The Punisher on herkkä ja runollisen koskettava mietelmä perheensä menettäneen miehen henkilökohtaisesta tavasta käsitellä suruaan. Pääosassa nähtävän Tom Janen ilmeikkäät silmät viestivät suuren surun ja kostonhimon läpi pohjatonta inhimillisyyttä ja ohjaaja Jonathan Hensleigh liikuttaa elokuvaansa aivan omanlaisissa hienovaraisissa sfääreissään sisintä ravisuttavaan finaaliinsa asti.
No ei, oikeasti se on elokuva jossa Tom Jane vetää viinaa ja ampuu ihmisiä. Lähinnä supersankareita suoltavan Marvel Comicsin ensimmäisen oman käden oikeutta tappaen toteuttaneen psykoottisen antisankarin loputonta ristiretkeä rikollisuutta vastaan kuvaavaan sarjakuvaan perustuva The Punisher on, uskomatonta kyllä, jo toinen filmatisointi aiheesta. Ensimmäinen on vuodelta 1989, pääosassa kaikkien suosikki – He‑Man, Ruotsin lahja elokuvamaailmalle, Rockyn ilkein vastustaja ja nuhaisen lausunnan maailmanmestari Dolph Lundgren. Nuhjuisen 80‑luvun sijasta nyt ollaan sliipatulla 2000‑luvulla, mutta meno on itse asiassa raaempaa ja näyttävämpää. Elokuvina teokset ovat silti suurin piirtein yhtä (epä)päteviä, ja uusi versio on liian pituutensa ja hempeilyyn sortuvien harhailujensa kanssa hieman alakynnessä lapsuudesta mieleen painuneeseen Dolppa-elämykseen verrattuna.
Sarjakuvasta voisi mainita sen verran, että Suomessa Tuomari-nimellä tunnettu The Punisher ‑hahmo teki ensiesiintymisensä The Amazing Spider‑Man ‑lehden sivuilla jo yli 20 vuotta sitten. Yksiulotteisena psykopaattina esitelty asehullu sai kuitenkin amerikkalaisten lukijoiden sydämet puolelleen ja muutamien lisäesiintymisten jälkeen hänelle perustettiinkin oma kuukausittainen lehti – suosion kasvaessa jopa useampia kerran kuussa ilmestyviä tapporetkiä. 90‑luvulle päästäessä lähinnä sivuosaan sopivasta, pienin annoksin toimivasta hahmosta oli jo lypsetty kaikki mahdollinen irti ja suosion hiipuessa hänet ehdittiinkin tappaa pois itsemurhalla. Mutta parhaaseen Marvel-tyyliin kaikki olikin vain hämäystä, The Punisher teki tietysti paluun ja osoittautui siinä määrin suosituksi etenkin Preacher-sarjakuvan tekijätiimi Garth Ennisin & Steve Dillonin käsissä, että elokuvamaailmakin kiinnitti taas huomiota.
Frank Castle (Tom Jane) on FBI‑agentti, jonka viimeisen operaation yhteydessä sattuu kuolemaan hetken mielijohteesta paikalle tullut miljonääriroisto Howard Saintin poika. Saint (John Travolta) polttaa kääminsä ja lähettää miehensä tappamaan Castlen ja koko tämän perheen. Perhe kuolee mutta Frank itse on niin vitun kova jätkä että jää henkiin ja alkaa hautomaan omaa kostoaan. Pieneen ränsistyneeseen taloon muuttava Frank rakentaa tuon tuokiossa itselleen oman aseita vilisevän verstaansa ja kiinnittää naapureidensa (kaksi kundia, tyttö ja pizzapaik‑ ei vaan laiha naamalävistyksinen nörtti, lihava spagettia rakastava nörtti sekä kaunis blondi nainen) huomion. Sekä ryyppää. Rappioalkoholisminsa ohessa Frank alkaa listiä Saintin miehiä ja muutenkin tuhota tämän elämää, löytäen samalla ystävyyden iloja ja koittaen sovitella menneisyyden tuskaansa. Kaikki varmaan arvaavat lopputuloksen?
Ensin hyvät puolet: The Punisher on paikoitellen asenteeltaan ja sisällöltään suhteellisen tyly. Kostonhimon riivaama Castle ei paljon puhu vaan hakkaa ja ampuu vastustajansa harkitun oloisesti, muutamassa tapauksessa jopa aika kekseliään julmasti. Kaikki käy; veitset, pistoolit, jousipyssyt, keittovesi, paperileikkurin terät... Tom Jane täyttää roolin mitat täydellisesti aina silloin kun ei näytä pelkästään siltä että on krapulassa ja unohtanut kävikö vessassa vai ei. Määrätietoisen oloisessa ja äärimmäisen tiukaksi vartalonsa treenanneessa Janessa on jotain tiettyä karismaa ja Lundgreniin nähden se etu, ettei katsojan tarvitse käyttää erikseen aivovoimaa saadakseen miehen puheesta selvää. Lopussa tuleva lyhyt vigilante-meininkiä glorifioiva monologi on myös hauska, kuten viimeinen välienselvittely muiltakin osiltaan. Tom tappaa ja voitokas musiikki soi! Tom kiduttaa ja voitokas musiikki soi! Näin se pitää tehdä!
Siinä olikin oikeastaan kaikki hyvä. Ohjaaja Hensleigh on sanonut haastatteluissa pyrkineensä 70‑luvun rosoisiin väkivaltatunnelmiin, mutta menettää mahdollisuutensa jo alkumetreillä. Pintakiiltoisen sliipatusti kuvattu ja valaistu elokuva päätyy harhaillen tasapainottelemaan ääriväkivaltaisen kostotrillerin, hempeän koskettavan ihmissuhde-elokuvan ja tyhmän komiikan välillä. Kaikki tämä venyttää jo lähtökohdiltaan yksinkertaisen elokuvan keston äärirajojen yli. 90‑minuuttisena, suoraviivaisena takaisinmaksurymistelynä The Punisherilla olisi voinut olla mahdollisuuksia, yli kaksituntisena rönsyilevänä ja sävystään päämäärättömänä sekasotkuna ei. Typerän alleviivaava musiikki soi taustalla jatkuvasti kun tapahtuu jotain vähänkin herkkää. Castle on olevinaan tavallinen mies eikä supersankari, mutta häntä ammutaan, puukotetaan ja heitellään seinien läpi (!) sellaisella volyymilla että Wolverinekin pitäisi hengähdystauon. Frank vain kohauttaa olkapäitään ja jatkaa. John Travolta näyttää ja kuulostaa samalta kuin Swordfishissa (2001) ja luulee nytkin olevansa oikeassa elokuvassa esittämässä oikeaa henkilöhahmoa. Arkkiviholliseksi Saint on harvinaisen köyhä ja välittömästi unohdettava tyyppi, jolla ei ole lainkaan persoonallisuutta. Will Patton Saintin oikeana kätenä jää jossain määrin paremmin mieleen. Rebecca Romijn-Stamos uutena mahdollisena rakkausintressinä ja kahta nörttikaveria esittävät ketkä-lienee hörhöt ovat pelkkää hukkamateriaalia, kömpelöä koomista kevennystä ja herkkyysrakennusta Castlen hahmolle, jota ei tarvittaisi vaikka se olisi onnistuneemmin tehty. Mielenkiintoinen hetki (ja ainoa potentiaalinen viittaus aiempaan elokuvaversioon) tulee kun Saint tilaa paikalle venäläisen lihaskimppupalkkatappajan, joka überblondatun siilitukkansa kanssa muistuttaa aivan Dolph Lundgrenin Ivan Drago ‑hahmoa Rocky IV:sta. Köntyksen nimikin on – rummut, kiitos – The Russian! Pienoiseksi mysteeriksi jää, miten hän (ja muut roistot) onnistuu löytämään piileskelevän Castlen.
Jerry Bruckheimer ‑tuotantoja aiemmin käsikirjoittanut Jonathan Hensleigh ei onnistu vakuuttamaan esikoisohjauksellaan. Toiminta on suurimmaksi osaksi hyvin tavanomaista, kuvallinen jälki menettelevää ja kokonaisuuden hallinta täysin hukassa. Osittain käsikirjoituksestakin vastannut Hensleigh selvästi arvostaa lähdemateriaalia ja pitää Castlen hahmon hyvin saman oloisena kuin sarjakuvassa. Tämä nyt vain johtaa siihen, että Castle on elokuvassa aivan yhtä yksiulotteinen, eivätkä sitä muutamat nyyhkykohtaukset paranna. Samoin ilmeiset tehokeinot kuten yletön salamointi käyvät tylsiksi melko nopeasti. Lopussa kaikkien rakastama Rankaisija vieläpä heittää ilmoille ikioman liekeistä muodostuvan Crow-signaalinsa ja lupaa jatkaa rikollisten rankaisemista tulevaisuudessakin. Hurraa.
