuasca-kasvia elimistöönsä – jos ei muusta syystä niin edes sen takia, että voisi laittaa kankaalla vyöryvät tietokoneanimaatiot käärmeistä ja krokotiileistä johonkin kontekstiin. Trippailut ovat niin sisäinen kokemus, että sitä on vaikea välittää elokuvan keinoin, eikä Kounen tässä juuri onnistukaan. Haastateltavat ihmiset (mm. sarjakuvataiteilija Moebius) pitävät kuitenkin mielenkiinnon yllä, ja lyhyt kestoaika on armeliasta.
Hiltusen hyvin toimivaa parodiallista kunnianosoitusta 50‑luvun sci‑fi-elokuville seuraa ensin kotimainen mitä vittua ‑elämys vuodelta 1980, eli Kivikasvojen Dracula-musikaali Lepakkolinna. Ilman kaljaa ei tästä selvitä, eikä jatkostakaan. Perään näytetään kaksi 60‑luvun tieteiselokuvahelmeä, Journey to the Seventh Planet (1962) ja Voyage to the Prehistoric Planet (1965). Näitä seuraa siirtyminen baariin, jonka seurauksena saavun kotiin noin viideltä aamulla.
9. päivä: Lauantai 25.9
Krapula, tuo ihmisen ikuinen vihollinen, on valloillaan tässä kehossa juuri nyt. En kykene hallitsemaan motorisia toimintojani heti aamulla, joten lähtö venyy niin myöhäiseksi, etten enää saa Kim Ki‑dukinSamaritan Girliin (2004) lippua. Perkele, viestittää sieluni. Kiroan sci‑fi-illan ja itseni.
Menen katsomaan sen sijaan Beautiful Boxeria (2003), tai ainakin tutisemaan penkilläni. Jostain syystä kuvittelin elokuvan olevan 94 minuuttia kestoltaan, mikä ei tietenkään vastannut vallitsevaa todellisuutta. Elokuva oli menettelevä, joskin ylipitkä ja vähän lattea sisällön puolelta. Kaikki on oikeastaan koko ajan mukavaa, eikä päähenkilö joudu vaikeuksiin käytännössä lainkaan. Silti hyvin näytelty ja mielenkiintoinen elokuva.
Vaikka motoriikan hallinta on tässä vaiheessa päivää jo hiukkasen parantunut, päätän kuitenkin tehdä historiallisen ratkaisun ja lähteä kotiin jo yhden elokuvan jälkeen.
10. päivä: Sunnuntai 26.9
"Aloitat sitten päiväsi homoilulla?" kysäisee eräs festivaalin työntekijä minulta. Kyllä, vuorossa on neljän elokuvan putki Engelissä, jonka aloittaa Touch of Pink (2004). Minulla ei ole elokuvasta mitään käsitystä etukäteen, joten kun kankaalle ilmaantuu Kyle MacLachlanCary Grantin kuvitteellisena henkenä puhumassa naurettavimmalla aksentilla sitten Van Helsingin (2004) henkilögallerian... olen pikkuriikkisen hämmentynyt.
Elokuva on perusihmissuhdedraamakomediaa, huumori hyvin ilmeistä ja hahmot stereotyyppisiä. Näyttelijät ovat kuitenkin ihan luontevia rooleissaan ja agentti Cooperkin alkaa tuntua rooliin sopivalta kunhan ensishokki laskee ja jättää huomiotta herran pahimmat ylilyönnit lausumisen saralla.
Viimeisenä päivänä opin vihdoin, että mukana kannattaa olla sarjakuvia, koska kirjaan on vaikea keskittyä. Kiipeän Tuomiokirkon portaille hetkeksi lukemaan, jonka jälkeen alkaa Connie and Carla (2004), josta en oikeastaan halua sanoa yhtään mitään. No, musiikkiesitykset tässä Piukat paikat ‑muunnelmassa ovat tarpeeksi energisiä ja kokonaisuus yllättävän siedettävä... mutta harkitsin silti koko loppupuoliskon ajan uloskävelyä. Muu yleisö tuntui kyllä nauttivan huomattavasti enemmän kuin minä, mutta se voi johtua siitäkin, etten jaksa ihan automaattisesti nauraa kaikelle mitä drag queenit sanovat ja tekevät.
Kolmantena vuorossa Better Than Sex (2002), josta minulla ei ole lainkaan ennakkoaavistuksia. Elokuva osoittautuu harmittomaksi ja paikoitellen moneenkin otteeseen hauskaksi, mutta se ei myöskään kerro mitään mistään eikä monimutkainen rakenne takautumineen ja toistoineen oikein missään vaiheessa muodostu eheäksi kokonaisuudeksi.
Festarien viimeinen elokuva Engelissä minun kohdallani on Azumi (2003), josta on puhuttu hyvää ja pahaa. Nukahdan alkupuolella muutamaksi minuutiksi, mutta en kaiketi missannut kuin yhden taistelukohtauksen, ja niitä elokuvassa riitti. Ohjaaja Kitamuralla ei tunnu olevan lainkaan persoonallisuutta, ja jo kertomuksen perusidea sotaa himoitsevia sotaherroja tappamaan koulutetusta nuorisojoukosta on suorastaan idioottimainen, joskin aiheesta voisi saada mukavan pöhköäkin jälkeä aikaiseksi. Mutta se vaatisi sitä persoonallista otetta.
Azumi saavuttaa jonkin asteista tunnelmaa ainoastaan pitkässä ja massiivisessa lopputaistelussaan, mutta mistään tyylikkyydestä ei voi mennä puhumaan. Kamera tekee kirjaimellisesti tuulimyllyliikettä, mutta on hankala välittää mistään, kun hahmot ovat näin laimeita, eikä sitä ole korvaamassa muuta mielenkiintoista. 128 minuuttia on myös aivan liian pitkä kesto näin heppoiselle jutulle.
Ja sitten: päivän ja koko festivaalin viimeinen elokuva, eli Takashi MiikenGozu (2003). Tällä kertaa tekstitettynä! Elokuva on kerrassaan upea. Näin puhdasta ja loisteliasta mielipuolisuutta näkee harvoin. Loistava päätös festivaalille.
Gozun jälkeen on naamalla iso virne ja aivoissa surisee hurmiollisesti. Elokuva on todellista rakkautta ja anarkiaa. Laahustan sateessa kotia kohti. "Huomenna ei enää tarvitse mennä elokuviin!" huutavat pakaralihakset.
(Alla oleva yhteenvetolista sisältää kaikki festivaalilla esitetyt elokuvat)
