Julkaistu:

Kirjoittanut:

Julkaistu:


Haute tension (Kiihtyvää kauhua, 2003)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Alexandre Aja

Alkuperäinen ranskalainen nimi (Korkea jännitys) kuvaa tätä huomattavasti paremmin kuin englanninkielinen versio. Alexandre Ajan ohjaama nihilistinen slasher-elokuva kertoo järjettömän väkivallan yhtäkkisestä ja pidättelemättömästä tunkeutumisesta arkeen. Nuoret naiset Alex (Maïwenn Le Besco) ja Marie (Cécile De France) ajavat ensin mainitun syrjäseudulla asuvien vanhempien luokse lomalle. Jo ensimmäisenä yönä kuitenkin pihaan ajaa ruosteinen pieni pakettiauto, josta heidän elämäänsä tunkeutuu painajainen haalaripukuisen miehen (Philippe Nahon) muodossa. Irvokasta ähkinää lukuun ottamatta täysin äänettömänä pysyvä mies tappaa Alexin koko perheen käsittämättömän brutaalisti ja nappaa sitomansa Alexin mukaansa. Piilosta toiseen kauhun vallassa pinkonut Marie pääsee mieheltä salaa ujuttautumaan pakettiautoon suunnitelmanaan pelastaa Alex.

kuvituskuva

Haute tension on sen vasta 24‑vuotiaana tehneen Alexandre Ajan ohjauksellinen tyylinäyte ja samalla paluu kauhuelokuvista viime vuosina pääosin kateissa olleeseen mielettömän brutaaliin kauhuun ja väkivaltaan, jota ei voi käsittää tai selittää. Elokuvassa on heti alusta lähtien erittäin ahdistava tunnelma, jota Aja tehostaa kahden ääripään varassa elävällä äänimaailmalla; joko soitetaan räikeän vauhdikasta ja pirteää pop‑musiikkia tai sitten käydään päälle pahuutta huokuvalla, rahisevalla kohinalla. Murhat ovat äärimmäisen tylyjä ja raakoja, armoa ei anneta yhtään naisille, lapsille tai koirillekaan. Kaikki näyttelijät tekevät hienoa työtä, erityisesti Nahon sadistisena köriläänä, jonka pysäyttäminen tuntuu suorastaan mahdottomalta sekä jotenkin ulkomuodoltaan Mia Farrow'ta Rosemaryn painajaisessa (1968) muistuttava De France jatkuvassa ahdingossa olevana Mariena.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Sitten huonot uutiset: Ajalla on kyllä kuvallista lahjakkuutta ja hänen kykynsä luoda yksittäisiä intensiivisiä kohtauksia etenkin ääniä hyödyntäen on kiistämätön. Valitettavasti intensiteetti ei kuitenkaan pääse kasvamaan elokuvan edetessä, vaan pysyy aika pitkälti samana ensimmäisistä murhista eteenpäin. Alussa on myös turvauduttu turhan kliseiseen kauhukuvastoon maissipellolla juoksemisen ja peilinoven avaamisen ja sulkemisen (taakse on ilmestynyt joku! Iiik!) muodossa.

kuvituskuva

Elokuvan juoni ei myöskään kestä juuri lainkaan loogista tarkkailua, vaan on melko epäuskottava erityisesti loppuvaiheissa. Tästä huolimatta Haute tensionia voi vain suositella ja Aja on selvä tulevaisuuden lupaus; näin kypsää jälkeä ei näe monen alan vanhan ammattilaisenkaan työssä. Haute tension on shokeeraava, ahdistava ja lohduton elokuva, jossa raa'at murhat ja henkinen ahdinko yhdistyvät kuvastoksi joka ei päästä katsojaa otteestaan. Lisäksi siinä on monta mieleenpainuvaa kohtausta, etenkin alussa oleva puuhastelu irtopään kanssa ja muutama todella pelottava säikkyshokki. Seuraavassa kappaleessa käsittelen elokuvan epäloogisuuksia, joten jos Haute tension on vielä näkemättä, suosittelen todella vahvasti hyppäämään sen yli.

kuvituskuva

No niin. Vaikkakin näyttävä, Alexin isän murha (eli elokuvan ensimmäinen) tuntui viittaavan jo johonkin yliluonnolliseen. Pää irti piironkikaappia työntämällä toki näyttää julmalta ja hirveältä, mutta kun se ei noin vain kävisi, on efekti tahattoman koominen. Tavoitteena on saattanut olla painottaa katsojille, että tältä mieheltä ei ole pakoa eikä armoa ole luvassa, mutta kun ei vakuuta niin ei vakuuta. Tämä vielä menettelee kuitenkin, ja elokuvan varsinainen kompastuskivi onkin sen loppupaljastus, jollaiset tuntuvat olevan Kuudennen aistin (The Sixth Sense, 1999) ja Fight Clubin (1999) jälkeen enemmänkin sääntö kuin poikkeus nykyelokuvassa.

kuvituskuva

Marien paljastumisessa murhaajaksi ei vain kerta kaikkiaan ole mitään järkeä. Vaikka vihjeitä jaellaankin alusta lähtien (mustasukkainen keskustelu autossa, Alexista tirkistely suihkussa, "murhamies" tulee paikalle juuri Marien masturboinnin saavuttaessa kliimaksinsa...), ei ratkaisu tunnu mitenkään toimivan. Pakettiauton ilmaantuminen paikalle on myös lievästi sanoen mystistä. Lopun takaa-ajossa Marie siis jopa ajaa kahta autoa! Aikamoinen tyttö. Tällainen kikkailu on täysin tarpeetonta muuten näin hyvässä elokuvassa. "Koukun" ei pitäisi olla mikään päälle liimattu eksoottisuus vaan itse elokuvan sisältö, jota Aja sabotoi tällä ratkaisullaan. Lisäksi väkivallan mielettömyydestä ja selittämättömyydestä katoaa osa tyytymällä (toki vain osittain) pelkkiin mustasukkaisuus‑ ja skitsofreniaselittelyihin.

Teoksen tiedot:

Switchblade Romance

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Toolbox Murders (2004)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1.5/5

Ohjaus: Tobe Hooper

Heti alkuun tunnustus: en ole koskaan nähnyt alkuperäistä elokuvaa (1978), mutta tuskin se ainakaan huonompi on kuin tämä. Juonipaljastuksia seuraa, mutta sillä ei ole oikeasti mitään väliä. Ei The Toolbox Murders nyt aivan toivoton tai pahinta pohjasakkaa ole, vain päämäärätön, laahaava, vailla sen kummempia ansioita ja täysin aikansa elänyt tapaus. Parin kovaäänisen helpon shokin ohella elokuva ei pelota tai säikytä lainkaan eikä murhissa muutamaa hassua splatter-kohtaa lukuun ottamatta ole mitään kiinnostavaa taikka järkyttävää. Mieluummin silti tällaista roskaa katsoo kuin jotain Screamiä.

kuvituskuva

Nuoripari Nell (Angela Bettis) ja Steven (Brent Roam) muuttaa Lusman Arms ‑nimiseen ränsistyneeseen kerrostaloon, joka on menneinä vuosikymmeninä toiminut elokuvatähtien lepohotellina. Nellin päivät kuluvat turhauttavasti kun Steven on jatkuvasti töissä ja naapurit (mm. vanha jaaritteleva mies, sporttinen tyttö ja seinän takana meluava pariskunta) ja työntekijät (lusmu ongelmia vähättelevä isännöitsijä, friikki korjausmies) aiheuttavat ongelmia. Vähitellen Nell alkaa tutustua rakennuksen historiaan ja saa selville hälyttäviä seikkoja. Näiden tapahtumien väliin kuvataan aina toisinaan nahka-asussa ja naamiossa riehuvaa murhaajaa joka tappaa talon väkeä eri työkaluilla.

kuvituskuva

Ohjaaja Hooper ei saa The Toolbox Murdersin tapahtumiin mitään imua, mikä johtuu osittain tietysti myös käsikirjoituksen surkeudesta. Tapahtumat on rytmitetty niin, että Nell kulkee ympäriinsä ja on turhautunut, sitten joku tapetaan. Nell on turhautunut. Joku tapetaan. Murhaajan henkilöllisyys pysyy salassa paljastumiseensa asti, mutta kun paljastuu kuka ja mikä hän oikein on, liikutaan niin naurettavilla asteilla että oksat pois. Katsokaas kun taloilla on persoonallisuus ja tässä talossa on joku outo loitsu, joka ilmenee hassuina symboleina siellä täällä rakennusta. Mielettömän ruma murhaaja pysyy hengissä tämän taian avulla. Jotenkin. Vanha jaaritteleva mies (en edes muista roolihahmojen nimiä) tietää jostain syystä tämän kaiken ja on vain odottanut että taloon osuu oikea ihminen joka voisi sen kaiken paljastaa. Miksei hän itse tee sitä, ei kerrota. Nimi The Toolbox Murders ei myöskään sovi erityisen hyvin yliluonnollisviritteiselle kokonaisuudelle, sillä työkalut ovat lähinnä keino kiinnittää katsojan epäilyt murhaajan henkilöllisyydestä korjausmieheen, joka synkeänä lampsii ympäriinsä tukka naaman peittäen.

kuvituskuva

Angela Bettis on pääosassa ihan menettelevä (ja näyttää sairaalloisen laihalta), samoin muutama muu nollatason ilmaisija, mutta pääosin elokuva on aika töksähtelevästi näytelty. Seinänaapurin (jonka murhaaja naulaa kiinni kattoon menetelmällä joka jäi ainakin minulle hieman epäselväksi) kalju poikaystävä on jo ihan omalla tasollaan, vähän kuin kävelevälle puupölkylle olisi annettu nauhuri josta vuorosanat kantautuvat.

Murhaaja on tietenkin ylivoimainen joka kohdassa, paitsi päähenkilöä jahdatessaan. Tappaja kohtelee tosin muutenkin Nellia paremmin kuin muita, sillä puukotettuaan Stevenia hän seisoskelee vain paikoillaan ja antaa Nellille sopivasti aikaa halailla ja surra tätä. Sitten hän köyttää tytön James Bond ‑ansaan (haaraväliä lähestyvän laserin tilalla on vain sirkkeli...) ja ähkii vieressä kiihtyneesti. Steven kuitenkin pilaa ilon pinkomalla ihmeparantuneena huoneeseen juuri ennen kuin sirkkeli iskee kiinni. Murhaajan arpeutunutta ja palanutta naamaa vilautellaan ensin katsojalle nopeasti, mutta sitten tappelunujakassa Steven yhtäkkiä lopettaa hetkeksi hirviön hakkaamisen että voisi kiskoa tältä naamion pois – teolle ei ole mitään muuta motivaatiota kuin näyttää naama katsojille lähikuvassa, sillä Steven ei edes hämmästele näkyä vaan jatkaa vain tyynesti pieksemistä. Ja kyllä, onhan se naama ruma.

kuvituskuva

Steven voittaa murhaajan, mutta tämä katoaa että loppua voitaisiin hieman pitkittää. Otus ilmestyy kuvaan uudelleen hyppäämällä jotenkin mystisesti Nellin ikkunasta sisään. Missään vaiheessa ei tosin kerrottu osaako hän lentää, joten tapahtuma saattaa olla ihan looginen. Kuolematon lihamureke ei kuitenkaan voi tappaa Nellia, koska tämä on piirtänyt tussilla ranteisiinsa talon mystiset symbolit joita päin ei sovi hyökätä. Poliisit ampuvat kommunikaatiokyvytöntä raakiletta. Sitten hän kuolee taas, tällä kertaa kaapeliin hirttäytyen. Vai kuoleeko sittenkään? No eipä voisi vähempää kiinnostaa. Ja tässäkin piti olla se avautuva ja sulkeutuva peiliovi. Peiliovet ja laatikoiden takaa pomppivat kissat pitäisi kieltää lailla kauhuelokuvissa ainakin muutaman vuoden ajaksi.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Dawn of the Dead (Kuolleiden aamunkoitto, 2004)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: Zack Snyder

Romeron yhteiskuntakriittisen zombiklassikon kuvaaminen uudelleen ison budjetin Hollywood-versiona mainosohjaajan toimesta Scooby‑Doo (2002) ‑kirjoittajan käsikirjoituksen pohjalta ei missään vaiheessa kuulostanut ns. hyvältä idealta. Alkuperäinen on kuitenkin liiallisesta pituudestaan huolimatta erittäin tyhjentävä käsittely aiheesta, johon ei luulisi olevan mitään lisättävää. Eikä tällä elokuvalla olekaan. Luojan kiitos sitä ei edes yritetä, vaan tekijät ovat jo alun perin lähteneet tekemään vauhdikkaan ja puhtaasti viihdyttävän version Romeron elokuvasta ja ovat siten saaneet aikaan itsenäisen ja olemassaolonsa helpolla oikeuttavan teoksen. Zack Snyderin energisesti ohjaama Dawn of the Dead ei ole kauhuelokuvan ohella tutkielma mistään, se ei kerro mitään yhteiskunnasta tai ihmisistä; se kertoo ainoastaan siitä kun zombit hyökkäävät eikä toivoa näytä olevan. Ja tekee sen ihailtavan tehokkaasti.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Nuori sairaanhoitaja Ana (Sarah Polley) palaa kotiin aviomiehensä luo rankan työpäivän jälkeen. Aamun koittaessa pariskunnan makuuhuoneen ulkopuolella seisoo naapurin pikkutyttö, jonka luokse mies kiiruhtaa. Tytön naama on revitty ja hän käy hampaillaan suoraan kiinni miehen kurkkuun. Teljettyään tytön huoneen ulkopuolelle paniikin valtaama Ana hoitaa miestään ja yrittää turhaan soittaa hätänumeroon. Mies muuttuu yhtäkkiä raivokkaaksi ja yrittää tappaa Anan, joka pääsee pakenemaan ikkunasta ulos. Idyllisen rauhallinen lähiö hänen ympärillään on muuttunut helvetiksi, ihmiset tappavat toisiaan sinne tänne juoksennellen, talot palavat, sireenit raikaavat eikä selitystä näy missään. Ana pakenee autollaan mutta ajaa sen puuta päin. Paikalle tulee poliisimies Kenneth (Ving Rhames), jonka kanssa Ana törmää kolmeen muuhun normaaliin ihmiseen ja yhdessä he päättävät suunnata paikalliselle ostoskeskukselle turvapaikan toivossa. Ajan myötä ostoskeskukselle saapuu muitakin epätoivoisia läheisensä menettäneitä henkiinjääneitä – sekä zombeja. Massoittain zombeja, jotka eivät kuitenkaan pääse sisään turvalasien läpi. Ansaan jäänyt sekalainen ihmisjoukko joutuu pärjäämään toistensa kanssa, selvittämään itselleen tilanteen mielettömyyden sekä yksinkertaisesti vain selviämään.

Dawn of the Dead käynnistyy vauhdikkaasti lähes välittömästi, eikä oikeastaan pysähdy sen jälkeen hetkeksikään katsomaan taakseen tai hengähtämään. Ohjaaja Snyder pitää elokuvan, hahmot sekä kameran lähes jatkuvassa liikkeessä, sortumatta kuitenkaan epämääräiseen kaoottisuuteen tai turruttavaan salamaleikkaukseen. Lähinnä huonoja ja keskinkertaisia elokuvia kuvanneen Matthew Leonettin luoma kiiltävän puhtoinen ulkomuoto sopii erinomaisesti Snyderin tyyliin ohjata sekä elokuvan yleiseen sävyyn. Raakuuksia ei kuvata sen epäselvemmin kuin muuta materiaalia, joten Hollywoodin pintakiiltoulkomuotoisiin elokuviin turrutettu katsoja saattaa jopa järkyttyä enemmän räjähtävistä splatterhetkistä, joita ei peitellä tai pehmennellä. Isoimpia yllätyksiä elokuvassa on James Gunnin tiukka, synkän humoristinen ja jopa säälimätön käsikirjoitus. Tromeo & Julietin ja Scooby Doon (en ole "ikävä kyllä" jatko-osaa nähnyt) kirjoittaneelta mieheltä ei odottaisi mitään oikeasti toimivaa materiaalia, elokuvan tarpeisiin oikealla tavalla juuri ja juuri yksiulotteisuuden ylittäviä hahmoja, saati sitten humoristisia yllätyksiä. Vaikka kosketus saastaan oli toki hallussa Tromeo & Julietissa, ei sitä mitenkään voi kuvailla sujuvaksi tai edes menetteleväksi. Dawn of the Deadin hahmot ovat viihteellisissä lähtökohdissaan tiukasti määriteltyjä ja kaikilla pääkasvoilla on jopa persoonallisuus. Huumori on paikoitellen suorastaan ihastuttavan kieroa (odottakaahan vain "Burt Reynolds" ‑hetkeä), ja koko ajan mustaa. Tarinan sarkastinen kusipäähahmokin on kerrankin oikeasti hauska.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Persoonallisuuksista menee tietysti myös isot osakiitokset asiansa osaavalle näyttelijäjoukolle. Enpä olisi ikinä uskonut näkeväni pienimuotoisissa draamoissa monesti vakuuttanutta nuorta Sarah Polleyta seivästämässä graafisesti elävän kuolleen päätä, mutta toisinaan ihmiselo on täynnä pieniä iloisia yllätyksiä. Ving Rhames nyt tietysti on aina vahva läsnäololtaan, eikä tee Dawn of the Deadista poikkeusta. Hahmo ei ole itsessään ihmeellinen, mutta se on perkele Marcellus Wallace ampumassa zombeja kappaleiksi haulikolla! Ka‑blam!

Itse zombit ovat (varmaankin 28 Days Later...:in innoittamana) tässä vuoden 2004 versiossa nopeita. Hitaan kädet ojossa tallustamisen sijaan nämä kävelevät kuolleet juoksevat, ja lujaa. Moni alan harrastaja jaksaa varmasti valittaa tästä "pyhäinhäväistyksestä" ja zombien uskottavuuden puutteesta, mutta henkilökohtaisesti en sitä ymmärrä. Ikään kuin jokaisessa vampyyrielokuvassa pitäisi olla Dracula samettiviitassa, tai komedia ei olisi hauska ilman kermakakkutaistelua ja banaaninkuoriin liukastelua. Dawn of the Dead on kuitenkin (niin hyvässä kuin pahassakin) 2000‑luvun amerikkalainen valtavirran elokuva, jonka tyyliksi on valittu nopeatempoinen kauhu. Tällaisessa elokuvassa lähes paikallaan huojuvat zombit olisivat olleet naurettavia. Verta on myös kiitettävän paljon ja ölliäisiä listitään kiitettävän monipuolisilla metodeilla.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Kaiken kaikkiaan Dawn of the Dead on todella viihdyttävä ja mukaansa tempaava elokuva, josta ei varsinaista valittamisen aihetta löydy. Kyse ei ole mistään ikimuistoisesta hyperelämyksestä saati sitten millään muotoa merkittävästä elokuvasta, mutta tämänkaltaista soisi käänteiltään vauhdikkaaksi tarkoitetun nykykauhuelokuvan useamminkin olevan. Musiikkivalinnatkin toimivat, ja mielenkiinto pysyy koko ajan yllä siinä määrin ettei juonen epäloogisuuksiin edes ehdi kiinnittää huomiota. Lisäpisteitä heruu myös lopetuksesta. Hatunnostoja vanhaan Dawn of the Deadiin esiintyy muun muassa tuomiota julistavana tele-evankelistana vilahtavan yhden alkuperäisen pääosanesittäjän Ken Foreen ja kovapäisenä sheriffinä nähtävän meikkiefektiguru Tom Savinin ("Shoot them in the head!") muodossa.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Punisher (Tuomari, 2004)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 2/5

Ohjaus: Jonathan Hensleigh

The Punisher on herkkä ja runollisen koskettava mietelmä perheensä menettäneen miehen henkilökohtaisesta tavasta käsitellä suruaan. Pääosassa nähtävän Tom Janen ilmeikkäät silmät viestivät suuren surun ja kostonhimon läpi pohjatonta inhimillisyyttä ja ohjaaja Jonathan Hensleigh liikuttaa elokuvaansa aivan omanlaisissa hienovaraisissa sfääreissään sisintä ravisuttavaan finaaliinsa asti.

No ei, oikeasti se on elokuva jossa Tom Jane vetää viinaa ja ampuu ihmisiä. Lähinnä supersankareita suoltavan Marvel Comicsin ensimmäisen oman käden oikeutta tappaen toteuttaneen psykoottisen antisankarin loputonta ristiretkeä rikollisuutta vastaan kuvaavaan sarjakuvaan perustuva The Punisher on, uskomatonta kyllä, jo toinen filmatisointi aiheesta. Ensimmäinen on vuodelta 1989, pääosassa kaikkien suosikki – He‑Man, Ruotsin lahja elokuvamaailmalle, Rockyn ilkein vastustaja ja nuhaisen lausunnan maailmanmestari Dolph Lundgren. Nuhjuisen 80‑luvun sijasta nyt ollaan sliipatulla 2000‑luvulla, mutta meno on itse asiassa raaempaa ja näyttävämpää. Elokuvina teokset ovat silti suurin piirtein yhtä (epä)päteviä, ja uusi versio on liian pituutensa ja hempeilyyn sortuvien harhailujensa kanssa hieman alakynnessä lapsuudesta mieleen painuneeseen Dolppa-elämykseen verrattuna.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Sarjakuvasta voisi mainita sen verran, että Suomessa Tuomari-nimellä tunnettu The Punisher ‑hahmo teki ensiesiintymisensä The Amazing Spider‑Man ‑lehden sivuilla jo yli 20 vuotta sitten. Yksiulotteisena psykopaattina esitelty asehullu sai kuitenkin amerikkalaisten lukijoiden sydämet puolelleen ja muutamien lisäesiintymisten jälkeen hänelle perustettiinkin oma kuukausittainen lehti – suosion kasvaessa jopa useampia kerran kuussa ilmestyviä tapporetkiä. 90‑luvulle päästäessä lähinnä sivuosaan sopivasta, pienin annoksin toimivasta hahmosta oli jo lypsetty kaikki mahdollinen irti ja suosion hiipuessa hänet ehdittiinkin tappaa pois itsemurhalla. Mutta parhaaseen Marvel-tyyliin kaikki olikin vain hämäystä, The Punisher teki tietysti paluun ja osoittautui siinä määrin suosituksi etenkin Preacher-sarjakuvan tekijätiimi Garth Ennisin & Steve Dillonin käsissä, että elokuvamaailmakin kiinnitti taas huomiota.

Frank Castle (Tom Jane) on FBI‑agentti, jonka viimeisen operaation yhteydessä sattuu kuolemaan hetken mielijohteesta paikalle tullut miljonääriroisto Howard Saintin poika. Saint (John Travolta) polttaa kääminsä ja lähettää miehensä tappamaan Castlen ja koko tämän perheen. Perhe kuolee mutta Frank itse on niin vitun kova jätkä että jää henkiin ja alkaa hautomaan omaa kostoaan. Pieneen ränsistyneeseen taloon muuttava Frank rakentaa tuon tuokiossa itselleen oman aseita vilisevän verstaansa ja kiinnittää naapureidensa (kaksi kundia, tyttö ja pizzapaik‑ ei vaan laiha naamalävistyksinen nörtti, lihava spagettia rakastava nörtti sekä kaunis blondi nainen) huomion. Sekä ryyppää. Rappioalkoholisminsa ohessa Frank alkaa listiä Saintin miehiä ja muutenkin tuhota tämän elämää, löytäen samalla ystävyyden iloja ja koittaen sovitella menneisyyden tuskaansa. Kaikki varmaan arvaavat lopputuloksen?

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Ensin hyvät puolet: The Punisher on paikoitellen asenteeltaan ja sisällöltään suhteellisen tyly. Kostonhimon riivaama Castle ei paljon puhu vaan hakkaa ja ampuu vastustajansa harkitun oloisesti, muutamassa tapauksessa jopa aika kekseliään julmasti. Kaikki käy; veitset, pistoolit, jousipyssyt, keittovesi, paperileikkurin terät... Tom Jane täyttää roolin mitat täydellisesti aina silloin kun ei näytä pelkästään siltä että on krapulassa ja unohtanut kävikö vessassa vai ei. Määrätietoisen oloisessa ja äärimmäisen tiukaksi vartalonsa treenanneessa Janessa on jotain tiettyä karismaa ja Lundgreniin nähden se etu, ettei katsojan tarvitse käyttää erikseen aivovoimaa saadakseen miehen puheesta selvää. Lopussa tuleva lyhyt vigilante-meininkiä glorifioiva monologi on myös hauska, kuten viimeinen välienselvittely muiltakin osiltaan. Tom tappaa ja voitokas musiikki soi! Tom kiduttaa ja voitokas musiikki soi! Näin se pitää tehdä!

Siinä olikin oikeastaan kaikki hyvä. Ohjaaja Hensleigh on sanonut haastatteluissa pyrkineensä 70‑luvun rosoisiin väkivaltatunnelmiin, mutta menettää mahdollisuutensa jo alkumetreillä. Pintakiiltoisen sliipatusti kuvattu ja valaistu elokuva päätyy harhaillen tasapainottelemaan ääriväkivaltaisen kostotrillerin, hempeän koskettavan ihmissuhde-elokuvan ja tyhmän komiikan välillä. Kaikki tämä venyttää jo lähtökohdiltaan yksinkertaisen elokuvan keston äärirajojen yli. 90‑minuuttisena, suoraviivaisena takaisinmaksurymistelynä The Punisherilla olisi voinut olla mahdollisuuksia, yli kaksituntisena rönsyilevänä ja sävystään päämäärättömänä sekasotkuna ei. Typerän alleviivaava musiikki soi taustalla jatkuvasti kun tapahtuu jotain vähänkin herkkää. Castle on olevinaan tavallinen mies eikä supersankari, mutta häntä ammutaan, puukotetaan ja heitellään seinien läpi (!) sellaisella volyymilla että Wolverinekin pitäisi hengähdystauon. Frank vain kohauttaa olkapäitään ja jatkaa. John Travolta näyttää ja kuulostaa samalta kuin Swordfishissa (2001) ja luulee nytkin olevansa oikeassa elokuvassa esittämässä oikeaa henkilöhahmoa. Arkkiviholliseksi Saint on harvinaisen köyhä ja välittömästi unohdettava tyyppi, jolla ei ole lainkaan persoonallisuutta. Will Patton Saintin oikeana kätenä jää jossain määrin paremmin mieleen. Rebecca Romijn-Stamos uutena mahdollisena rakkausintressinä ja kahta nörttikaveria esittävät ketkä-lienee hörhöt ovat pelkkää hukkamateriaalia, kömpelöä koomista kevennystä ja herkkyysrakennusta Castlen hahmolle, jota ei tarvittaisi vaikka se olisi onnistuneemmin tehty. Mielenkiintoinen hetki (ja ainoa potentiaalinen viittaus aiempaan elokuvaversioon) tulee kun Saint tilaa paikalle venäläisen lihaskimppupalkkatappajan, joka überblondatun siilitukkansa kanssa muistuttaa aivan Dolph Lundgrenin Ivan Drago ‑hahmoa Rocky IV:sta. Köntyksen nimikin on – rummut, kiitos – The Russian! Pienoiseksi mysteeriksi jää, miten hän (ja muut roistot) onnistuu löytämään piileskelevän Castlen.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Jerry Bruckheimer ‑tuotantoja aiemmin käsikirjoittanut Jonathan Hensleigh ei onnistu vakuuttamaan esikoisohjauksellaan. Toiminta on suurimmaksi osaksi hyvin tavanomaista, kuvallinen jälki menettelevää ja kokonaisuuden hallinta täysin hukassa. Osittain käsikirjoituksestakin vastannut Hensleigh selvästi arvostaa lähdemateriaalia ja pitää Castlen hahmon hyvin saman oloisena kuin sarjakuvassa. Tämä nyt vain johtaa siihen, että Castle on elokuvassa aivan yhtä yksiulotteinen, eivätkä sitä muutamat nyyhkykohtaukset paranna. Samoin ilmeiset tehokeinot kuten yletön salamointi käyvät tylsiksi melko nopeasti. Lopussa kaikkien rakastama Rankaisija vieläpä heittää ilmoille ikioman liekeistä muodostuvan Crow-signaalinsa ja lupaa jatkaa rikollisten rankaisemista tulevaisuudessakin. Hurraa.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Zombi 2 (Zombie Flesh Eaters, 1979)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3/5

Ohjaus: Lucio Fulci

Kaksi rannikkovartijaa löytää hylätyn näköisen purjeveneen ajelehtimasta New Yorkin edustalta. Toinen miehistä menee tutkimaan purren sisätiloja ja joutuu lihavan ja mädäntyneen zombin hyökkäyksen kohteeksi. Kannelle jäänyt ampuu zombin, joka tippuu veteen. Lehtimies Peter West (Ian McCullough) ja veneen omistajan tytär Ann Bowles (Tisa Farrow) saavat kuulla asiasta ja lähtevät yhdessä selvittämään mitä Annin isälle on tapahtunut. Matka vie Matunin saarelle, jossa tohtori Menard (Richard Johnson) taistelee zombien ja omien tiedekeskeisten näkemystensä kanssa.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Zombie Flesh-Eatersissa myönnän olevan tiettyä tunnelmaa ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Alussa joutuu seuraamaan kömpelöä dialogia ja Mia Farrow'n vähemmän lahjakkaan siskon Tisan lautassilmien pätkittäistä siirtymistä kohteesta toiseen ilmeen pysyessä tasaisesti samana. Venematkalla saarelle homma kuitenkin piristyy kyydin antavan pariskunnan vaimon päättäessä mennä sukeltamaan yläosattomana. Lähikuvissa kiinnitettävien sukelluslaitteiden remmien vetäminen on kiintoisampaa seurattavaa kuin mikään siihen asti tapahtunut. Sukellusretken keskeyttävä hai tuo myös mukaan jännittävyyttä, etenkin koska vedenalaiset jaksot on kauniisti kuvattu. Varsinainen vetonaula on kuitenkin veden alla syystä tai toisesta vaaniva zombi, joka yrittää ensin käydä kiinni naiseen ja sitten itse haikalaan, onnistuenkin jälkimmäisessä tapauksessa. Harvoinpa sitä näkee missään elokuvassa purtavan paloja pois haista. Zombi myös näyttää jopa kauniin eteeriseltä liikkuessaan hidastetusti veden alla. Silti tämäkään kohtaus ei ole vailla latistusta; kun zombi ensin hyökkää naisen kimppuun, karkottaa tämä sen pientä merikasvia zombin naamaa vasten hieroen. Toistan tämän, että se tulisi kertakaikkisen selväksi: zombi karkotetaan pois kimpusta heiluttamalla pientä lötköä merikasvinpalasta sen naamaa vasten. Menetelmää voi kutsua Frank Drebin ‑tempuksi, Naked Gun ‑elokuvassa tapahtuvan naamalle-heitettyä-tyynyä-on-mahdotonta-saada-irti ‑kohtauksen mukaan.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Saarelle päästäessä nähdään sitten taas kiehtovaa ja jopa unenomaista kuvastoa. Tyhjän kaupungin raunioiden keskellä tuulen riepottamaa katua yksin kulkevaa miestä kuvataan kaukaa kameran ollessa paikalla; samalla kuvan etualalla kulkee rapu kameran ohitse. Hetki toimii. Samoin kohtaus, jossa kolme zombia istuu päät notkottaen laiskasti naisen puoliksi syödyn ruhon äärellä, hitain liikkein kiskoen irti lihanpaloja sieltä täältä kehoa on hypnoottinen. Zombit kyykkivät kuin viikon pössytelleet pilviveikot, omissa maailmoissaan nuokkuen ja silti aina haparoiden kuroen kohti seuraavaa palaa. Itse zombit ovat myös erittäin näyttäviä. Matoja pursuavat mädänneet naamat ja luiden ympäriltä putoileva liha pääsevät oikeuksiinsa Sergio Salvatin kuvauksessa. Gorea riittää etenkin loppupuolella ja musiikkikin tehostaa vaikutelmia suurimman osan ajasta, eli silloin kun ei ole täysin yhteensopimatonta kuvien kanssa kuten välillä pääsee käymään.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Zombie Flesh-Eaters on monelta osin tehokas ja viehättävän verinen zombi-elokuva, jonka kohtausten vetovoima vain vaihtelee ikävästi pitkin elokuvaa tökeröstä kiehtovaan niin paljon, ettei homma missään vaiheessa pääse täysille kierroksille. Zombit ovat kuitenkin hienoja, uintijakso viihdyttävä monelta kantilta ja tietyissä kuvissa on imua.

Teoksen tiedot:

Zombie

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Kin (Lordi's The Kin, 2004)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1.5/5

Ohjaus: Lauri Haukkamaa

Lordin levyltä bonuksena löytyvä puolen tunnin lyhytelokuva ei vakuuttanut oikeastaan millään saralla.

Kantavaa ideaa ei koko jutusta tunnu löytyvän mitenkään ja elokuvasta syntyy vaikutelma, että se on ideoitu hetken mielijohteesta porukalla ja kirjoitettu suoraan ylös sen kummemmin miettimättä. "Jos siinä ois semmonen tyttö ja sitten sitä vainoaa nää bändin jäsenet ja sitten lopussa tapahtuis jotain yllättävää?" tuntuu olevan peruskonsepti. Tai sitten se on: "Jos et kuuntele Lordia niin möröt tulee ja vie".

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Valaistukseltaan ja kuvaukseltaan menettelevä sekasotku ei lähde missään vaiheessa kunnolla käyntiin, eikä oudolta kuulostava äänityö sovellu kuviin alkuunkaan. Näyttelijöissä tai heidän ohjauksessaan on töksähtelevyyttä ja repliikkien väliin jää kiusallisia hiljaisia hetkiä välittömän reagoinnin sijaan. On myös raja, montako kertaa päähenkilön nimeä voi toistaa puolen tunnin aikana ajamatta katsojaa hulluuden partaalle. "Anna! Anna...Anna! Annnaaaa... Anna!" Ei perkele.

Varmasti kuitenkin ihan mukava yllätys Lordin levyn ostaneille faneille.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre