Vuonna 1993 VIPCO aloitti toimintansa uudestaan ja alkoi tuoda markkinoille monia vanhoja julkaisujaan. Ongelmia tuotti BBFC (British Board of Film Classification, joka tarkastaa kaikki maahantuotavat elokuvat), joka vaati lähes jokaiseen julkaisuun jonkinlaisia leikkauksia. Peittääkseen sensorien elokuville tekemän vahingon VIPCO laittoi kasettien takakansiin epämääräisiä tiedotteita, jotka antoivat tavalla tai toisella sellaisen kuvan, että elokuva olisi leikkaamaton. Takakansi saattaa esimerkiksi kertoa, ettei BBFC ole leikannut elokuvaa, mutta "unohtaa" kuitenkin kertoa sen, että julkaisija itse on saksinut pois kaiken väkivallan saadakseen elokuvan läpi brittien tuolloin erittäin tiukasta sensuurista. Tämänkaltainen toiminta luonnollisesti aiheutti briteissä harrastajien keskuudessa närää, ja parhaimmillaan internetistä löytyikin lukuisia sivustoja, joiden ainoa tehtävä oli VIPCOn haukkuminen.
Samaan aikaan mannereurooppalaisilla elokuvaharrastajilla oli kuitenkin huomattavasti hauskempaa, koska sama yhtiö julkaisi monista elokuvista erikseen versiot muun Euroopan levitykseen leikkaamattomina. VIPCO painoi yhtä elokuvaa varten vain yhdet kannet BBFC:n ikärajamerkinnällä ja erotti leikatut ja leikkaamattomat versiot toisistaan laittamalla jälkimmäisten kansiin "Strong Uncut Version" ‑tarrat. Koska näidenkin versioiden kansissa oli kuitenkin brittisensorien ikärajamerkinnät, sekoittivat kahdet eri julkaisut alan harrastajia vuodesta toiseen.
Kuuluisimpien Fulci, Lenzi ja Deodato goreilujen lisäksi VIPCO julkaisi Iso‑Britanniassa 90‑luvun alkupuolella joukon leikkaamattomia videoita, joista ei otettu muita painoksia. Elokuvien leikkaamattomuus perustui yleensä aivan johonkin muuhun kuin sensorien suopeuteen; nämä elokuvat olivat monesti jo valmiiksi täysin verettömiä ja yleensä vieläpä kammottavan huonoja. Koska gorehoundit kuitenkin kaipasivat nimenomaan veristä kauhua, alettiin elokuvia uudelleen nimetä ja kannet tehtiin selvästi harhaanjohtaviksi. Esimerkiksi kannessaan verta tihkuva Massacre Mansion on lähes veretön Mansion of the Doomed (1976) – ranskalaisklassikko Les Yeux sans visagen (1960) köyhä uudelleenfilmatisointi. Zombikantinen The House Where Death Lives on puolestaan oikealta nimeltään Delusion (1980), kevyt ja melko unohdettava murhamysteeri. Koska monien heikosti tehtyjen rahastusten joukkoon mahtuu kuitenkin myös joitain mielenkiintoisiakin teoksia, ovat VIPCOn briteissä julkaisemat omituisuudet oman artikkelinsa ansainneet.
Nykyään VIPCO julkaisee yhä elokuvia Iso‑Britanniassa niin vhs‑ kuin dvd‑muodossa, ja vaikka monet julkaisut ovat teknisesti ala‑arvoisia, on mukaan sattunut joitain erinomaisia julkaisuja myös huonosti saatavilla olevista elokuvista. Myös jotkut seuraavaksi käsitellyistä elokuvista on uudelleenjulkaistu halpalevyinä "Vipco Screamtime Collection" ‑nimikkeen alla.
