Ilja Rautsi

The I Inside (Totuuden rajamailla, 2004)

Ohjaaja:

• Roland Suso Richter

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roland Suso Richter

Päähenkilön muistinmenetyksestä kertovissa elokuvissa on helppo saada katsoja välittömästi mukaan tapahtumiin, sillä asiat selviävät samaan aikaan sekä hahmolle että yleisölle. Tällaisissa elokuvissa on myös helppo luoda keinotekoista mysteeriä mitä mitättömimmistä seikoista, koska asioiden yhteydet ovat aluksi täysin hukassa ja kaikki muut hahmot tietävät enemmän kuin päähenkilö (sekä yleisö). Viime vuosilta aihetta sivunneista elokuvista Memento (2000) ja Mulholland Drive (2001) voidaan laskea onnistuneiksi tempuiksi. The I Inside ei valitettavasti yllä lähellekään kumpaakaan elokuvaa. Lähinnä katsoja toivoisi unohtavansa koko sekasotkun ja homma varmaan hoituneekin noin kuukaudessa ihan itsestään.

Nuori miljoonaperijä Simon Cable (Ryan Philippe) herää sairaalassa vuonna 2002. Ongelmana on, että hänen viimeinen muistikuvansa on kahden vuoden takaa. Siinä välissä Simon on ilmeisesti mennyt naimisiin, hankkinut rakastajattaren ja menettänyt veljensä Peterin (Robert Sean Leonard) onnettomuudessa. Vaimo Anna (Piper Perabo) sekä rakastajatar Claire (Sarah Polley) vierailevat vuorotellen hämmentämässä Simonin jo valmiiksi umpipihalla notkuvaa päätä. Ikään kuin tämä ei jo riittäisi, alkaa Simon myös mystisesti hyppiä kahdella aikatasolla, pystyen vaikuttamaan molempien tapahtumiin. Taustat ja motiivit aukenevat vähä vähältä niin Simonille kuin katsojallekin.

Ongelma tulee vastaan siinä, ettei niissä ole juurikaan mitään mielenkiintoista. Ohjaaja Roland Suso Richter tosin vatvottaa elokuvaansa paikoillaan yllättävän energisesti. Iso osa kestoa koostuu Philippen juoksentelusta sairaalan kerroksesta toiseen – pysähtyessään hän sitten aina huutaa lähimmälle ihmiselle ettei tämä voi olla totta.

Ryan Philippe on koko elokuvan hämmentyneen näköinen. Tämän voisi laskea kerrontaa tukevaksi ja positiiviseksi seikaksi mikäli Philippe osoittaisi merkkejä siitä, että hän kykenee muihinkin tunnetiloihin. Aina yhtä suosittua oikopolkua intensiteetin välittämisen feikkaamiseen, eli jatkuvaa otsan rypistelyä kyllä riittää. Coyote Uglysta (2000) arvostelijallekin ikävä kyllä tuttu Piper Perabo mutristelee taas suutaan yhtä ilmeettömästi kuin siinäkin ongelmajätteessä. On turhauttavaa katsoa Philippea ja Peraboa päärooleissa, kun taustajoukoista löytyisi Sarah Polley ja aikoinaan Peter Weirin Dead Poets Societyssa vaikutuksen tehnyt Robert Sean Leonard. Stephen Rea pyörii myös menossa mukana, mutta hänen roolinsa on niin yksiviivainen, ettei monia muistettavia suorituksia tehnyt Reakaan onnistu toimimaan kipeästi tarvittavana adrenaliiniruiskeena.

The I Insiden jaksaa juuri ja juuri katsoa loppuun asti vain saadakseen selville mistä kaikessa on kyse, ei siksi että välittäisi hahmoista tai heidän kohtaloistaan. Itsensä ympäri kiertyvä ja aina samoihin pisteisiin jatkuvasti palaileva elokuva muistuttaa Möbiuksen nauhaa; se vain kiertää loputonta kehää ilman mitään tyydyttävää kliimaksia tai selitystä. Mutkikkaaksi pilkottu juonikuvio kätkee alleen väsähtäneen melodraaman, joka voisi ihan hyvin olla peräisin vaikka Kauniista ja rohkeista (1987–). Loppuun koko ajan edes jotain kiinnostavaa käännettä tai ylipäänsä mitä hyvänsä kiinnostavaa toivova katsoja saa pettyä pahemman kerran. Sekoilu ajan kanssa on vain keino peittää köyhä ja lattea tarina, eivätkä peiteyrityksetkään oikein jaksa innostaa.

Ilja Rautsi

Utopía (2003)

Ohjaaja:

• María Ripoll

elokuva arvostelu

Ohjaus: María Ripoll

Pelastakaa meidät keskinkertaisilta fantasiaelokuvilta, joissa ei ole mitään fantastista. Pelastakaa meidät tekijöiltä, jotka ovat vain saaneet yhden puolikypsän idean eivätkä osaa luoda kiinnostavia henkilöhahmoja tai edes vetävää kuvakieltä sen tueksi. Pelastakaa meidät keskinkertaistakin keskinkertaisemmilta kliseryöppeiltä, jotka samaa tilannetta loputtomasti vatvoen vaappuvat antikliimaksiaan kohden. Pelastakaa meidät Utopíalta.

Adrián (Leonardo Sbaraglia) on nuorena poikana värvätty Utopía-nimiseen järjestöön, jonka kaikilla jäsenillä on kyky nähdä tulevaisuuteen. Järjestö on ottanut tehtäväkseen selvittää ketkä ihmiset tulevat vaikuttamaan positiivisesti ihmiskunnan kehitykseen ja maapallon tilaan, sekä sitten suojella heitä kenenkään tietämättä. Adrián on kuitenkin saanut vastuusta tarpeekseen ja koettaa elää yksinkertaista elämää. Hänet kuitenkin suostutellaan yrittämään pelastaa Ángela-niminen nainen (Najwa Nimri). Soppaa sekoittaa vielä perheensä pommi-iskussa menettänyt ja samalla sokeutunut katkera poliisimies Hervé (Tchéky Kario).

Utopían ohjaaja María Ripoll näyttää rakastuneen omaan kerrontaansa. Haalean kirkkaissa valoissa jatkuvalla syötöllä kylpevä elokuva alkaa jo noin 15 minuutin jälkeen näyttää puuduttavalta, etenkin kun Adriánin tulevaisuusvisiot on toteutettu samoissa sävyissä, ainoastaan entistä kirkkaampina. Tarinankuljetus on löysää ja mitään kokonaisuuskuvaa on turha hakea. Utopía itse asiassa tuntuu paikoitellen siltä kuin ö‑luokan elokuvamaakari Albert Pyun olisi saanut käsiinsä ison budjetin ja paljon valoja.

Adriánia esittävä Leonardo Sbaraglia sopisi hyvin kevyeen romanttiseen komediaan miehisen komeaksi remonttiveikoksi johon kaikki naiset ihastuvat, mutta siinäpä se. Najwa Nimri on parempi näyttelijä, mutta käsikirjoituksen ollessa mitä on, ei hänkään kykene luomaan toimivaa hahmoa. Tchéky Karyokin hukkaa lahjojaan, vaikka hänen esittämänsä sokean poliisin ympärille voisi kyllä luoda oman televisiosarjan, jossa tämä pettämättömän poliisivaistonsa ja uskollisen naisapurinsa kanssa ratkoo kinkkisiä kriminaalitilanteita joka viikko.

Utopían katsominen on yhtä kiinnostavaa kuin ilmapallon luonnollinen tyhjentyminen, sillä erotuksella että elokuvan loputtua katsoja on tyhjä osapuoli. Tämä on halpa vitsi mutta myös totuus: jos minä näkisin tulevaisuuteen, en olisi mennyt katsomaan Utopíaa.

Ilja Rautsi

The Last Horror Movie (2003)

Ohjaaja:

• Julian Richards

elokuva arvostelu

Ohjaus: Julian Richards

Uuden ja erilaisen lähestymistavan löytäminen sarjamurhaajaelokuvaan tuntuu olevan yhtä vaikeaa kuin hyvän romanttisen komedian tekeminen. Toteutukset seuraavat yleensä kahta kaavaa; joko seurataan murhaajaa jäljittäviä poliiseja (The Silence of the Lambs, Se7en) tai sitten murhaajan arkirutiineja (Henry: Portrait of a Serial Killer, American Psycho). The Last Horror Movie kuuluu jälkimmäiseen kastiin ja yrittää samalla olla genreään kommentoiva metaelokuva Man Bites Dogin ja Funny Gamesin tapaan ja tuoda vielä mukaan The Blair Witch Projectin kaltaista sekoitusta elokuvan "todellisuudesta".

Max (Kevin Howarth) on tehnyt oman elokuvansa ja nauhoittanut sen videovuokraamon kasetin päälle. Pahaa-aavistamaton katsoja saa seurata Maxin "videopäiväkirjaa", jossa hän juttelee leppoisasti vitsaillen kameralle, tapaa ystäviään ja sukulaisiaan, kuvaa häävideoita – sekä tappaa ihmisiä iljettävillä tavoilla. Mitä pitemmälle nauha etenee, sitä enemmän Max myös penää katsojalta miksi hän yhä katsoo elokuvaa.

The Last Horror Movie yrittää paljon ja saa tavallaan lisäpisteitä jo siitä. Yritys jää kuitenkin puolitiehen, koska sen kummemmin ohjaaja Julian Richards kuin käsikirjoittaja James Handelkaan eivät osaa puristaa ideastaan läheskään kaikkea irti. Elokuva luulee olevansa omaperäinen ja nokkela, mutta ikävä totuus on että tämä kaikki on jo tehty ja nähty, älykkäämmin, paremmin ja hauskemmin toteutettuna. Elokuvan katsoja on snuff-elokuvan tietämättään vuokranneen kuvitteellisen katsojan osassa, jolta Max piinaa vastauksia ihmisen tirkistelynhaluun sekä taipumukseen katsoa fiktiivistä väkivaltaa sekä keinotekoista kauhua. Jo aiemmin mainitut Rémy Belvaux'n, André Bonzelin ja Benoît Poelvoorden synkän satiirinen Man Bites Dog (1992) sekä Michael Haneken ahdistava väkivaltatutkielma Funny Games (1997) – John McNaughtonin Henry: Portrait of a Serial Killeristä (1986) nyt puhumattakaan – ajavat samankaltaisissa tavoitteissaan Richardsin elokuvan yli. The Last Horror Movie on ainoastaan tasaisen viihdyttävä armeliaan lyhyen 80 minuutin kestonsa ajan, huippuhetkiä ei synny ja lopussa selitetään asiaa aivan liian pitkään. Vaikka murhat ovat sinänsä ahdistavia jo pelkällä olemassaolollaan, ei Richards saa yhdestäkään kohtauksesta tosissaan niin vastenmielistä että katsojan päässä alkaisi raksuttaa. Elokuva kiertää samaa kehää eikä kehity intensiiviseksi niin millään. Maxin vitsailu tietysti toimii liennyttävänä elementtinä ja tekee koko jutusta eräänlaista slapstickia, mikä on varmasti tarkoituksellinen yritys herättää katsoja miettimään esimerkiksi elokuvissa raakojen murhien yhteydessä usein heitettävien one‑linereiden trivialisoivaa vaikutusta ihmishengen arvolle. Toteutus on vain sujuvuudestaan huolimatta sen verran ponneton ja ajatukset niin itsestään selviä ettei jaksa kiinnostaa. Sisällön kautta ajatuksien herättämisen sijaan Richardsin valinta on laittaa Max toistuvasti vääntämään teemat rautalangasta suoraan kameralle, mikä voisi toimia lyhytelokuvassa mutta alkaa pitkästyttämään tässä.

Silloin kun elokuva toimii, se toimii lähinnä Kevin Howarthin roolisuorituksen varassa. Aiemmin pienissä sivurooleissa nähty Howarth luo Maxista kiehtovan psykopaatin, eräänlaisen lähiöiden Patrick Batemanin. Se, ettei tämä kieron humoristinen ihmishirviö loppujen lopuksi nouse erityisen muistettavaksi on enemmänkin käsikirjoituksen kuin Howarthin syytä.

Julian Richards vaikuttaa kauhuelokuvista innostuneelta älykkäältä mieheltä, mutta hänellä ei vain ole mitään omaa sanottavaa, ainakaan toistaiseksi. Esikoiselokuva Darklands (1996) oli lattea The Wicker Man ‑kopio ja The Last Horror Movie on latteahko tiivistelmä yllä luetelluista elokuvista. Seuraavaksi ohjaaja kuulemma aikoo tehdä elokuvan, jossa neljä teiniä menevät viikonlopuksi syrjäiselle mökille. Muut kiusaavat yhtä joukon jäsentä, jolla kuitenkin on yliluonnollisia kykyjä. Luvassa siis lattea Evil Dead kohtaa Carrien ‑säikyttely...

Ilja Rautsi

Hotel (2004)

Ohjaaja:

• Jessica Hausner

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jessica Hausner

Jos rakentaa jännitystä käytännössä katsoen koko elokuvan ajan, pitäisi sen kaiken järjen mukaan jossain vaiheessa lauetakin. Tuntematontakin kun jaksaa pelätä vain tietyn aikaa, ja uhkaavuuden saavutettua lakipisteensä tarvitsisi elokuva jo ihan perusrytmityksenkin kannalta niin sanotun "hetken". Ahdistavan tunnelman toimimisen ehtona on, että se välillä purkautuu tai edes kehittyy, eikä vain pysy koko ajan samalla tasolla. On helppo hitaasti zoomata kohti rätisevää radiota loputtoman monta kertaa, mutta merkityksen liittäminen otoksiin on paljon tärkeämpää ja vaikeampaa. Hotel ei missään välissä saa edes tehtyä selväksi mistä se oikeastaan kertoo.

Nuori Irene (Franziska Weisz) aloittaa työnsä metsän keskellä sijaitsevan hotellin vastaanottovirkailijana, työssä aiemmin olleen naisen kadottua salaperäisesti. Hotellin muu henkilökunta ei täsmälleen ottaen ota häntä avosylin vastaan ja ympäröivä metsä huokuu pimeyttä öisine äänineen. Poliisit käyvät välillä puhumassa henkilökunnalle kadonneen tytön tapauksesta, mutta mitään edistystä jutussa ei tunnu tapahtuvan.

Tuon enempää Hotelissa ei oikeastaan tapahdukaan. Elokuva alkaa sinänsä varsin lupaavasti kameran seuratessa Ireneä pitkin hotellin käytäviä. Valaistus on erittäin täsmällistä ja mustat varjot saavuttavat tarvittavan mystisen läsnäolon. Tunnelma on myös asteen verran vinksahtanut eikä henkilökuntakaan vaikuta täysin normaalilta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jessica Haussnerin ote on viipyilevää sekä näyttelijöihin luottavaa ja tarina tuntuu huolellisesti rakennetulta. Noin puolen välin jälkeen alkaa kuitenkin käydä selville, ettei Haussnerilla ole juurikaan ideaa siitä, mitä hän tällä kaikella haluaisi sanoa. Hotel ei nimittäin kerro mitään mistään, se on pelkästään kokoelma uhkaavan sävyisiä, paikoitellen jopa piinaavia kohtauksia jotka vain yhtäkkiä loppuvat.

Franziska Weisz tekee kyllä pääroolissa hyvää työtä, hänen äärimmäisen hillitty ulkomuotonsa ja vaisu käyttäytymisensä saa Irenen hahmoon vireitä pinnan alle. Haussner ei vain saa Irenen hahmostakaan juuri otetta, joten elokuva jää suurimmaksi osin yhtä etäiseksi kuin näky Irenestä kävelemässä tyhjää käytävää pimeyteen.

Hotelin isoin ongelma sen lisäksi ettei tekijöillä tunnu olevan mitään sanottavaa on se, ettei se koskaan pääse kunnolla edes käyntiin. Eheää kokonaisuutta ei muodostu ja tulee sellainen olo, että viimeinen kohtaus on leikattu jostain syystä pois koko elokuvasta. Hotelia oikeastaan vaivaa sama juttu kuin Nicolas Winding Refnin elokuvaa Fear X, jonka tekijät näyttävät myös olevan enemmän kiinnostuneita pelkän mysteerin esittämisestä, kuin siitä mitä sillä haluavat sanoa. Näistä kahdesta Hotel on tosin vielä heikompi.